Tällä päivämäärällä, tasan 40 vuotta sitten, metallimusiikin perustuksia järisytettiin tavalla, jonka merkitystä harva aikanaan osasi ennustaa. Tuolloin vielä lilliputtiluokkaan kuulunut Metallica julkaisi debyyttialbuminsa "Kill 'Em All". Kiekko tulisi merkitsemään ensimmäistä askelta tuolloin vasta alussa olleessa tarinassa, joka lopulta johdattaisi tekijänsä maailmanmaineeseen sekä jättäisi lähtemättömän jäljen metallimusiikin historiaan.

Vuonna 1983 Metallica oli vasta muutaman vuoden ikäinen yhtye. Rumpali Lars Ulrichin sekä vokalisti/kitaristi James Hetfieldin perustama, Los Angelesissa syntynsä saanut metallibändi oli kuitenkin ehtinyt olla monessa mukana. Vyöllä oli muun muassa tätä nykyä legendaariseen maineeseen noussut "No Life 'til Leather" -demonauha sekä useampikin kokoonpanomuutos, joista varsinkin kitaristi Dave Mustainen lähtöpasseja sekä niiden merkitystä jaksetaan vatuloida julkisuudessa edelleen. Tämä kaikki oli kuitenkin tuolloin vain polttoainetta nousukiidossa olevalle metalliryhmälle, joka oli saanut rivinsä kasaan debyyttialbumiaan varten. Perustajakaksikon lisäksi ensimmäisellä kiekolla menossa olivat mukana bassomestari Cliff Burton sekä soolokitaristin virkaa toimittava Kirk Hammett, vaikka myös yhtyeestä potkitun Mustainen kädenjälkeä kuullaan vielä useammassakin kappaleessa.

Tällä kokoonpanolla Metallica puristi kasaan ensimmäisen täyspitkänsä "Kill 'Em All"joka kuulostaa juurikin siltä, miltä nuoren ja nälkäisen thrash metal -yhtyeen tuotoksen olettaakin kuulostavan: vimmaiselta metallikaahailulta, josta löytyy alkukantaista raivokkuutta sekä nuoruuden tinkimättömyyttä. Erityisesti uran alkupuolen rosot huomaa Hetfieldin raa'an hiomattomasta vokalisoinnista, jota kuunnellessa on selvää, että hädin tuskin teini-iän ylittäneen miehen äänenkäyttö oli tuolloin vasta hakemassa uomaansa. Tämä kuitenkin istuu hyvin albumin yleiseen ilmeeseen, joka elää nuoruuden innosta ja tarmosta.

Samanaikaisesti "Kill 'Em All" ei myöskään ole täysin yhdentekevää paahtamista, sillä materiaali on kautta linjan hyvin sävellettyä ja riffittelyltään rikkaan monipuolista sekä taidokasta. Kappaleista löytyy myös ripaus erikoisempia sävyjä, joiden myötä metallikeitos erottuu positiivisella tavalla aikalaisistaan antaen alustavaa osviittaa siitä, ettei tämä metalliryhmä tyydy aivan kaikista perinteisempään rymistelyyn. Selkein irtiotto kuullaan (Anesthesia) - Pulling Teeth -instrumentaalin muodossa, joka katkaisee muuten rankasti ruhjovan ryminän varsin vakuuttavalla tavalla. Vaikka kipale kuulostaa debyyttilevyllä melkoiselta kuriositeetilta, antaa poikkeuksellinen esitys hyvää esimakua niistä hieman erikoisimmasta mausteista ja vaikutteista, joita kappaleen luonut Burton seuraaville levyille toisi mukanaan. Metallica teki asiat jo tuolloin omalla tyylillään, joka tulisi lopulta kantamaan yhtyeen pitkälle.

Biisimateriaalinsa puolesta "Kill 'Em All" kuulostaa edelleen mainiolta ja toimivalta. Tämä saattaa monelle bändin kelkkaan myöhemmin hypänneelle tulla yllätyksenä, sillä albumin sisältöä on soitettu jatkuvasti vähemmän varsinkin nykyisen vuosituhannen puolella. Kiekon selkein hittiviisu Seek and Destroy on edelleen keikkojen vakiokamaa, mutta muuten livenä albumin biisejä kuullaan lähinnä erityistilanteissa. Tämä on harmi, sillä sisältönsä puolesta "Kill 'Em All" toimii edelleen. Hyviä esimerkkejä tästä ovat muun muassa mureasti riffittelevä The Four Horsemen, tiukasti takova Motorbreath, intensiivinen Whiplash, komeaa kitaraosastoa tarjoileva No Remorse tai hengästyttävästi päälle kaahaava Metal Militia, jotka ovat todellisia voimannäyttöjä tuolloin nousemassa olleen metallibändin osaamisesta. Eivätkä loput kappaleet jää yhtään jälkeen.

Toisaalta on myös ymmärrettävää, miksei "Kill 'Em All" (erityisesti nykyisellään) konserteissa soi. Tiukasti tikkaavien kappaleiden soittaminen saattaa eläkeikää lähestyville jäsenille luoda jo itsessään omat haasteensa, mutta toisaalta isoa kuvaa katsoessa on myönnettävä, ettei debyyttialbumin materiaali sovi nyky-Metallican keikkarepertuaariin. Myöhempien suurhittien - kuten Enter Sandmanin tai Onen - seassa tulisieluisen debyyttilevyn piiskaus ei vain solahda luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Nykypäivän Metallica on hyvinkin erilainen bändi kuin perustamisensa aikoihin, näkökannasta riippuen tämän voi nähdä myös positiivisena asiana.

"Kill 'Em All" on vahvan metallilevyn lisäksi hieno muistutus siitä, kuinka monipuoliseksi Metallican tuotanto on vuosien myötä kasvanut. Yhtye kun ei ole tehnyt ainuttakaan debyyttilevynsä kaltaista kiekkoa tämän jälkeen. Tätä seuranneet albumit olivat toki energialtaan ja sisimmiltään samoista metallijuurista ammentavaa rytinää, mutta huomattavasti ammattimaisemmin ja monipuolisemmin toteutettuna. Esikoislevyä hallitsevasta vimmasta ja hädin tuskin käsissä pysyvästä metallivirtauksesta ei myöhemmin ollut tietoakaan - eikä tämä jälkikäteen ajateltuna ole edes harmi. Metallica osoitti muilla 80-luvun levyillään, että saman asian saa esitettyä huomattavasti vakuuttavammalla tavalla, seuraavalla vuosikymmenellä ilmestyneillä albumeillaan puolestaan, että metallimusiikkia voi tehdä monipuolisemmalla otteella siltikin omalle visiolleen uskollisesti.

Siitäkin huolimatta, että suoraviivainen ja vauhdikas "Kill 'Em All" elää jossain määrin tätä seuranneiden Metallica-levyjen varjossa, ei sen merkitystä voi vähätellä yhtyeelle itselleen saatikka metallimusiikille yleensä. Eli jos haluat nauttia yhdestä näkökulmasta bändin musiikkiin tulikivenkatkuisella ja hiellä marinoidulla asenteella ryyditettynä, kannattaa napata "Kill 'Em All" kuunteluun. Se ei ehkä ole kaikkien nykyisten Metallica-fanien makuun, mutta kyseessä on silti albumi, joka on kestänyt hienolla tavalla aikaa.