Juba

Otava
Arvostelija: Manu Pärssinen


Jussi "Juba" Tuomolan neronleimaus siitä, että mies, joka on sika, voisi olla oikeasti sika, on tuonut meille kaksikon, jonka lähes kaikki tuntevat. Viivi ja Wagner ovat jo suomalaista populaarikulttuuria hampurilaismainoksia myöten ja tuttuja joka työpaikan kopiokoneen liepeillä sijaitsevilta ilmoitustauluilta. Saparokierre kerää neljä aiemmin julkaistua minialbumia samoihin kansiin paremmin yöpöydälle soveltuvaan kokoon.

Vuosina 2001 ja 2002 alunperin kootut ja väritetyt Rakas siankärsämöni, Pannaan haisemaan elämä on lyhyt, Minä Wagner ja Minä Viivi sijoittuvat parivaljakon tähänastisen historian alkupuolelle, mihin liittyy sekä hyviä, että huonoja puolia. Meno on tuoretta ja kaikenlaisia teemoja käsitellään, mutta itseäni erityisesti naurattavan surrealistisen sekoilun puolelle ei kovin usein eksytä. Sarjan suosio oli jo tuolloin suurta.

Joskus (ja) jouluna käy niin, että makean ja suolaisen himot iskevät yhtenään. Ensin pitää ottaa siivu kinkkua, sitten kahmaista vähän konvehtirasiasta, sen jälkeen taas kinkkua, taas suklaata jne. Näin ison Viivi & Wagner -paketin kanssa tulee vähän sama ongelma. Se tarjoaa kyllä riittämiin suolaisia sivalluksia ja makeita makupaloja, mutta yhteenmenoon ahmittuna tuloksena on ähky.

Viivi ja Wagner -fanit ovat varmasti lukeneet Saparokierteen stripit jo moneen kertaan, joten sitä voineekin, korean ulkoasunsakin puolesta, suositella vaikka tuliaisiksi nuoren parin ensimmäiseen kotiin. Mikäli tätä suomisarjiksen nykykulmakiveä ei ole aikaisemmin hyllyynsä taltioinut, ei Saparokierre silloinkaan ole huono vaihtoehto.

Aino Havukainen, Sami Toivonen

Otava
Arvostelija: Manu Pärssinen


Risto Räppääjän kuvittajina sekä moneen kertaan palkittujen Tatu ja Patu -lastenkirjojen luojina paremmin tunnetut Havukainen ja Toivonen eksyivät strippipoluille Himasten talouteen jo vuoden 2004 Kemin sarjakuvakilpailussa ja voittohan sieltäkin tuli. Vaikka Juustoon ei saa piirtää on selkeästi poimintoja pariskunnan omasta elämästä päähenkilöiden ulkonäköä myöten, tuli meikäläisellekin mieleen tarkistaa, että mihin tekijät ovat piilokameransa talooni piilottaneet.

Himaset on taas niitä sarjakuvia, jotka hymähdyttävät satunnaisia lukijoita, mutta iskevät tonnilla oikean kohderyhmän todellisuuteen. Lapsellisena ja lapsellisena tunnistin omakohtaisesti tilanteita lähes jokaisesta stripistä, enkä voi kuin ihmetellä sitä tosiasiaa, että kaikki lapsiperheet käyvät todellakin samoja elämänmakuisia arkikeskusteluita ja absurdeja tilanteita läpi. Normaalisti nämä sivullistenkin silmin omituiset tilanteet saattavat mennä hetkessä ohi, joten on hienoa, että Havukainen & Toivonen ovat ottaneet asiakseen niitä tallentaa ja niistä muistuttaa.

Sujuva ja elävä, sopivan ilmava piirrosjälki tekijöiltä syntyy herkällä rutiinilla ja kun heidän omista selkänahoistaan on kyse, eivät itseironiset ylilyönnit ja liioittelut ole ollenkaan pahasta - päinvastoin. Leikkikentällä karjuva isä-kollega ja pallomeressä henkeään pidättelevä äiti ovat tyyppejä, joita tulee oikeasti vastaan - uskokaa tai älkää.

Monissa albumin vitseistä totuus tulee lasten suusta ja niin klisettä hipovaa kuin se saattakin olla, hyppäävät Himaset sudenkuoppien yli kepeästi. Useimmista strippikokoelmista poiketen useammankin lukukerran kestävää kirjaa on helppo suositella kaikille jälkikasvua omistaville - ja heille se on tarkoitettukin.

Bob Kanigher, Bob Haney, Joe Kubert ym.

Egmont kustannus

Arvostelija: Markku Reunanen

Korkkarin nimen alla on julkaistu jos jonkinlaista ja tällä kertaa on vuorossa alkujaan DC Comicsin nimissä ilmestynyt klassikko Kersantti Rock (Sgt. Rock). Tekijöiden joukko on lukuisa ja monenkirjava: mielenkiintoisena yksityiskohtana eräs piirtäjistä on sittemmin Mad-lehdessä huumorilla mainetta niittänyt Mort Drucker. Muidenkin piirtäjien ansiolistalta löytyy tunnettua tavaraa Marvelista Batmaniin.

Tämä albumi koostuu lyhyistä toiseen maailmansotaan sijoittuvista pätkistä, joissa seikkailevat amerikkalaisen Easy-komppanian kovanaamat. Tarinat ovat ilmestyneet vuosina 1959-1960, jolloin maailma on näyttänyt hieman erilaiselta - toisesta maailmansodasta on ollut vain viisitoista vuotta ja kylmä sota täydessä käynnissä. Jenkit ovat siis rohkeita ja taipumattomia ja sakemannit puolestaan ilkeästi virnuilevia natseja kaikki tyynni.

Päähenkilö, Kersantti Rock, on kivikova solttu, joka johtaa sotahullua komppaniaansa taistelusta toiseen. Koskaan ei peräännytä ja kaveria ei jätetä. Ensimmäisen tarinan mukaan Rock on ollut siviilissä nyrkkeilijä, joka ei koskaan jäänyt kanveesiin ja toisen tarinan mukaan duunari terästehtaassa. Kukonpojat yrittävät välillä hyppiä kersantin silmille, mutta turhaksihan sellainen osoittautuu, kun kyseessä on kuitenkin mies, joka ei voi luhistua koskaan.

Piirrosjäljessä ei ole valittamista: hahmot ovat tunnistettavia ja etenkin sotakoneet suurella tarkkuudella piirrettyjä - joskin vaihtelua on paljon kun artisteja on kaikkiaan seitsemän. Suurimmat ongelmat liittyvätkin itse juoneen. Korkkareita lukeneelle ei liene mikään yllätys, että samat kuviot kahlataan läpi tuskaisen moneen kertaan jo näidenkin yhdeksäntoista tarinan aikana. Vähintään yksi tankki tuhotaan joka jaksossa rohkeasti uhrautumalla, sooloilijat laitetaan ojennukseen ja nössöistä keltanokista kuoriutuu jermuja.