Sähkökatko pitkittyi; yhteiskunta romahti. Euroopan metsiin sijoittuva Mad Max alkaa kylästä, jonka väki elää rauhassa teknologiaa kaipaamatta ja ympäröivän maailman väkivaltaisuuden tiedostaen. Lentovehkeet eivät ole arkea, ja kun sellainen putoaa, standardinmukaisen rokkaridiktaattorin action-figuurit saapuvat jälittämään sitä. Nuoret mehtäläiset ehtivät löytää maagisen megaesineen, jonka vuoksi on käveltävä eteenpäin ennen kuin mystinen pahuus palailee.

On yleistä potentiaalia, eli välineet kehittyä, mutta ei varsinaista syytä innostua. Pöheikössä ja tuotantosuunnittelussa on tekstuuria, joten sitä voi kuvitella, että puskista löytyy kaikenlaista, onhan se lähitulevaisuuden yhteiskunta, joka romahti. Väkivaltaisuus on sillä tasolla, että jännitteitä pakottuu esiin. Laahaavan alun jälkeen se on tervetullutta sähellystä, kun pahikset hyökkävät metsäläisten kylään, vaikkei heidän olisi pakko: kamera- ja stunttiporukka saa esitellä siedettäviä otteitaan.

Kerrontaa ajatellen mieleen muistui se, että Barbaarit-sarjassa mehtäläisten ja voimakkaan diktatuurin välillä oli pitkää ja ymmärrettävää historiaa. On se kumma, kun scifi tapaa jämähtää He-Manin tasolle vertaillessaan osapuolten moraalia. Mad Maxilla tietenkin on lupa tehdä niin, koska pahikset ovat niin herkullisen naurettavia ja energisiä, mutta persoonalliseksi uutuutta ei voi vielä kuvailla. Jos pitää jakson antamista legoista jonkinlainen parempi tulevaisuus visioida, niin ehkä se hätäisesti vilahtava rokkari voisi syödä kulleja (kirjaimellisesti).


Jakso 1-2 >