Tästä arvosteluun saapuneesta alkuvuoden 4K-kolmikosta minulla oli ennakkoon ristiriitaisia odotuksia. Terminator 2 osui teinivuosiini ja oli tehosteidensa myötä erittäin isosti meikäläiseen iskenyt elokuva, ja kovasti lupailtiin, että Dark Fate olisi sille aika suoraa jatkoa. Kubrickin Hohto on taas vuosikymmenten varrella noussut yhdeksi suosikkielokuvistani ja minulle tuli itse asiassa vähän yllätyksenä, että King oli kirjoittanut sille jatkoa, vaikka varmasti olen asiasta joskus kuullut. Ja Le Mans 66 … kyllähän minä Top Geareja katson ja huoneesta löytyy muutamia Porsche 911:n sekä DeLoreanin malleja, mutta autoharrastajaksi en voi itseäni laskea … silti joku sisimmässä sykähtää, kun hieno ja kaunis kone tekee hienosti sitä, mihin se on tarkoitettu - tai jopa enemmän.

Vanhemmiten en ole myöskään enää jaksanut suhtautua fanaattisesti kaanoneihin. Jos rakastamassani Star Trekissä on eri näköiset klingonit, so what - se on lisää Star Trekiä, vaikkei alkuperäisiä voitakaan. Jos terminaattoritouhut taas nollataankin, kohautan olkiani - pääsen taas katsomaan uuden Terminator-leffan, vaikkei se alkuperäisistä petraakaan. Fanitus tosin tulee esiin siinä, että oikeasti menen sen katsomaan, kun monet muut ovat jo luovuttaneet. Näillä mielin siis tätä leffa-trioa katsastamaan.



Se on tiedetty pitkään, ettei kirjailija Stephen King pitänyt Kubrickin versioimasta Hohdosta. Ohjaaja Mike Flanagan ottikin tehtäväkseen kunnioittaa sekä sitä, että Kingin versiota ja sekoittaa langanpäät jatko-osaan, Doctor Sleepiin. Elokuva ei menestynyt teattereissa Ewan McGregorin savuisista silmistä ja pehmeästä äänestä huolimatta, tai siitä, että nyt kirjailijakin hymyillen nyökyttelee päätään - ehkä osittain hieman itseironisesti, mutta kuitenkin - elokuvan bonusmateriaaleissa. Kaikki eivät varmasti olleet yhtä tyytyväisiä.

McGregor on aikuiseksi kasvanut Dan(ny), joka on nyt hukuttanut lapsuuden muistot hotellista sekä yliluonnolliset kykynsä viinaan. On aika ottaa itseä niskasta kiinni ja samalla hohtaminen palaa kuvioihin - sitä voi käyttää myös hyvään tarkoitukseen hoitokodista saadussa työpaikassa, kun potilaita pitää rauhoitella kuoleman kynnyksellä. Toinen päähenkilö on voimakkaasti hohtava Abra ja kohta molempien perässä on hohtovoimalla ikuista elämää ylläpitävä jengi. Lopputaistelussa palataan tuttuihin maisemiin, joille Kubrick-fanikin voi nyökytellä, vaikka kovin moni kohtaus ei jääkään päähän kummittelemaan jälkikäteen - toisin kuin alkuperäisen kanssa.

Koska Kubrickin tulkinta on minulle se ykkönen, Doctor Sleep otti vähän aikaa imaistaakseen mukaansa, mutta kun piti mielessä sen, että kyseessä on tosiaan oikeasti Stephen Kingin kirjoittaman kirjan filmatisointi (tietyin vapauksin), eikä jonkun nuoren ohjaajalupauksen “teenpäs jatkoa klassikolle” -pläjäys, niin asioihin osasi suhtautua paremmin ja vähitellen Kingin teoksille tuttu (ehkä turhankin laajennettu) mytologia ja siihen liittyvät asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Koska osa alkuperäisistä näyttelijöistä on pitänyt korvata vähän-sinne-päin-versioilla, tuli niistä kokonaisuudessa lopulta se isoin illuusion rikkoja (toki ohjaaja itsekin ekstroissa myöntää, että valittamista olisi tullut joka tapauksessa, olisi Nicholsonin toteuttanut miten vain). Loppufiilis oli kuitenkin positiivisen puolella, ei tämän kanssa 2,5 tuntia hukkaan mennyt.

Doctor Sleep on taas yksi niitä 4K-elokuvia, joiden kuvanlaadussa ei ole mitään valittamista, mutta ei sitä jäänyt missään kohtaa erikseen ihmettelemäänkään. Äänimaailma on tunnelmallinen, paikoitellen ahdistavan pelottava ja uskon, että tekijät ovat Kubrickia emuloidessaan sisäistäneet myös palasen hänen perfektionismistaan. Isoin bonus elokuvan leffassa katsoneille on se, että mukana tuleva perus-blu-ray onkin Director’s Cut -versio, joka on vielä puoli tuntia pidempi. Sitä on ylistetty ympäri internetiä ehdottomasti parhaaksi elokuvan versioksi, mutta ehkä sain hieman yliannostuksen Kingiä kun katselin nämä molemmat samalla viikolla. En silti väitä lainkaan, että DC olisi turha versiointi, sillä muutokset ja lisäykset tuovat muun muassa syvyyttä Danin suhteeseen ja kytköksiin isäänsä.

Peltosen V2.fi arvio: (3/5)



Nähtyäni monta Ford v. Ferrari -traileria ja missattuani elokuvateatterikierroksen, hämmästyin, kun arvioitavaksi tarjottiin Damonin ja Balen tähdittämää “Le Mans ‘66 - täydellä teholla” -elokuvaa. Olen sitä mieltä, että jenkkinimen säilyttäminen näilläkin nurkilla olisi herättänyt enemmän huomiota. Toki kyseessä on tunnettu kisa, mutta legendaaristen automerkkien vastakkainasettelu olisi saattanut kiinnostaa satunnaistakin leffaan eksyvää. Uusi nimi muistuttaa lähinnä 80-luvun noloista VHS-kansien suomennoksista, mutta bluray-kansista on onneksi jätetty jälkimmäinen osa pois.

Kyseessä on siis aika pitkälti tositarina siitä, kuinka 60-luvun alussa ahdingossa ollut Ford päätti hankkia katu-uskottavuutta haastamalla tosissaan kilparatoja dominoivan Ferrarin epäonnistuneen fuusioyrityksen jälkimainingeissa. Supernopealla aikataululla jotakuinkin mahdotonta tehtävää suorittamaan palkattiin nykyäänkin legendaarisena autosuunnittelijana muistettu Carroll Shelby ja hän taas halusi tiimiinsä mekaanikko-kilpa-ajaja Ken Milesin. Vastassaan heillä oli Ferrarin ja aikahaasteiden lisäksi Fordin byrokratia sekä PR-koneistot. Koska lopputulos on ainakin pääpiirteittäin kilpa-ajohistoriaa seuranneiden tiedossa, pohjimmiltaan kyse on siitä monessakin elokuvassa nähdystä tarinasta: kumpi voittaa - rakkaus lajiin vai rahaniput? Ja mitä uhrauksia matkan varrella pitää tehdä?

Le Mans ‘66 antaa katsojalle jotakuinkin sen, mitä kannen perusteella voi odottaa. Kaksi- ja puolituntinen elokuva ei päässyt tylsistyttämään, mistä pitivät huolen hienosti toteutettu ajankuva, vauhdikkaat kilpa-ajokuvaukset, tapahtumien jännitteet, sekä paikoitellen oikein hyvin kirjoitettu dialogi. Damonilta ja Balelta saadaan näyttelijäsuoritukset, jotka eivät ehkä ole heidän kaikkein vaativimpiaan, mutta se käy ilman muuta selväksi, että suurista persoonista on ollut kyse.

Palkintoja elokuva voitti muun muassa ääni- sekä kuvaleikkauksesta ja välillä pitikin oikein ihmetellä, miten kaikki on oikein saatu toteutettua. 4K/HDR-ominaisuuksiin ei pystynyt välillä kisailun melskeessä oikein kiinnittämään huomiota, mikä kertoo osaksi siitäkin, ettei niissä ainakaan vikaa ollut (toki bluray-laatu ylitetään). Le Mansia ajetaan myös pimeällä ja muutama iltahämärään sijoittuva kohtaus kyllä pysähdytti ihastelemaan kuvanlaatua. Äänitehostepuolella ollaan samalla viivalla moottorin murinoiden ryydittäessä peltien räminää, dialogin kuuluvuudesta tinkimättä.

Bonuksia mukana on kohtuullinen perusmäärä, eli yhteensä noin tunti. Se on jaettu kahdeksaan osaan ja aiheesta kiinnostuneille mukana on kyllä ihan kiinnostava lisäsyventyminen elokuvan eri osa-alueisiin. “The Real Ken Miles” -, “The Real Carroll Shelby” - ja “The Real Ford GT40” -osiot valottavat vähän sitäkin, mitä vapauksia juonen suhteen on otettu - tosin aiheesta löytyy kattavia Youtube-videoitakin.

Peltosen V2.fi-arvio: (4/5)



Eipä sitä voinut ihan tosissaan hypen mukaan lähteä, vaikka kuinka vakuuteltiin, että Dark Fate on jatkoa T2:lle ja mukana ovat niin Arska, Linda kuin Edward Furlongkin, sekä kirjoittajan ja tuottajan penkinkulmalla itse James Cameron. Jatkoa se toki onkin, tosin muiden jatko-osien myötä on tullut tutuksi, että aikajanaa voi resetoida milloin mitenkin ja unohtaa sekä keksiä uusia tulevaisuuksia sekä terminaattoriominaisuuksia. Arska ja Linda ovat mukana ja pelastavat paljon, mutta Edwardin ei annettu kuin heilua puoli päivää motion capture -studiolla. Lisäsisältöjen perusteella Cameron ainakin tökki tuotantoa ja varmisti klassisen pääkaksikon mukanaolon. Sekin vähän innosti, että ohjaajan pallilla istui Deadpool-Miller.

Elokuva alkaa ajasta, jolloin T2:n tapahtumista on kulunut 3 vuotta. Osa Skynetin suunnitelmasta on jäänyt vielä kytemään ja seuraukset ovat sellaiset, että Sarah pestautuu loppuelämäkseen terminaattorintuhoaja-ammattilaiseksi. Tutut juonikuviot toistuvat: taas on yksi, joka tulee tulevaisuudessa johtamaan vallankumousta ja robotti, joka lähetetään hänet tappamaan. Avustuspuolelle saapuu tehostettu sotilas, joka lyöttäytyy parin helpon juonikuvion jälkeen yhteen ihmisyyden itsestään löytäneen T-800-Arskan ja sekä Sarahin kanssa. Rev-9-version terminaattori on sitkeä tapettava uusine tuplautumiskykyineen ja taas saadaan T2-flashbackeja. Pidin kyllä monista pikkunyökkäyksistä, mutta elokuvateatterista poistuessani en saanut itsestäni isompaa reaktiota kuin “tulipa sekin nähtyä...” eikä mieleni muuttunut toisellakaan katsomiskerralla “...kahdesti”.

Synkät scifi-toimintaleffat ovat yleensä sitä parasta 4K-HDR-referenssi-matskua, varsinkin jos mukana on myös lasereita ja räjähdyksiä. TDF tarjoaa tätä kaikkea ja taas voisin pistää spekulaatiohatun päähän siitä, että James “kuvanlaatu kunniaan” Cameronilla on ollut ainakin joku sana sanottavana myös koteihin ostettavasta versiosta. Tumma on tummaa ja sävyjä sekä yksityiskohtia riittää niin pimeässä kuin valoisassakin. Harva pääsee kotioloissa samaan jytinään kuin teatterin penkillä, mutta jos Dolby Atmosta tukeva äänentoistolaitteisto tai kuulokkeet löytyvät, suosittelen niiden käyttöä. Itse kuuntelin valikoituja palasia sieltä täältä Atmos-luureilla hymyssä suin.

Terminator-fanina tapitin läpi myös kaikki bonukset ja ne olivatkin suuremmalta osin ihan pätevää katsottavaa. Kulissien taakse vilkaistaan mm. siihen, kuinka paljon vaivaa nähtiin erikoistehosteiden ja toimintakohtausten rakentamiseen. “A Legend Reforged” -pätkässä haastateltavan tuolille on istutettu myös Cameron ja siinä jutellaan hänen vaikutuksestaan sarjan uusimpaan osaan, mutta välillä mennään näille matskuille tyypilliseen toistensa kehumiseen… Hitsi, onko T2:sta jo kohta 30 vuotta? Ensi vuonna onkin sitten luvassa varmasti useampia erilaisia kokoelmia aiheeseen liittyen.

Peltosen V2.fi arvio : (2.5/5)