4K UHD -julkaisujen määrä alkaa olla jo nykymarkkinoilla vähenemään päin, mutta 20th Century Fox tuuppasi talvimarkkinoille vielä ainakin hieman scifiä ja kauhua. V2.fi katsasti.



Ad Astran trailerit ja sen mainonta muutenkin ennakoi päässäni vähän erilaista elokuvaa, kuin mitä teos lopulta oli. Sen tiesin, että vähäeleisestä, tipan realistisemmasta scifistä oli kyse ja että isolta kankaalta tämä olisi kannattanut täydellisessä pimeydessä katsoa. Tasan eivät käyneet aikataulut, joten 4K-versio pimeässä talvi-illassa olkoon toiseksi paras vaihtoehtoni.

Brad Pitt on maailman luotettavin avaruusmies, joka juttelee sekä mielen tasapainoa valvovalle ohjelmistolle että päänsä sisällä, jotta matalapulssinen suoritus saa syvyyttä. Maapalloa uhkaa katastrofi, joten Pitt lähetetään kauan sitten kadonneen isänsä perään. Matkalla on kuupiraatteja, avaruusapinoita, täysin ammattitaidottomia astronautteja, liian helposti tapahtuvia asioita, sekä komeita ja realistisia avaruusmaisemia. Vaikka olen Pittin kyvyistä vaikuttunut ja kaikenlaisen scifin ystävä - hyvin paljon myös tällaisen “kovan” fantasiattoman sellaisen - Ad Astra jätti hitusen liiankin kylmäksi. Silmäni eivät lupsuneet, mutta välillä leijailin tylsistymisen rajamailla.

Ad Astra sai minut toivomaan, että televisioni olisi vieläkin isompi ja mielellään OLED. Olohuone-setupillanikin nähtynä elokuvassa oli todella hienoja kohtauksia, erinomaista yksityiskohtien sävykkyyttä tummassakin päässä ja komeaa kuvanlaatua. Oli ruudulla sitten yksinäinen avaruusalus keskellä valtavaa mustaa tyhjyyttä - visuaalisesti miellyttävässä asetelmassa tottakai, Brad Pittin sielukas silmä tai jokin ohjaajan kumarrus Avaruusseikkailu 2001:n suuntaan, näkemästään nautti. Äänipuolen vaikuttavuus kärsii kerrostalo-oloissa, mutta UHD-versio tarjoaa Dolby Atmos -ääniraidan, mikäli sellaisen toistolaitteen omistaa.

Ottaen huomioon ohjaajan halukkuuden visioihin ja syvempään pohdintaan, oli bonustarjonta tässäkin scifissä valjunlaista. Art of Ad Astra -pätkän katsoin mielelläni, mutta haastatteluista tai hahmoesittelyistä ei mitään lisäarvoa päässyt syntymään. Reach for the Stars -dokumenttiin, jossa tekijät puhuvat muun muassa lapsuutensa scifi- ja avaruusunelmista, oli helppo samaistua. Oli myös mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon realismiin panostettiin erinäisissä yksityiskohdissa. Kaiken kaikkiaan lisäkatsottavaa on tunnin verran..

Ad Astrassa on kaikki elementit, joista olisi voinut muodostua vaikuttava scifi-leffaklassikko. Jotenkin se vain tuntuu jäävän jokaisella osa-alueellaan hieman alennuskuponkiluokkaan: visuaalit olisivat voineet olla vieläkin näyttävämpiä, äänet vielä tunnelmallisempia ja rintakehään sekä aivoihin jäävä jälkivaikutus vahvempi.

V2.fi-arvio (3,5/5)



En muista lukeneeni Stephen Kingin It-kirjaa nuorena tai edes katsoneeni ensimmäistä elokuvaversiointia. Toki se on minulle populaarikulttuurin kautta tuttu, mutta mitään painolastia aiheesta itselläni ei ollut mennessäni katsomaan uusiotuotannon vuonna 2017. Vaimoni kanssa pidimme siitä kovasti, enkä ollut hirveän pettynyt jatko-osaan/toiseen puoliskoonkaan, vaikka siitä jäikin puuttumaan se kasarin nuorisoelokuvien henki (Stranger Things, Goonies, Shazam yms.), josta kovasti pidän.

Eipä sillä, ei minulla ole paljon pahaa sanottavaa Bill Haderista, Jessica Chastainista tai James McAvoystakaan - tai Skarsgårdin Billistäkään, joka Pennywiseksi palaa. 27 vuotta ensimmäisen elokuvien tapahtumien jälkeen Derryn kylässä alkaa taas tapahtua pahuuksia, joten Mike soittelee kavereilleen, jotka alkavat muistaa unohtuneita hirveyksiä - yksi on tosin joukosta poissa. Vähän ontuen pakollisten mutkien kautta etenevä, mutta paikoin varsin pätevä pelottelu päätyy tietenkin Pennywisen kohtaamiseen. Peltonen sanoi osuvasti arviossaan (linkki alla), että jos nämä kaksi leffaa yhdistäisi, voisi saada ihan pätevän reilun 3 tunnin kokonaisuuden poistamalla turhaa ravailua.

Kun 4K-leffoja katselee kaiken muun lisäksi se mielessä, kuinka hyvä kuvanlaatu on, pitää pätkässä nykyään jo olla jotakin, joka siihen laadukkuuteen havahduttaa. Kakkos-Itissä näin ei päässyt oikein missään kohtaan käymään, vaikka toki kuva bluray-versiota tarkempi on. Sen sijaan HDR-puoli havahdutti huomaamaan sävykkyyden ja värikkäiden kohtien eloisuuden. Mukana on tietenkin paljon pimeyttä, mutta myös kirkkaita hetkiä ja kaikki näytti pätevältä sen suhteen.

Teatterissa tätä katsoessani osan tunnelmasta pilasivat kikattelevat teinit, jotka eivät säikäytyksiin osanneet muulla tavalla reagoida - toki mukana on kohtia, joille kikattelu oli paikallaankin. Joka tapauksessa olin varsin tyytyväinen, että nyt pystyin syventymään elokuvan äänimaailmaankin kunnolla, sillä se on korkealaatuisesti toteutettu. Suosittelen tilaääntä tukevia bassoa hyvin toistavia kuulokkeita, mikäli sydänlääkitys on kunnossa.

“Tunti bonuksia + kommenttiraita” tuntuu olevan näissä julkaisuissa standardi, mutta It 2 ylittää sen hieman jo kahdella, enimmäkseen tekijöiden haastatteluja sisältävällä pikkudokumentillaan (36 min ja 40 min). Enemmän kuitenkin arvostin viisiminuuttista, jossa elokuvassakin pikkuroolissa esiintyvä Stephen King jutteli mukavia mm. kirjan synnystä.

V2.fi-arvio (3/5)



Will Smithin esittämää Brogan on lähes supersankarimaisilla etäpyssyttelytaidoilla varustettu sotilas, jota menneisyyden haamut ovat alkaneet kalvaa. Viimeinen keikka ennen eläköitymistä osoittautuu salajuoneksi ja se kun Broganille selviää, tapahtuu Bournet, eli vastassa onkin entinen työnantaja. Brogania nappaamaan lähetetään tutunoloinen ammattilainen ja sitten agenttifilmi lähteekin scifi-potenssiin. Käsikirjoituksesta vastaa GoT-Benioff ja ohjauksesta Life of Pi - Ang Lee, mutta vauhdikkaan ja enimmäkseen epäuskottavan toiminnan tähdeksi nousevat kaikesta huolimatta enimmäkseen uskottavat erikoistehosteet.

Heti levyn syöttämisen jälkeen elokuva ‘varoittaa’ tai ilmoittaa, että normaalin 24 ruudun sekuntivauhdin sijaan elokuva tullaan näyttämään 60 ruudun tahdilla (elokuvateatterissa tämä tapahtui jopa 120 FPS 3D:nä). Itse olen sitä kansanosaa, joka inhosi Hobitti-elokuvan saippuaooppera-todellisuutta ja kulutti 3 kuukautta totuttelemalla uuden television 4K-toistoon. Ilmeisesti totuttelu kannatti, tai uskottava on, että 60fps on parempi idea kuin 48fps, sillä Gemini Man on kotisohvallakin katsottuna äärettömän hyvän näköinen. Pimeissä kohtauksissa toki toivoin, että Ässä-arpa osuisi kohdalle ja voisin kävellä OLED-ostoksille, mutta päivänvalon aikaan kuvatuissa pläjäyksissä ei kuvanlaatua voinut lakata hämmästelemästä. Toki tällä oli myös kääntöpuolensa: kun tiesi leffan isoimman jujun, saattoi unohtaa seurata Will Smithin roolisuorituksia (tai koko juonta) ja keskittyä vain tihrustamaan, josko teknologiasta löytyisi vikaa. Löytyihän sitä, mutta kieltämättä ainakin 90% oli priimaa.

Yllätyksenä 4K-levyltäkin löytyy yksi bonus: Weta Digitalin läpikäynti siitä, mikä kaikki elokuvassa oli digitaalisesti luotua. Ehkä Smith-klooni olikin vain harhautus, sillä suurin osa muusta CGI:stä meni täydellä vauhdilla silmistä sisään aivojen nyökytellessä. Kumarran kohti Uutta-Seelantia. Perus-blurayn puolella bonuksia on hieman reilu tunti, mukaan lukien vaihtoehtoinen aloitus (käytetty on parempi kokonaisuuden kannalta) sekä poistettuja kohtauksia, jotka saivatkin jäädä leikkaamon lattialle. Will Smithin tekemään näyttelijäntyön määrään oli sinänsä mielenkiintoista havahtua.

Gemini Man on saanut paljon huonoja arvosteluita, eikä Smithin tähtivoimakaan saanut yleisöä sitä katsomaan, varsinkin jos Joker oli pyörimässä seuraavassa salissa. Mielestäni se oli kuitenkin katsomisen arvoinen - ja erityisesti se on katsomisen arvoinen kunnon kuvanlaadulla.

V2.fi-arvio (3.5/5)



Kukapa ei olisi kuullut viime vuoden elokuvailmiöstä nimeltä Joker? Se on hömelökomedioista tutun ohjaajan luotsaama, 60 miljoonan budjetilla tehty korkean ikärajan leffa, joka tienasi yli miljardin. Supersankarielokuvien ajan supersankarielokuva, joka ei edes ole supersankarielokuva, vaan katsaus rikkinäisen, päähän potkitun (joskus kirjaimellisestikin) miehen elämään. Sarjakuvapuolellakin pidän kovasti vaihtoehtoisista tulkinnoista tutuista hahmoista ja vaikka mukana oli yhtymäkohtia perinteiseen Batman-syntytarinaan, kyllä sisuksissa sykähti se jokin, joka ilmaisi, että elokuva teki minuun vaikutuksen.

Tiedän ihmisiä, jotka kävivät katsomassa Jokerin teatterissa viisi kertaa tai enemmänkin. Itseltäni spoilasin toisen katsomiskerran, sillä heti elokuvan teatterissa nähtyäni uppouduin teorioihin, havaintoihin, piilomerkityksiin ja tulkintoihin, joita internet oli pullollaan. Nyt sain kuitenkin mahdollisuuden tehdä samoja havaintoja itse ja kyllähän aivoparka rupesi raksuttamaan, että mitäs jos … entä jos … aivan juu … mutta olikos se … ja elokuvan vaikutus vain kasvoi. Siitä syystä olenkin vähän pettynyt, että leffalle kyhätään jatkoa, sillä langanpäitä ei ainakaan tarvitsisi välttämättä sitoa. Voihan jatko tosin olla taas ihan eri tulkinta. Joka tapauksessa Joaquin Phoenix ansaitsi Oscarinsa, vaikka siinä hieman elämäntyöpalkinnon sivumakuakin oli.

Todd Phillipsillä kuvaajineen oli elokuvaa tehdessään tietty (köh, scorsesemainen) visio ja UHD HDR-versiointi tuo sen kyllä oikein komeasti kotiruuduille. Mitenkähän tätä kuvailisi, sellainen klassisen 70-luvun elokuvamainen, ehkä hieman jopa taide-elokuvamainen fiilis, jossa värit, varjot ja valot ovat osa kokonaistunnelmaa, mutta nykytekniikalla. Joker on muistaakseni myös ensimmäinen arvostelemani UHD, jossa kuva on ollut vähintään 4K:ta koko matkan kuvauspaikalta levylle, ilman että sitä on skaalattu ylöspäin. Toisen Oscarin elokuva sai musiikeistaan, eikä ääniraidan laadustakaan ole tingitty, vaan tunnelmat, repliikit sävelmät, välittyvät sieltäkin suunnalta erinomaisesti.

Bonuksiin saa valitettavasti jälleen pettyä, mutta kuten tiedetään, Phillips ei halunnut puhkiselittää ideoitaan vaihtoehtoisilla lopuilla tai sellaisilla, eikä Phoenix pidä haastatteluista. Lisämateriaalia on vajaa puoli tuntia ja mielenkiintoisinta on Phoenixin monipuolisen varioiva näyttelijäntyö eri otoksissa, mutta eipä näistä paljon irti saa.

V2.fi-arvio (3.5/5)