Osa 1/2 löytyy täältä.

Rakastaa saa mitä haluaa? Todellinen solvaus on se, mitkä elokuvat jäivät pois. On pari pienenpientä hylkäystä, joille sanon itsekin "mitä jukolauta", kun muistot haalistuvat. Perustelen ne kommenttikentässä.

Ensin käymme läpi 50 vaikuttavinta elokuvatapausta vuosilta 2010-2019.


Serbuan maut, Serbuan Maut 2: Berandal (Indonesia 2011, 2014)

Redemptionissa kyttä nousee portaat. Se on se klassikko, kun istut ja katsot, mutta väliajalla mielikuvituksen vangitsee Berandal, joka vapauttaa järjettömän lahjakkaan toimintaohjaajan kahleistaan. Berandalin verinen loppumätkintä on niin intensiivinen, että Mortal Kombat on yksi suosikkiasioistani enää naiskauneuden vuoksi ja unohdan perustason vaatimukset kuten sen, että sankarin ja roiston pitäisi olla ideologian erilleen repimiä lapsuudenystäviä tms. pitsinnypläystä.



Intouchables (Ranska 2011)

Kerro minulle jotain hyvää, kuten kaiken teoria koskemattomasta perhosesta lasikuvussa henkäilemässä. Kehnoinkin näistä raajat ei toimi -leffoista on painavan ajatuksen väärti, enkä silti lähde lenkille. Koska ranskalainen tositarina ei joudu kilpailemaan edellisen sellaisen kanssa (Perhonen lasikuvussa valmistui edellisellä vuosikymmenellä), voittaa se sydämen letkeän kadunmiehen ja halvaantuneen snobin yhteispelillä.


(Iso-Britannia 2017)

On ironisia ja suhteellisia nautintoja ja on Paddington 2. Ykkönen hauskuuttaa varsinkin kun muistat, että puhuvan karhun adoptoiva Sally Hawkings on tuttu The Shape of Waterista. Kakkonen katsotaan, tämän ollessa vuosikymmenen arvostetuimpia sarjoja – ja se on heti kuin lämmin hali. Kliseet on hoidettu alta ja karhuherrassa on yhä enemmän herrasmiestä. Nyt ylimääräinen huomioni onkin se, että kovasti töitä tekevä, kotimaahan jääneelle tädille säästävä ja varkaaksi virheellisesti syytetty karvakoura on mamu. Ei hätää. Vankilassakin on ihanaa.



(Yhdysvallat 2012)

Terrori-iskun suorittanut diktaattori Trump uhkasi tulittaa 52 iranilaiskohdetta, mikäli Iran kostaa, ja äärioikeisto hymyili. Numero 52 tulee Argon aiheena olevasta panttivankikriisistä. Hullussa tositarinassa muilutetaan pari jenkkiä pakoon Iranista tekaistun sci-fileffan avulla, mikä on kiinnostavaa itsessäänkin. Arvokkainta oli jo 2012 se, miten johdonmukaisesti leffa elävöittää traagisen tilanteen, jonka molemmilla puolilla on syypäitä ja enemmän syyttömiä.


(Yhdysvallat 2017)

On luonteeni vastaista kirjoitella kirjeitä päättäjille. Helinä-keijun 3D-blu-raysta ja Farscape-sarjan lopettamisesta kirjoitin. Guardians of the Galaxy on kuin Farscape, mutta - muistot. Jatko-osassa hahmot ovat tutumpia ja tarina planeettafaijasta on kuin suoraan rennosta sci-fisarjasta, joten Vol 2. adoptoi nostalgianväreet ja rakentaa niille. Se hetki on elämä, kun jätkä haukkuu ottoisää Maija Poppaseksi, mutta kun isähahmo kysyy, onko Maija cool, poika ymmärtää kahdella tasolla, että on.



El secreto de sus ojos (Argentiina 2009 - Suomen ensi-ilta 2010)

Tunnelmien vyyhdissä ensinnäkin selvitetään murha: yhden otoksen jalkapalloareenakohtaus huipentaisi minkä tahansa miesjahdin. Ratkaisevasti olennaisempi on se mysteeri, millaista on miettiä murhaa ja lieveilmiöitä kymmeniä vuosia tutkijana, tekijänä ja uhrin omaisena, ja mihin vuosikymmenet olisi kannattanut käyttää. Argentiinan korruptoitunut historia kytkeytyy kaikkeen.


(Intia 2016)

Painileffa ei ole Karate Kid ja Rocky tiivistettynä, vaan peräkkäin. Intialainen muskelikulttuuri on hilpeä pohja mille tahansa äijien ollessa viiksekkäitä ja vakavia, mutta intialainen maskuliinisuus voi olla äärimmäisen myrkyllistä. Tässä tositarinassa körmy avoimesti tahtoo päteä pojan kautta, joten hän pettyy tyttäriin, kunnes silmät loistavat, kun hän oppii tyttöjen olevan pukareita. Leffa on itsetietoisesti täynnä herkullisia ristiriitoja. Se varmaan on propagandaa, kun tytöt voittavat pojatkin? Äläs nyt. Sanoma ei ole se, että tytöt ovat poikia parempia, vaan heillä on epäreilu kilpailuetu. Tytöillä on koulutus.



First Man (Yhdysvallat 2018)

Aiheena on ensimmäinen autisti, joka karkasi planeetalta jäämättä kiertoradalle kiikkumaan. Asiasta on helppo vitsailla, mutta se on virallistakin sisältöä, ettei astronautti Neil Armstrong osaa suhtautua yksityiselämän suruihin ja on helpompi tavoitella tähtiä ja räpeltää namiskoita "autotallissa" (siitäkin huolimatta, että vaaran tuntu todella välittyy). Autismi on vahva sana, jos emme luokittele myös klassisia suomalaisia perheenisiä autismin kirjoon, mutta miksi emme luokittelisi.


(Iso-Britannia 2013)

Shaun of the Deadin aloittaman löyhän trilogian päätös on visionäärisin tietämäni juomapeli. Jätkät lähtevät kapakkakierrokselle vanhojen "hyvien" aikojen kunniaksi. Mitä useampi tuoppi on kumottu, sitä hullummaksi juoni menee. Neljännen tuopin tienoilla nähdään joukkotappelu vessassa androideja vastaan, koska pitäähän ulkoavaruuden pellet laittaa kuriin? Leffa pitää katsoa kerran selvin päin, mutten tiedä, miksi tein niin kahdesti.



(Etelä-Korea 2013)

Koomisten hihhulien hallitsemaan painajaiseen on vangittu oikeita ihmisiä, emmekä tarvinneet Trumpia siunataksemme vertauskuvan. Maapallo kosahti. Jäljellä on juna, joka ei voi pysähtyä. Köyhien kapina alkaa perävaunusta. Putkessa tapahtuva vallankumous on täydellinen idea elokuvalle, mutta jos pian alkavalla tv-sarjalla on puolet leffan persoonallisuudesta, tsuu tsuu.


(Iso-Britannia 2015)

Terrori-isku pitäisi estää. Sateliitti tunnistaa kohteen, joten pommia vaan Afrikkaan, niin ihmishenkiä säästyy? Joku järkeilee noin. Osasyy saattaa olla elokuvien etäännyttävä vaikutus, joten se on paitsi jännittävää myös arvokasta, kun "kärpäsestä" tehdään härkänen: kaikki näkökulmat pyritään ottamaan huomioon. Joku joutuu nappia painamaan ja voi olla kansainvälisiä skandaaleja ja kaikkea, sillä pikkutyttö seisoo väärässä paikassa.



The Princess and the Frog (Yhdysvallat 2009 - Suomen ensi-ilta 2010)

Disney Princess -brändiin tahdottiin musta prinsessa tiedostaen, ettei siskoja hatusta tempaistu: elokuva on 2000-luvun perinteisin ja Lilo & Stitchin ohella paras Disney-animaatio. Tiana on saanut pussilakanasettejä, vaikka lipputulot ovat osasyy piirroselokuvien kuolemaan ja Rapunzel ja Lumikuningatar nähtiin parhaaksi brändätä Tanglediksi ja Frozeniksi. On mm. vuosikymmenen tehokkain hahmoesittely (Louis-alligaattori) ja lapsellisin (nyyh, oijoi!) tapa käsitellä kuolemaa ja Disney-piirrettynä teos on vuosituhannen näyttävimpiä.


(Yhdysvallat 2018)

Ryan Reynolds tietää olevansa Deadpool: intohimo näkyy muissakin roolivalinnoissa kuten Voices-komediassa. Pulliaiselle riittää aito pool ykkönen, joka vääntää vitsiksi jopa budjettikriisin, mutta kovan luokan fanin aarre on hullumpi ja oikean toimintaohjaajan virittelemä Deadpool 2. Pool loukkaantuu, kun Wolverine jää eläkkeelle ennen kunnon kimppaleffaa, joten pool alkaa kopioida Logania. Kaveri ei tiedä tätä, joten hän tekee vilpittömän uhrauksen poolin vuoksi. Huikeaa.


(Tanska 2018)

Jack on naisia vihaava sarjamurhaaja, joka uskoo olevansa luova arkkitehti, vaikkei talo tahdo valmistua. Ohjaaja Lars von Trier tunnetaan muun muassa ongelmallisesta suhteesta naisnäyttelijöihin. Itseironian ohella Lars leikkii katsojien moraalilla, ja onnistuu, sillä erikoistehostein toteutetusta ankan silpomisesta kansa pahastui. Onko provosointi luomista vai tuhoamista? Mitä Lars sanoo? Tunsin helpotusta, kun lopussa soi "Painu pois, Jack".



The Danish Girl (Iso-Britannia 2015)

Varhaisesta sukupuolenkorjauksesta kertova nyyhkydraama vakuuttaa rakkaustarinana, jossa rakkaus muuttaa muotoa, ja taiteilijakuvauksena, jossa yksi taiteilija on luovimmillaan ennen muutosta ja toinen puolisonsa muuttuessa. Vuosikymmenellä se mielipide yleistyi, ettei näihin rooleihin pitäisi päästää kuin transnäyttelijöitä. Sanon tämän harkitusti taidesnobina, joka on epämääräisen intohimoisesti sukupuolineutraali: esimerkiksi Laverne Coxille ja Jamie Claytonille saa vaatia tekemistä, mutta vain poliittinen pyrkyri vastustaa suoritusta, jonka Eddie Redmayne tekee tässä.


(Yhdysvallat 2015)

Quentin Tarantino pistää vihaajat mökkiin odotetuin tuloksin, jos kolmen tunnin kesto salliikin pohtia, saattavatko ensivaikutelmat pettää. Kyseessä on Tarantinon Ben-Hur ja West Side Story, eli vanhan hyvän ajan spektaakkeli, jonka eeppisyys piti taltioida 70mm:n filmille ja jota varten Tarantino vietteli mukaan säveltäjämestarin; aiheen edelleenkin ollessa se vaja. Tämä on lohtutaidetta, kun poukkoileva kerronta tympii.


(Yhdysvallat 2017)

Fast & Glorious! "Mä allekirjoitan tän biisin" -idean kunnianpalautus! Oscar-ehdokkuuksia äänistä saaneen toimintakomedian käsikirjoituksessa lukee, että ehdokkuuksia tulee äänistä. Nuoren pakokuskin rytmitaju liikenteessä perustuu hänen kuuntelemaansa musiikkiin. Useimpia musikaalejakin hävettää, kun steppaus on ainoa tavoite, eikä svengi silti lähde näin.



Rise of the Planet of the Apes, War For the Planet of the Apes (Yhdysvallat 2011, 2017)

Apina kehittyy Moosekseksi ihmisten kuollessa. Vain tv-sarja ehtisi kertoa kaiken, ja laadullisestikin trilogian arvo on alussa ja lopussa, joten jos katson kakkosen jatkossa, niin ajan painon vuoksi. Vuosikymmenen vaikuttavin sana on "ei". On täydellistä, että odotukset notkahtavat keskellä kiihkeää kahakkaa, kun Draco Malfoy sössöttää 60-luvun versioon viittaavan repliikin, mihin apina sitten jyrähtää "ei". Apina oli symppis kuin Chewbacca, mutta kun se puhuukin, se on inhimillinen kuin - vaikka naiset! #metoo


We Need to Talk About Kevin (Iso-Britannia 2011)

Jumalatar Tilda Swinton on tasokkaimmillaan etäisenä mutta inhimillisenä ja ajattelevana äitinä, joka ei osaa tehdä paljoa, vaikka oma poika on selvä psykopaatti. Se on toinen tarina, jos murhaaja on kammottavan nuoruuden traumatisoima: vihaiselta, kateelliselta, pinnallisen karismaattiselta Keviniltä vain puuttuu legoja. Voimattomuuden tunne ja keskeiset kuvat kuten pantatusta syystä silmälappua pitävä pikkusisko ovat syöpyneet tajuntaan.


Hardcore Henry (Venäjä 2015)

Minibudjetin kiihkoilu jättää useimmat 100 miljoonan taalan spektaakkelit pölyynsä. Katsoja näkee sen minkä päähenkilö kuin videopelissä ja pelimäisyys on keskeistä, muistinsa menettäneen kyborgin tappaessa kaikki. Idea ei toimi automaattisesti: VR-pätkis The Limit oli iso pettymys. Hardcore on 2D-elokuva, joka herättää samoja tuntemuksia kuin tajuntaa laajentavat VR-visiot. Huipennus ansaitsee oikeuden käyttää Queenin kappaletta "Don't Stop Me Now" ennen kuin se käyttää sitä.



Hugo (Yhdysvallat 2011)

Käänteinen lastenelokuva yllyttää kasvattamaan lapsen, joka tajuaa tämän, tai; Martin Scorsese kääntyi hinduksi ja aikoo ensi elämässä palata raiteille tällä. Kauan sitten lyhytelokuva lähestyvästä junasta kohahdutti. Oiva tapa muistella sellaista on tehdä spektaakkeli, jossa lähestyvä juna kohahduttaa: tällä kertaa 3D-kameroiden mestarillisen käytön johdosta. Sitä on hankala uskoa, että nuoret pärisevät, kun satumaisen mysteerin pointti on vaarin vanhan paskan muistelu.


(Yhdysvallat 2019)

Kuvasuhde: neliö. Värejä: kaksi. Majakanvartijat juovat, piereskelevät ja painivat, ja hiemanhan elämäntapa ahdistaa, kun myrsky pidentää keikkaa. Merenneidot ja kreikkalainen mytologia käyvät mielessä nuoremmalla miehellä ja vanhempi on valmiiksi sekaisin. On vangitsevaa seurata, kuinka toveruus ja viha kehittyvät rinnakkain ajoittaisen surrealismin vihjatessa tulevasta.


Agassi (Etelä-Korea 2016)

Kyyniset ja kylmät aikeet kohtaavat kohahduttavan intiimit halut eroottisessa jännärissä, jossa mihinkään ei voi luottaa. Alkuperäisromaanin nimi on Fingersmith. Nuoresta naispuolisesta näpistelijästä tulee sormeilija, koska hän tykästyy varakkaaseen emäntään, vaikka hänen oli tarkoitus huijata emäntä tykästymään miespuoliseen huijariin. Mattoa ehtii juuri lipaista, kun se vedetään alta jälleen.



Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) (Yhdysvallat 2014)

Useampaa päivää käsittelevä tarina ei kulje reaaliaikaisesti, mutta elokuva näyttää yhdellä otoksella kuvatulta. Tempussa on arominsa, joten sen saisi toistaakin: se tukisi esim. elokuvaa tämän artikkelin kirjoittamisesta, sillä tunnen tehneeni samaa asiaa kaksi kuukautta putkeen. Michael Keatonin ja hänen Batman-uransa ystävälle satiiri showbisneksestä on tietenkin (mitä adjektiivia en ole käyttänyt?) priimaa.


(Yhdysvallat 2016)

Ei perkele. Väsyneenä mokasin. Otetaan uusiksi:


(Yhdysvallat 2016)

Parhaan elokuvan Oscarilla melkein palkittu alkuperäismusikaali olisi todennäköisesti kymmenen kärjessä, jos laulut, tunnelma ja Ryan Goslingin ja eritoten Emma Stonen herkät suoritukset valjastettaisiin palvelemaan muuta tarkoitusta kuin kertomusta showbisneksestä. Se on sisäsiittoisen idean yleisyyden vuoksi periaatekysymys, vaikka elokuva on (eh) priimaa.


Gravity (Yhdysvallat 2013)

Sandra Bullock pyörii avaruudessa. Teemoista ja jännästä nautiskelu ison tv:n äärellä on sallittua, mutta The Walkin ohella tämä on ensisijaisesti yhden ja ison visuaalisen idean teos, joka ansaitsisi hieman erilaisen kulttuurin. Tällaisten pitäisi olla Captain EO:n tavoin jalustalle nostettuja legendoja, joita pyöritetään isoimmalla kankaalla yhtä usein kuin Tuntematon sotilas nähdään tv:ssä.



Lo imposible (Espanja 2012)

Tämän muistan ensin ja heti, kun katastrofielokuvat tulevat puheeksi. Kertomus siitä, kuinka yksi perhe selvisi vuoden 2004 tsunamista on piinaava, ja yleiselläkin tasolla leffa pistää ajattelemaan, kuinka vaarallista kaikki on, kun kontrolli todella menetetään. Keppikin on kuin krokotiili, kun virta vie ties minne ja saastaisuutta ei ehdi edes ajatella.


(Yhdysvallat 2013)

On koomista muistaa tämän olevan elokuvauniversumin alku, sillä unelmoin universumista, joka oikeasti rakentuu tämän vakavan jeesustelun ja tuho-oopperan päälle. Katselukertojen myötä muiden osoittamat epäkohdat kuten faijan itsemurha näyttäytyvät filosofisina täkyinä ja esimerkiksi Zodin hyytävä puhe on kehittynyt vertaukseksi miehisyydestä. Zod maalailee, että olipa hän kuinka julma tahansa, tarkoitus oli suojella omia, ja kun omia ei ole, häneltä on riistetty sielu... Natsi ja perheensä viinaan vaihtanut narsisti haaveilevat olevansa yhtä kovia.


(Yhdysvallat 2013)

Martin Scorsese pohtii Jumalan vaitonaisuutta ja sitä, onko pakko pistää Pietaria paremmaksi ja ääneen myöntää uskovansa, vaikka japanilaiset barbaarit kiusaisivat. Jesuiitat edustavat äänekkyyttä vielä siinä vaiheessa, kun he matkaavat vieraaseen kulttuuriin höpisemään pulliaisille, jotka innostuvat enemmän kuin ymmärtävät. Teemoille myönteisenä pistäisin 3 tunnin kestoon tunnin lisää.



Cats (Yhdysvallat 2019 - Suomen ensi-ilta 2020)

"Juttu on valmis. Se on siinä: 49 miniarvostelua! 49? Eih! Puristan pääni irti, saatana...!"

Puuttuva leffa ei liity Moonlight / La La Land -vitsiin, vaan laitoin merkin väärään kohtaan taulukkolaskennassa. Voisin valehdella, että 50 kärkeen pääsi leffa, joka oli sijalla - 105? Muokkaan sääntöjäni mieluummin siten, että Cats pääsee mukaan, vaikka Suomen ensi-ilta oli kolme päivää myöhässä. Joku ei usko, että maailman vihaamasta furrypornosta voi pitää, mutta tässä se on ja intohimoa löytyy arvostelusta.



(Yhdysvallat 2014)

Tappoiko äijä ämmänsä? Takaumissa näkökulma on naisen ja nykyajassa miehen, ja he kertovat eri tarinaa, joten kyseessä on äärimmäinen aviokriisielokuva, jossa katsojakin yritetään vetää toiseen leiriin. Rakenteellisesti mysteeritarina on niitä, joiden kohtalo on lässähtää korttien paukahtaessa pöytään, mutta David Fincherin ohjaus ja Rosamund Piken suoritus tekevät tästä täyden paketin.


It (Yhdysvallat 2017)

Omena oppi lentämään. Niin kauas puusta putosi Se: toinen luku. Yritän unohtaa sen, koska se väittää, että ykkö-Sen aikoihin tapahtui ylilyöntejä, joita ei vaivauduttu näyttämään. Osa 1 kertoo nuorten ongelmista. Ystävyys auttaa kohtaamaan ne. Jumaloin jatkossakin sitä traagista tasoa, että vaikka nuoret nousevat omien elämiensä sankareiksi, tarina ei ole ohi, koska maailma tulee kitkemään nuoruuden innon. Näissä on tappajapellekin.


(Etelä-Korea 2017)

Vuoden 2019 parhaaksi väitettyä Parasitea odotellessa: saman ohjaajan näytelty anime geenimanipuloidusta possusta ja tytöstä, joka sitä rakasti. Suvakillekin on joskus helpompi niellä se, kun kärkevä tarina ihmisten sorrosta kerrotaan robotein: samasta syystä on ihanteellista, että kärkevän ironinen tarina eläintensuojelusta ja ahneudesta valjastaa vetonaulaksi persoonallisen mursumuumin, jonka syömistä useimmat harkitsisivat kahdesti.



(Yhdysvallat 2013)

12 vuotta. Orjana. Ennen et ollut! Tuo aloitus olisi hauskempi, jos tietäisit monta versiota tästä kappaleesta hylkäsin. Vahva toteutus johtaa poikkeukselliseen läsnäolon tuntuun. Heitänkö nyt valkolaisena, että leffa määrittelee orjuuden kuin Juuret aikanaan, vai että seuraava vastaavan siunauksen haluava leffa kannattaa tehdä HFR 3D:nä ja tärisevällä penkillä? Vai lisääkö vaadin, kun elokuva pyrkii olemaan ja on vaikeaa katsottavaa? Kehun tätä oikeista syistä, jos et tajunnut!


(Yhdysvallat 2012)

Hömppää. Heti helpottaa. Itsensä kunnialakuksi ylentänyt banaanin valkea sisus Quentin Tarantino määrittelee Django-nimen uusiksi. Django on niin monen spaghettilänkkärin sankari, että Jamie Foxxin Django on kuin musta James Bond ja Tarantino pistää hänet kostamaan orjahommat hurmeisesti ja huiman viihdyttävästi, Bondien tason ylittäen. Potentiaalisessa jatko-osassa Django kohtaa Zorron. Siihen kun saataisiin Antonio Banderas.


Cloud Atlas (Yhdysvallat 2012)

Olemme kaikki ihmisiä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kaikki saavat näytellä kaikkea. Eri aikakausia ja tyylejä edustavia mutta näyttelijöitä kierrättäviä tarinoita yhdistävät vahvimmin tunteet. Kyse on sielunvaelluksesta, jos onnistut näkemään logiikkaa siinä, kuinka näyttelijän hahmot kehittyvät läpi ajan, tai jos et näe, niin leffahan kommentoi sitä, että olet yksilö, vaikka näyttäisit vanhemmiltasi, tms. Kolmesta ohjaajasta vain yksi on pitänyt itsensä miehenä. Lana Wachowski debytoi söpönä tätinä tätä mainostaessaan.



(Iso-Britannia 2010)

Muslimiterroristit palaavat kämpille, jossa pommintekovehkeet ovat levällään. Kaveri joraa naisen kanssa. Ei nainen mitään nähnyt, joraaja vakuuttaa! Nainen uskoo terroristien olevan homoja. Niin ollaankin. Kun nainen lähtee, pomo käskee tappaa hänet. Millä? Joraajalle annetaan haarukka. Ja sitten veitsi. Joo, tee koko ateria siitä, pomo tuskastelee. Näitä esimerkkejä voi antaa lukuisia, eikä tappohauska leffa spoilaannu. Leijonasydämen tavoin tyhmiä vihaajia käsitellään ihmisinä.


Nymphomaniac: Vol. I, Nymphomaniac: Vol. II (Tanska 2013)

Leffassa on pornoa, mutta se ei ole pornoa; Uma Thurman on mukana äkäilläkseen, joten hänen julisteestaan innostunut katsokoon deep fake -videon. Edes läpileikkaus seksuaalisuudesta tämä ei ole, vaan otsikko viittaa addiktioon. Mustaa huumoria ja itsetietoista ylikirjoittamista esiintyy (Lars von Trierin on taas pakko avautua Hitleristä), mutta olisi hankala tehdä rikkaampi draama siitä, kuinka addiktio muovaa sielua pitkällä tähtäimellä. 5,5 tunnin ohjaajan versio ei tunnu pidemmältä: se on 1,5 tuntia parempi.

Sivuhuomautus. Listaa varten katsoin kymmeniä hyviä elokuvia: kertausta ja rästejä. Olo oli hieman nymfomaaninen, kun kostuin kaikelle ja tuumin silti toistuvasti "ei jatkoon".


(Yhdysvallat 2010)

Sori siitä Christopher Nolanille, että törttöily maistuu. Tämä visionäärinen tieteiselokuva sijoittuu mielen sisälle ja keskeinen jännite on se, että mielikuvitusmaailmaa liian todellisena pitävä saattaa eksyä. Sille on syynsä, että ylilyönnit ovat rajoitettuja sen sijaan, että vaaleanpunainen elefantti hoilaisi "bing bong" sankareiden vieressä. Kun tämän uskoin, pidin elokuvasta vielä enemmän.



(Yhdysvallat 2015)

Kriitikkoja siteeraava traileri maalailee, että nukkeanimaatio on kypsimpiä, herkimpiä, romanttisimpia elokuvia... Röhöhö! Tuon reaktion väite tarvitsee, pitääkseen paikkansa. Michael on yksinäinen muiden seurassakin kaikkien näyttäessä ja kuulostaessa samalta. Hän löytää yhteyden arpikasvoiseen ja huonosta itsetunnosta kärsivään Lisaan – hieman sen jälkeen, kun hän näki rikkinäisen seksinuken. Röhö, jne. Charlie Kaufman ei kerro yhden idean tarinoita. Musta huumori, iva ja surrealismi elävät sovussa muun kanssa.


Hacksaw Ridge (Yhdysvallat 2016)

Siihen samaistun, mihin Disneyn Mulan ajautuu ja mitä hän intissä kokee, mutta se on liian rajua, kun hän massamurhaa hunnit. Paras sotaelokuva ei ole enää se, sillä miesten Mulan on tehty. Tositarina kertoo aseistakieltäytyjästä, joka sai urhoollisuusmitalin lääkintämiehenä ampumatta kertaakaan. Ohjaaja Mel Gibsonin veljellinen kusipäähuumori ja helvetillinen kuvasto ovat olennainen osa täydellistä sankarifantasiaa, joka on lähes yhtä kova elokuvana.


(Yhdysvallat 2014)

Naputeltuani kolmisen vuotta tätä ***** artikkelia, ote siitä fantasiasta lipsuu, että J.K. Simmonsin pitäisi tulla huutamaan korvaan, että nyt töihin saatana ja pilkku meni väärään paikkaan. Laiskotellutkin olen ahkeruudesta haaveillen, ja tämä rumpalitarina on mytologisen tason kertomus siitä, miten vakavissaan hommat pitää ottaa, jos mainetta haluat. Artikkelini on paska, koska sormistakaan ei tule verta.



(Yhdysvallat 2013)

On ilo kokea täysosumaksi historiallinen draama, joka kertoo ihme sukulaisteni sietämästä hyttysen ininä -rallista. James Huntin ja Niki Laudan skaba maailmanmestaruudesta kiehtoo poikkeuksellisesti, miesten näyttäytyessä kolikon kääntöpuolina ja sen vaihdellessa, kumpi on sankari ja kumpi mörkö. Se, kun Lauda onnettomuuden jälkeen ilmaisee kaksintaistelun auttavan jatkamaan, on ainakin kolme adjektiivia.


(Yhdysvallat 2010)

Darren Aronofskyn kaikki pääsivät 100 kärkeen, mutta kuvaus vajoamisesta hulluuteen on reilusti tyydyttävämpi kuin ohjaajan oma sekoaminen universumin salaisuuksien äärellä. Häneltä se on melko normaalia, kun vainoharhainen balettitanssija luulee muuttuvansa joutseneksi, sillä niinhän psykoosissa voi käydä. Natalie Portmanin hysteerinen naamanvääntely kehystetään hallitun vimmaisin ottein.


Life of Pi (Yhdysvallat 2012)

Uskonnollinen maailmankuva yksinkertaistettuna: elämme virtuaalitodellisuudessa. Jos teoriaan liitetyt sadut ovat peräisin todellisuuden luojalta, mitä hän meinaa ja miksi kukaan niihin uskoisi? Piin elämä lupaa selittää sen. Nyt kun valmistaudut kuulemaan selityksen, niin kysymys: haluatko selityksen pitkän kaavan mukaan, vai sopiiko, että olennainen avautuu, kun koet yhden kaikkien aikojen parhaista 3D-fantasioista, jossa poika ja tiikeri kiihkoilevat merellä? Jos valitset pitkän kaavan, niin veikkaatko luomakunnan valtaväen tekevän samoin?



Cloudy with a Chance of Meatballs (Yhdysvallat 2009 - Suomen ensi-ilta 2010)

Se mitä 90 minuutin elokuva saavuttaa on lähes mahdotonta. Kalastajakylä ja hullun tiedemiehen kootut keksinnöt elävöitetään tavalla, johon parhaatkin animaatiosarjat tarvitsevat vuosia: pienetkin ideat palaavat toistuvasti osaksi juonta ja vitsejä, ihmissuhteiden kupliessa kuin Simpsoneissa silloin, kun konflikteja ei ollut toistettu kymmeniä kertoja. Bonuksena kyseessä on katastrofielokuva ruokasateista.


Inside Out (Yhdysvallat 2015)

Tämä on yksi teos, jolle saatan itkeä ääneen muistellessani sitä. Tyttö melkein kapinoi. Pään sisällä kriisi näyttää kaupunkien romahtamiselta! Sielu kuolee! Aa! Sama elokuva toteaa lempeästi, että tytön mielikuvitusystävän herra Bing Bongin (Bing Bong! Bing Bong! Yyhyhää) on aika kuolla, koska tyttö varttuu. Tunneäly on päinvastaisella tolalla kuin niissä Disneyn näytellyissä tuotteissa, joissa otetaan iisisti, mutta aikuistua ei tarvitse. Olen fundamentaalisesti sillä kannalla, että itken mieluummin kuin nauran (osittain siksi, että olen niin hauska, että siihen turtuu) ja sanomahan on se, että on opittava suremaan, koska se ehkäisee masennusta.


(Yhdysvallat 2016)

Hyljeksin lapsuusmuistoja, joissa syödään lakua ja pahimman piereskelyn jälkeen ajoitetaan pierut. Ahdistun muistaessani, kuinka vaisto käski ottamaan etäisyyttä kavereihin, joiden kanssa oli liian hauskaa (?) reissussa, kun iltaisin höpistiin ja piereskeltiin. Sveitsiläinen linkkuveitsimies kommentoi: "siksikö et piere seurassani? Niin surullista." Hän on puhuva ruumis. Itsemurhaa hautova päähenkilö oppii, että ruumiilla voi tehdä kaikkea, mikä on kauniin ystävyyden alku. On kiusallista, että päähenkilö pukeutuu mekkoon vapautuessaan, sillä pidän sellaisista teemoista avoimesti, mutta yritän markkinoida tätä nimenomaan koska pieremisestä tehdään inhimillisyyden ydin.



(Yhdysvallat 2012)

Rakastan sitä kaikkea: romaania, historian painoa, hahmojen nimiä. Leivänpalan pöllinyttä Jean Valjeania potkitaan, mutta papin armo ohjaa lähimmäisenrakkauden tielle muiden kurjien valmistautuessa liikehtimään. Se, että laulaminen nauhoitettiin kuvaustilanteissa, luo visionääristä rosoisuutta, joka tekee tästä selkeän suosikkiversioni; Javertina raakkuva Russell Crowe kelpaisi vain Joonas-lokiksi Pienen merenneidon kierrätykseen, mutta mitä tunteita se herättää? Tämä on melodramaattisin melodraama ikinä. Jos tämä olisi tyhjästä tullut alkuperäismusikaali, tämä olisi lähellä kärkeä "kaikkien aikojen" listalla.


Mitä on jäljellä?

Mikä elokuva on elokuvamaisin? Mikä tiivistää vuosikymmenen?

Mikä kertoo ilmastonmuutoksesta, metoo'sta ja pakolaisuudesta? Mikä empaattisesti tekee vammaisesta sankarin ja uskoo hihhulien sovitukseen?

Mistä elokuvasta on tehty julmetun komea mustavalkoinen versio, jos oikein taidehomottaa?


(Australia 2015)

Väsyttää. Väitinkö tosiaan sitä saavutukseksi, että Marvel saa välittämään lelu-ukkeleista, vaikka pusken kohti neljääkymppiä? Schwarzeneggerin aksentilla: "I lied." Action-figuurit ovat elämän tarkoitus ja Fury Roadissa on kaikki parhaat - ajoneuvoineen - ja villimmässä vauhdissa kuin osaisin pyytää. Sanomapuolikaan ei ole puutaheinää. Leffa on takaa-ajo. Alussa teemat ovat lista. Kun paljastuu, ettei kuolleessa maailmassa ole parempaa paikkaa, vaan ongelmat pitää hoitaa siellä, missä ne ovat, sankareiden suorittama u-käännös on keskustelunavaus, joka teemallisesti muuttaa takaa-ajon sisällissodaksi - jossa mummotkin räyhää!