Peukut nousevat WWE:n viimeperjantaiselle Helsingin show'lle, mutta pitää muistaa, että myöntäisin leffoillekin 5 tähteä, jos katsoisin yhden vuodessa. Taidemuoto toimii. Väitetysti painijat eivät jaksa aina vääntää, jos kamera ei filmaa, mutta ei ole syytä tukea väitettä: hymyilyttävä show sai temput tuntumaan tuoreilta kuin pitkän tauon jälkeen katsottu pay-per-view. Laji toistaa itseään, mutta painijoiden nykytaso on korkea, joten yksikään matsi ei ollut mummoaan hitaampien kaljamahojen lätkimiskisa. Köydeltä hypittiin, voltteja oli pari, pöytä ja tuolit kaivettiin esiin ja pieni tarina kerrottiin, joten jöpömpi tämä oli kuin viikon Raw tai Smackdown.

Helsingin jäähallin edessä mielessäni olivat Taistelevat metsot. Ulos pitkästä aikaa uskallettuani ihailin ensin maalauksia, jotka ovat upeita livenä. WWE Live oli elämäni toinen urheilutapahtuma ja ensimmäisessä olin ottelija*, joten suhtauduin ennakkoluuloisesti siihen, mitä katsomosta näkee. Sain herra Manun kanssa paikat, jotka olisin valinnutkin, mutta veikkasin, että kehätuomariksi pitäisi päästä, ennen kuin pellepaini lumoaa siten kuin Aino-triptyykki. Se on jollain tasolla totta, mutta elämyksen erilaisuus korvasi lähikuvien puutteen.

Show esitettiin 3D:nä ja oli 120 kuvaa sekunnissa! Tätä olen vaatinut elokuviltakin. Kun 24:n kuvan rajoitteesta päästään, jopa tukan heilumisessa on tuoreuden tuntua (jos et käy ulkona). Äänistä voi sanoa samaa. Rintaläpsyt kuuluvat tv:ssäkin, mutta areenalla ne läiskähtävät yleisön mielipuolisesta mylvimisestä huolimatta; ja kun Samoa Joe rysähtää tantereeseen livenä, sitä tuntee nahoissaan miehen koko ruokavalion.


En tiedä, huudetaanko festareillakin "Suomi, Suomi", jos taustalaulaja on venäläinen, tai "tursas, tursas", jos iso joulupukki pistää haisemaan, mutta huvituin. Ensin närkästyin, kun R'Truth ja Carmella kohtasivat Andraden ja Zelina Vegan, ja huutelijat koettivat toteuttaa heti kaikki fantasiansa häiriköinnistä hokemiin. Hokema tyyliin "lets go herra X, lets go herra Y" kuulostaa lammasmaiselta varsinkin, kun spede lähistölläsi kannustaa sekä X:ää että Y:tä. Ennen toista matsia paha Sami Zayn käski yleisöä rajoittamaan mölinää, koska kyse ei ole meistä, ja haluan kuvitella tämän olleen visionäärinen korjausliike. Salin kemia kehittyi, eikä tv-lähetyksille tärkeitä selostajia kaivannut lainkaan. Katsojien aatelia oli joku testosteronipiikkejä testaillut kassialma (tai niitä tarvitseva setä), jonka keskikaljamöläytyksissä oli visiota ja tyyliä (joskus).

Trumpetilla tööttäilevä Xavier Woods nöyryytti nipo-Samia koomisen nopealla voitolla. Sopii. Sekin meni läpi, kun Samoa Joe kolkkasi Matt Hardyn ennen matsia, vaikka sen näkivät vain he, jotka tuskin näkivät muuta. Tarinankerrontaa on se, että nämä viuhahtajat palasivat myöhemmin: näinhän sen tietenkin pitää mennä, kun tarina ei jatku ensi viikolla. Virallisesti Helsinkiä "ei tapahtunut", joten kukaan tuskin jännitti vöiden puolesta. Kun Kofi Kingstonin ja Kevin Owensin mestaruusotteluun lisättiin puolessa välissä Xavier, Sami ja rekvisiittaa, sitä tunsi saaneensa enemmän kuin luvattiin, joten psykologia oli kohdillaan.


Liikkeet näyttävät vaarallisilta ja varovaisilta samassa suhteessa kuin tv:ssä. Vain luovutusliikkeet on hankala saada toimimaan ilman kameraa. Sitä tajusi nähneensä sellaisen, kun Joe ja Matt nukahtivat. Toisaalta kun Charlotte Flair nylkytti takapuolta allekirjoittanutta kohti siten, että Naomin takapuoli teki samoin, kameramies olisi takuulla pilannut koko jännitysnäytelmän. Kiitän paikastani WWE:tä, 2K:ta, Live Nationia, Manua ja kohtalon johdatusta.

Charlotte on firman osaavimpia painijoita ja matsi oli illan täyteläisin siksikin, että hän on vahva roisto, pelkurien ollessa yleisempiä. Se oli selkeää kuin tv:ssä, kun Naomi sankarina turhautui köysisääntöihin hetkeä ennen kuin Charlotte huijasi voiton köysien avulla. Lentäväksi lihapullaksi nimeämäni Owens lensi ja Ryssäv eli Rusev reagoi Suomi-huutoihin repliikillä "Finland? No, Sweden", joten lapsenomaista iloa riitti. Kova nimi Daniel Bryan jäi symboloimaan lähinnä kuuroille suunniteltua äänentoistoa poseeratessaan tarkoituksella liian pitkään, musiikin saadessa luuytimet kiehumaan. Asuka on suosikkejani, mutta ilmeily on niin iso osa hänen karismaansa, että ainoa spesifistinen kommenttini on "olisi pitänyt käydä optikolla". Kaikki ansaitsevat kehut 2,5 tunnin sujuvuudesta. Oli myös Rowan ("tursas"), Shinsuke Nakamura, Kairi Sane, The Uso's ja The IIconics -migreenitytöt, joiden ulinan luulin kirpaisevan jo tv:ssä.


Kaikki on suhteellista. Muutama muisto lähti heti sulautumaan tv-muistoihin, mutta todellinen elämä laajentaa tajuntaa siitä lähtien, että nyt tiedän, mitä jäähalli tarkoittaa. Oli mielenkiintoista ottaa vastuuta silmiensä käytöstä. Kun discovaloja ja savua ammuttiin tunnusvideoiden aikana ja yritin sormet korvissa ehkäistä vammautumista, olin yhä vannoutunut ruuduntuijottaja: ihmettelin 4-5 kertaa, miksei mitään tapahdu, koska unohdin seurata todellisuutta ja painija ehtikin jo kehään.

Yksi painishow riittää itselleni yhdessä elämässä, mutta myönteisen elämyksen inspiroimana saatan käydä katsomassa myös Disney On Ice:n noin 25 vuotta jossiteltuani, joten siinä on merkittävä sulka illan esiintyjien hattuun. Sitten on enää sukulaisten Casket Matchit ja oma.

*Elämäni urheilutapahtumat 1/2. (Minulla on punainen vyö.)


Elämäni urheilutapahtumat 2/2. (Olen V2.fi:n Mick Foleyn eli Manun takana kyyläävä Rikishin perse.)


Hienot kuvat: WWE
Realistiset kuvat: Manu