Taas dokumenttiryhmä seuraa kimppakämpän vampyyreitä, joiden elämä on nolo yhdistelmä kauhukuvastoa ja arkirealismia. Useimmat eivät tiedä vampyyreistä, mutta dokumentaristit eivät reagoi murhiin tai mihinkään. Huumori on tarkoituksella väsynyttä, mutta väsytystaktiikka toimii ratkaisevasti kehnommin kuin elokuvassa. Klassisen paradoksaalisesti sarja on leffaa pidempi, mutta kerta-annokset ovat neuroottisen hätäisiä, joten ongelma ei sillä katoa, että kauden saa lopulta katsoa putkeen.

On kaksi aristokraattista miesvampyyria, joista toinen näyttää viihdesivuston päätoimittajalta. On ylinäytelty goottimuija, josta pidin lähinnä pikkuaivoillani. Uusi idea on energiavampyyri, eli keski-ikäinen kalju toimistotyöntekijä, joka imee ilon ympäristöstä: vaikka hänen silmänsä hehkuvat, oletan muiden oivaltavan lopulta, ettei hän vampyyri olekaan. Leffan pääpirut Taika Waititi ja Jemaine Clements virittävät tulokkaille tutut tunnelmat ohjaajina, mutta kummankin naamaa tulee ikävä. Eritoten Waititin kirkassilmäisen hyväntahtoinen hirviö on kulttihahmo, josta pitäisi tehdä halityyny ja kakkulapio.

Vampyyrien luona vieraileva meikkisaatana käskee valloittaa Pohjois-Amerikan, joten toisessa jaksossa he päättävät osallistua kuivaan paikallispolitiikkaan. Hymähdyksen väärti idea, jossa vampyyrit etsivät neitsyitä roolipeliporukoista, ei unohdu, mutta se on silputtu satunnaisiin väleihin, joten ei se kehitykään. Olen kiinnostunut kaikesta tästä, mutta rytmi hukkuu yhä selkeämmin, kun on tarkoitus kertoa tarinaakin ja yhdelle asialle ei aina minuuttiakaan liikene. Pilottijakso on ihan kiva vitsimontaasi, mutta sen jälkeen sarjan pitäisi seurata yhtä vampyyria per jakso.


< Leffa-arvostelu --- Osa 2 (jaksot 3 ja 4) >