"Muistan vilkaisseeni filmiopasta Johnny Englishin kohdalta, ja se sanoi 'ajoittain hulvaton'. Melko hyvä kuvaus viidestä hyvästä vitsistä ja tyhjäkäynnistä. Pidän turhauttavana sitä, etten ole Neljien häiden ja yksien hautajaisten lisäksi osallistunut sellaisen elokuvan tekemiseen, josta olisin täysin ylpeä."

- Rowan Atkinson

Sitten Atkinson teki jatko-osia. "Vitsi" on tulkinnanvarainen käsite, mutta jos laskemme naamani liikahdukset, uutuus värähdytti huulia seitsemästi ja silmät pyörähtivät vain kerran, joten leffa ei edeltäjilleen häviä. Lähdin todistamaan lähinnä Atkinsonin rupsahtamista, joten odotukset ylittyivät.

Kun hakkeri sekoittaa Iso-Britannian, eläköitynyt agentti Johnny English on ainoa kyky, jonka tietoja ei ole vuodettu julkisuuteen ja jota Johnny English ei ole eliminoinut. Jätän tarkoituksella tämän mysteeriksi itselleni, mutta: oliko se edellinen English vai joku yhtä väsy Bond-parodia, joka alkoi täsmälleen samoin? Toimiva idea on se, että English lähtee itsepäisesti purkamaan huippumodernia uhkaa 60-luvun taktiikoilla. Vaikkei idealle omistauduta, se muistetaan huipennuksessa, joten leffalla tuntuu olevan teema.

English etenee johtolangasta toiseen tehokkaasti, tuhoten kaiken siinä sivussa. Jos kirjoitettua vitsiä ei ole esitelty trailerissa, sitä mainostetaan etukäteen esimerkiksi mainitsemalla, että samassa purkissa on piristeitä ja unitabletteja. Toisinaan asiayhteys jaksaa silti aidosti huvittaa, ja matalat vaatimukseni täyttyivät varsinkin, kun muutamat skenaariot saivat kehittyä kaheleiksi hieman pidempään. Kun English eksyy virtuaalikypärä päässä ja alkaa mätkiä viattomia, hommalla ei ole mitään tekemistä VR-tekniikan kanssa: olet helvetinmoisessa kusessa, jos tunnet fyysisesti esim. virtuaalivideon seksikeijun, mutta olet ihan vain psykoosissa, jos joku potkaisee munille ja näet senkin videolla. On kuitenkin selvää, mikä vitsi on olevinaan, joten kuvitellaan Englishin käyttävän tulevaisuuden tehostettu todellisuus -tekniikkaa, niin sessio viihdyttää.

On tusinaläppää täytteeksi, laiskaa törmäilyä ja liian aikaista periksi antamista: perusvätystelyä. Emma Thompson pääministerinä ja Olga Kurylenko vihollisena antavat tarinalle ryhtiä ja Atkinsonhan on aarre, joten enemmällä yrittämisellä tämä voisi jäädä mieleen. Legendaarisen yksinään salin perällä naurajan leffa tämä ei ole, vaan koko kuoro hörähti jopa useammin kuin huuleni liikahtivat.