Tällä kertaa UHD 4K -katsauksessamme on kolme tuoretta julkaisua, joista kaksi on isolla ja vielä isommalla rahalla tehtyä vauhdikasta rymistelyä - toinen perustuu jossain määrin klassikkopeliin ja toinen pelimäiseen kirjaan. Kolmas taas on aivan muuta maata, pienemmän budjetin hipihiljainen kauhuelokuva - arvaatte jo varmaan, mistä on kyse.



Kun on lakannut ihmettelemästä tämän elokuvan hölmöä alaotsikkoa, voi alkaa miettiä, mistä joku sai idean tuoda vuoden 1986 klassikkopelin kesän popcorn-actionleffaksi vuonna 2018? Mukana on Dwayne “The Rock” Johnson, isoja hirviöitä, one-linereitä ja räjähdyksiä riittämiin, joten eikös koossa ole kaikki kertakäyttömäiskeen ainekset? Peliinkin periaatteessa yhtäläisyyksiä löytyy - ja suoria viittauksiakin.

King Kongia, Godzillaa ja muita monsterielokuviahan tässä mukaillaan ja ehkä pahan korporaation DNA-mutaatiokokeet eläimillä ovat järkevämpi taustatarina kuin peleissä olleet - jossain versiossa ihmiset muuttuivat hirviöelukoiksi juotuaan ärtsyä energiajuomaa. Rock on sama tuttu Rock ja paha saa tietenkin palkkansa, kunhan ihmepelastumisia ja asioiden hämmästyttäviä paikoilleen loksahteluja on tapahtunut tarpeeksi kauan. Ei Rampage sitä mössöintä toimintaleffojen kastia ole, mutta enpä usko katsovani uudelleen, kun tv-kanavat alkavat tätä ulos tuutata.

Kuvanlaadultaan Rampage ei ole huono, muttei leukoja tipauttavakaan. UHD sallii kyllä sen ikävänkin huomion, että leffaa katsoessaan pystyy erottamaan, mihin efekteihin käytettiin satoja tuhansia dollareita ja mikä läpsäistiin nopeasti kokoon vihreän kankaan edustalla budjettia säästellen. Blu-rayta parempi kuvanlaatu joka tapauksessa tietenkin on.

Bonuksia paketista löytyy noin tunnin verran ja ne ovat aika peruskauraa, mielenkiintoisimmasta päästä on se, että mukaan on saatu myös hetkeksi Rampage-pelin suunnittelija. Toinen mielenkiintoinen kymmenminuuttinen on George-gorillan luomiseen käytetyistä efekteistä ja motion capturesta kertova pätkä, joka on 60% osoitus työlle omistautumisesta ja 40% Kummeli-sketsi. Mihin tämän rankkaisi pelielokuvien surullisessa saagassa? Puolivälin yläpuolelle.

V2.fi-arvio: Rampage - iso kohtaa isomman



Ready Player One on kuin räätälöity Manun unelmaelokuva. Siinä on Spielbergiä (E.T. on yksi kaikkien aikojen suosikeistani), DeLoreaneja (seinälle olen ripustanut mm. mainosmateriaalia) ja scifiä (ei taida montaa scifiä löytyä, jota en ole lukenut tai katsonut). Lisäksi verkkokalvoille läimäytetään reilusti erikoisefektejä, sekä roppakaupalla tutumpia ja kummempia populaarikulttuurin viittauksia 70-luvulta tähän päivään (eihän mitään tärkeää tarvitse muistaa, kunhan muistaa esittäjän sille yhdelle biisille, joka soi radiossa kerran vuonna 1993). Kirjaakin tuli sen lukemisen jälkeen hehkutettua tuttavapiirille.

Maailma on ränsistynyt tilanteeseen, jossa ihmiset viettävät mieluummin elämäänsä Oasis-nimisessä virtuaalitodellisuudessa. Sikäläinen Steve Jobs kupsahtaa ja kuolemanjälkeinen viesti kertoo, että peliin on piilotettu salaisuuksia, jotka löytämällä saa tsiljardi dollaria ja vastuun Oasiksen pyörittämisestä. Sankarimme kavereineen nuo pulmat sitten pyrkii selvittämään, vaikka pahikset tekevät kaikkensa ja hienosti Hohdon hotellissakin välillä pelotellaan. Ne referenssit, ah ne viittaukset! Spielberg ei halunnut omia elokuviaan mukaan, mutta kavereille kumarrellaan ja Youtubesta löytyy videoita, joilla on listattuna toistasataa RPO:sta löytyvää popkulttuuriviittausta - monet niistä videopeleistä. Jotkut nyrpistivät nenäänsä kirjan tarinaan tehtyihin muutoksiin, mutta mielestäni maailmaan mahtuu aiheesta useampikin variaatio, varsinkin jos visionäärinä on itse Spielberg. Silti en ryntää iskemään RPO:lle viittä kultaista tähteä, sillä hötön puolella vieraillaan ja meno on paikoitellen vähän liian teinix. En kuitenkaan usko, että kukaan muukaan olisi teoksesta parempaa filmatisointia saanut aikaiseksi.

4K:na Ready Player One näyttää komealta. Iso osahan siitä tapahtuu virtuaalisessa tietokoneanimaatiolla toteutussa maailmassa, jonka neonväriloistossa HDR pääsee oikeuksiinsa. Tosimaailmassa tapahtuvat osiot Spielbergin poppoo mestarivalaisija Janusz Kaminskin johdolla kuvasi filmille ja siinä sävyt ovat himmeämpiä, ränsistyneempiä ja hämyisempiä - taaskin oivaa kauraa kotiteatterin testimatskuksi.

Bonukset kiinnostivat minua kovasti ja vaikka niitä oli ihan kohtuullinen määrä, sisältö oli enimmäkseen aika standardimaista suoritusta. Kirjailija Ernest Clinen tarinointi, elokuvan taustalla olevan työn määrä sekä 70-vuotiaan Spielbergin lapsenomainen innokkuus ovat kuitenkin mielekästä katsottavaa. Ja vihdoinkin sain katsella sen ison taistelukohtauksen rauhassa, kaikki tutut hahmot bongaten, tarvittaessa kuvaa pysäytellen.

V2.fi-arvio: Ready Player One



Muutaman vuoden välein teattereihin tuntuu saapuvan pienemmän budjetin kauhuelokuvia, jotka saavat katsojamassat ja lippukassat liikkeelle. Osa niistä on oikkuja, jotka sitten rahastetaan kuiviin ja osa taas selvästi tekijätiimin rakkaudella tekemiä pieniä helmiä. Hiljainen paikka kuuluu jälkimmäisiin ja iso osa tekijätiimistä (ohjaaja, kirjoittaja, tuottaja, pääosan esittäjä) on yksi mies: Amerikan Konttorista paremmin tunnettu John Krasinski. Tosin on tällekin pätkälle jo jatkoa lupailtu.

Lähitulevaisuudessa maailman ovat vallanneet olennot, jotka hyökkäävät kimppuun mikäli kuulevat vähänkin isomman äänen. Pääosassa on maaseudulla selviytymään pyrkivä perhe: isä, äiti (Krasinskin vaimo Emily Blunt) ja kolme lasta, joista yksi on kuuro. Haasteita riittää ja elämä hiljaisuudessa tekee kaikesta arkipäiväisestäkin monimutkaisempaa. Useahkojen säikyttelyjen lisäksi elokuva sisältää aivan kiitettävän määrän ahdistusta ja predatormaista näkymätöntä kauhua. Tätä maatalon poikaa eräs viljasiilokohtaus muistutti lapsuuden painajaisista.

Kuten Rampagen kanssa, Hiljaisen paikan kuvanlaatu ei räjäyttänyt tajuntaa, muttei ollut huonokaan. Varjotkin olivat useimmiten hyvin mustia (mikä sallii säikyttelyn), eli HDR:ää oli käytetty säästeliäästi. Sen sijaan aloin mietiskellä, pitäisikö seuraavaksi panostaa olohuoneen äänentoistoon… ja sitten omakotitaloon kerrostalokämpän sijaan. Ehkä seuraavasta lottovoitosta. Äänen käyttö on kuitenkin se asia, jota tässä elokuvassa sietää ihastella. Sen toteutuksesta on onneksi myös pieni lisädokumentti harvalukuisten (vain kolme lyhyttä pätkää) bonusten joukossa.

Välillä sitä toivoo, että jonkun elokuvan olisi nähnyt teatterissa ja Hiljainen paikka voisi olla sellainen, ellen olisi varma, että joku kanssakatsoja olisi kuitenkin pilannut huumaavan painostavan hiljaisuuden hermostuneella hihittelyllä tai karkkipussin rapinalla. Onneksi elokuun illat ovat jo sen verran hämäriä, että kotioloissa 4K-toistolla syntyi ehkäpä se paras elämys.

V2.fi-arvio: Hiljainen paikka (A Quiet Place)