Kuvissa: kaikki Disney Infinity -figuurini, eli ne kaikki. Pidän noin joka toisesta ja 50% kohdalla kokoelma on vietävä loppuun. Urputtamiseni liiallisesta nostalgiasta on ironista, muttei siihen verrattuna, että julkaisematon eli kallis Peter Pan -prototyyppi on yksi harvoista haaveistani. En ajattele häntä ikuisen lapsuuden symbolina, vaan hän puuttuu.

Maanantain uusi Räyhä-Ralf 2 -traileri meni olennaiseen: ajatusvirheitä vilisevä ykkönen ei onnistunut kokoamaan pelihahmoja yhteen tai tekemään heillä mitään, mutta nyt Disney koettaa samaa omilla hahmoillaan kuten Infinityssä. Nostalgian mielivaltainen miksaus on peli- ja lelumuodossa rentouttavaa kuin sikiöasennossa pillittäminen, mutta leffa tarvitsee jo vision ollakseen uusi Roger Rabbit. Traileri alkaa Emoji-elokuvan kopiona, joten se lienee edistystä, kun Disneyn prinsessoita käsitellään kuten Shrekissä kehnoimmillaan: uliseva Lumikki on puhdasta DreamWorksia, joten tiimi ei 30-luvun klassikosta piittaa. Sielustani amputoitiin taas spektrejä.

Vasta kun yritin muistaa, milloin jo urputin näistä, muistin Ready Player Onen olevan olemassa: se ja Lego Batman ovat ihan kivoja heittäessään epätoivoisesti kankaalle kaiken Warner Bros. -soopan. Uunituore Lego Elokuva 2 -traileri vertautuu Warnerin Mad Maxiin, mutta painopiste on rehdisti sarjan omassa huonossa huumorintajussa. Sekin on ihan sama, että Hotel Transylvania 3 ja Goosebumbs 2 heittävät taas kaikki hirviöt yhteen kuohittuina. Disneyn hengettömyys jaksaa tympäistä historiallisista syistä ja koska viimevuotisen Kaunottaren ja hirviön kaltaiset onnistumiset ruokkivat toivoa.

Räyhän ohella tappiomielialaa korostavat juuri nyt Solo, joka on itsetyytyväinen epäelokuva kuten Disneyn useimmat kierrätykset, ja Risto Reipas ja Nalle Puh, joka taantui uudessa trailerissa melankolisesta fantasiadraamasta äksöniksi, joka ei kerrokaan lelusedän psykoosista. Ensi vuonna armaan, aivokuolleen Tim Burtonin varjo korruptoi Dumbon, fotorealistinen Leijonakuningas nukuttaa kuin Viidakkokirja, Frozen 2 ei suo Elsalle tyttöystävää ja Guy Ritchie esittää pubijuntin tulkinnan Aladdinin sarkasmista. Jos en olisi kriitikko, katsoisin vain kaiken. Vertasin Maleficent - Pahatarta Intian raiskauskriisiin (koska korruptoidusta rakkauslaulusta tuli mieleen Freddy Krueger), mutta jäi siitäkin katastrofista figuuri kouraan.