V2.fi julkaisee Steven Goldmanin tekemän haastattelun Anthony Hopkinsista yksinoikeudella Suomessa. Hopkinsia haastateltiin Transformers: The Last Knight –elokuvan tekemisestä.




- Kyllä se oli Michael Bay. Tapasimme hotelliaamiaisella ja sain sen käsityksen, että koko elokuva oli hänellä jo päässään. Hän oli jo suunnitellut sen tiiminsä kanssa. Hän tietää kaiken tietokonejutuista ja voi keskittyä vaikka neljä tuntia siihen, miten teräs heijastelee valoa, jotta se näyttäisi aidolta. Ajattelin, että tämä voi olla kiinnostavaa. Hän lähetti minulle käsikirjoituksen ja kertoi minun esittävän Sir Edmon Burtonia. Sanoin “Sir Edmond?”. Hän sanoi “no, sinähän olet aateloitu”. Sanoin “onko hän lordi?”. Hän sanoi “kyllä, aristokraatti”. Sanoin “Okei…”. Sain käsiksen, luin sen ja se oli oikein hyvä. Ajattelin, että tästä minä pidän.



- Kuten aina – opettelin osani, kaikki repliikit. Mutta ohjaajilla kuten Baylla on ankaran maine, kuten Oliver Stonella ja muilla suuruuksilla. Mutta ankara hyvällä tavalla. He ovat kokeneita ja tietävät mitä haluavat ja kunnioitan sitä. Siksi näyttelijänkin on tiedettävä, mitä on tekemässä, on oltava valmiina. Jos he haluavat sinun improvisoivan, sitten improvisoidaan. Jos eivät, sitten ei.




- Kuvasimme isossa maatalossa. Michael tuli tervehtimään “Hei-kuinkamenee-okei-hyvä”, hän puhuu nopeasti, kuin Speedy Gonzalez. Kun menin sisään, kaikki oli valmiina ja hän kysyi saako kutsua minua Tonyksi. “Kutsu minua miksi haluat minua kutsua” (nauraa). Hän tajusi nopeasti, että olen tiimipelaaja ja teen mitä ohjaaja käskee. Myöhemmin kysyin häneltä, voisinko kokeilla erinäisiä juttuja, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Siitä tietää, että työskennellään oikeasti yhdessä. Näyttelijät, jotka sanelevat ohjaajalle, miten ohjata – se on kauheaa, tai jotka haluavat kirjoittaa uudelleen jokaisen kohtauksen, kamalaa. Minä en sellaiseen ryhdy, se on pahimman laatuista egoismia. Michaelin kanssa meillä oli vain hauskaa.



- Tämä on iso, iso elokuva. Valtava. Olimme Stonehengellä, Blenheimin palatsissa, Downing Streetillä – sitä ei ole ennen tehty. Mutta hän saa luvat tehdä elokuvia sielläkin. The Mallissa, Buckinghamin palatsin lähellä, hurjastelemassa stunttikuskin kanssa. Se on yksi isoimmista elokuvistani, iso, iso elokuva.



- Hän on mahtava. Erinomainen näyttelijä. Ja melko hiljainen. Tulee paikalle valmistautuneena ja hoitaa hommansa. Hän pitää improvisoinnista ja kun on hyvä käsikirjoitus, loppu on helppoa. On hyvä nähdä ihmisiä, jotka ovat rentoja ja varmoja tekemisestään.




- (Nauraa)… ei, ei oikeastaan. Mutta lapset kysyivät minulta, kun olimme Lontoossa kuvaamassa The Mallilla… he halusivat nimikirjoitukseni ja kysyivät “tunnetko Bumblebeen?”. Sanoin “Jep, oikein hyvin, söimme aamiaista tänä aamuna.” “Oikeasti?”



- Rakastin sitä. Muistan kun ajoimme The Mallin läpi yhdellä autoista amerikkaisen stunttikuskin kyydissä. Hän kertoi, että ajoimme Admiralty Archin läpi 120 km/h, mikä on kuin menisi neulansilmän läpi raketilla. Ajattelin vain että noh, herran jestas, onhan tässä ihan hyvä elämä ollut (nauraa). He huutavat “action”, auto murisee ja kamera kuvaa minua kun menemme Archin läpi. Ja sitten teemme sen uudestaan. Ajattelin vain, että älkää pyytäkö kolmatta ottoa, siinä koetellaan jo onnea (nauraa).



- Kyllä se on ihan minä, yritin vain olla säpsähtämättä. Se oli sulaa hulluutta.

Käännös: Manu Pärssinen