Kuopio RockCock 28.-29.7.2017
Festariraportti Kuopio RockCockin 15-v -juhlista
Kuopio RockCock 28.-29.7.2017
(Väinölänniemi, Kuopio)
Järjestyksessään 15. Kuopio RockCock järjestettiin Kuopion Väinölänniemen luonnonkauniilla virkistysalueella 28.-29.7.2017. Ennätysyleisön kerännyt tapahtuma veti tänä vuonna paikalle 22 000 musiikin ystävää ja innokkaan festarikansan lisäksi komeaa taivalta oli juhlistamassa suuri joukko eri tyylilajien artisteja sekä yhtyeitä. Festareiden aikana neljällä lavalla nähtiin yli 30 esitystä ja monipuolista kattausta edustivat muun muassa metallilegenda Megadeth, kotimaan kirkkain poptähti Antti Tuisku, suosionsa huipulla paistatteleva pop rock -yhtye Haloo Helsinki! sekä kulta-aikansa kokoonpanolla keikkalavoille paluun tehnyt Dingo.
Kuopio RockCock vuosimallia 2017 oli itselleni ensimmäinen rokkikukkoilu liki kymmeneen vuoteen, joten jännityksen sekaisin tuntein lähdin kohti Kuopiota katsastamaan, mitä tapahtumalla on tarjota tänä päivänä. Pitkälle tauolle oli syynsä, sillä muinoin ontuneet järjestelyt - kuten ylipitkät jonot sekä yli-innokkaat turvamiehet - eivät tapahtuman vetovoimaisuutta varsinaisesti lisänneet. Eikä tämänkään vuoden ensivaikutelma luvannut hyvää, sillä porttien aukeamisen jälkeen paikalle saapunutta festarikansaa odotti useiden satojen metrien mittainen jono, joka luikerteli hyvän matkaa Väinölänniemeltä kaupunkiin päin. Asiaa ei myöskään auttanut se, että portit aukesivat vain puoli tuntia ennen ensimmäistä esiintyjää. Festareiden aloitusakti Battle Beast jäi monelta jonossa seisoneelta kokonaan näkemättä. Kaiken huipuksi myös opasteet olivat puutteelliset. Moni jonotti väärään paikkaan ja vasta puolen tunnin odottelun jälkeen järjestysmiehet tulivat ohjaamaan ihmisiä oikeisiin jonoihin. Lauantaille virheistä otettiin opiksi ja portit avattiin suunniteltua aikaisemmin.
Muitakin murheen aiheita oli: suurin näistä ruokakojujen sijoittaminen festarialueen kulkureittien varrelle. Nälkäisen festarikansan jonottaessa apettaan, lavalta toiselle siirtyminen muuttui varsinaiseksi pujotteluksi. Kulkuväylät olivat poikkeuksetta tukossa. Väinölänniemelle voisi mahdollisuuksien mukaan järjestää samanlaisen ruokakojuille keskitetyn alueen, jollainen löytyi tämän vuoden Tuska-festareilta. Tämä palvelisi tapahtumaa, sillä alueella kulkuväylät ovat suhteellisen kapeat ja tällaiset ruuhkat vaikeuttavat liikkumista merkittävästi. Samanlaista tungosta oli myös havaittavissa stadionlavan edustalla, jonne pääsi pelkästään miksauskopin vasemmalta puolelta. Jatkossa kulku lavan eteen olisi mielekästä järjestää kopin molemmilta puolilta. Näin vältettäisiin pullonkaula, johon ihmisjoukko jumittui, vaikka lavan edessä olisi tilaa. Kyseessä on kuitenkin festareiden suurin estradi, jonka tulisi vetää mahdollisimman paljon väkeä. Ja miksei stadionin katsomopaikkoja voisi myös hyödyntää, sillä keikkojen seuraaminen istualtaan olisi varsin miellyttävää useiden tuntien seisomisen jälkeen.
Muilta osin järjestelyt toimivat ja Väinölänniemellä oli tarjota kauniiden maisemien ja erilaisten musiikkiesitysten lisäksi myös muita festarihuvituksia. Alueella olikin esimerkiksi mahdollisuus testata rohkeuttaan benji-hypyn merkeissä, seurata hurjapäisiä motocross-temppuja sekä kuunnella rumpu-jammailua. Ja löytyipä alueelta myös erilaisia kojuja, joista sai ruuan ja juoman lisäksi monenlaisia pukineita sekä muun muassa lävistyksiä. Lisäksi rantahietikon pikkulava muuttui molempina iltoina todelliseksi bilepaikaksi, jossa tanssikansa sai juhlia 90-luvun kultaisimpien disko-helmien tahdissa. Oheistoimintaa oli siis tarjolla kiitettävän paljon eikä esitysten välillä tarvinnut pitkästyä.
Pääasia festareilla on kuitenkin varsinaiset musiikkiesitykset ja tämän vuoden RockCock tarjoili näitä monipuolisen runsaana kimarana, josta jokainen löysi omansa musiikkityyliin katsomatta. Puitteet esityksille olivat esimerkilliset, sillä neljä erilaista lavaa tarjosivat eri kokoluokan elämyksiä aina suuresta stadionlavasta rantahietikolla olleseen pikkulavaan asti. Soundipuoli oli myös mallillaan ja festarikansa sai nauttia hyvällä äänenlaadulla toteutetuista esityksistä. Pientä kaiherrusta aiheutti ainoastaan stadionlavalla esiintyneet raskaamman musiikin yhtyeet, joiden soundista jäi puuttumaan se lopullinen potku ja muna. Tästä syystä esimerkiksi Megadethin ulosanti jäi hieman ohkaiseksi eikä toivottavaa, nivusiin asti porautuvaa äänivallia syntynyt.
Vaan minkälaisia esityksiä sitten oli tarjolla?
Perjantai 28.7.
Festarin aloitusakti Battle Beast meni osaltani ohitse jonottamisen seurauksena, mutta tämän jälkeen puistolavan korkkanut kotimaisen metallin ykkösnimi Stam1na pyyhki harmistuksen tehokkaasti mielestä. Keikan alussa vaikutti siltä, että yhtye oli esiintymisajankohdan uhri, sillä ensitahtien kiiriessä ilmoille paikalle oli kerääntynyt verrattain vaatimaton yleisö. Ongelma kuitenkin korjaantui ihmisten päästessä alueelle ja lopulta meininki oli yhtyeen keikalle sopiva moshpitteineen päivineen. Vaikka veto ei ollut Lemin metalliryhmän raivoikkain, muistutti kipeytynyt niska vielä pitkään, miksi Stam1na on liveyhtye parhaasta päästä. Lisäpisteet pitkästä aikaan livemuodossa kuullusta Muuri-kappaleesta.
Loppupäivä ei itselleni ennakkoon kiinnostavia nimiä tarjonnut ennen illan pääesiintyjää, joten kiertelin seuraamassa alueen moninaista artistitarjontaa. Rantalavalla Kuopion oma tyttö Jenni Vartiainen otti yleisön otteeseensa vankalla kokemuksella ja keikkaa oli tullut seuraamaan mukavan suuri joukko ihmisiä. Samoihin aikoihin puistolavalla aloittanut Teflon Brothers tuntui myös olevan festarikansan mieleen, sillä ryhmää oli tullut seuraamaan iso ihmismassa. Poppoo otti myös yleisönsä ja laulatti paikallaolijoita mukavan tiheästi, joten passiivisen seuraajaan rooliin ei tarvinnut jäädä. En usko kenenkään keikkaa seuranneen pettyneen näkemäänsä.
Perjantain suurimman yllätyksen tarjosi stadionlavalle noussut Sanni, jota olen näemmä turhaan pitänyt yhtenä radiokanavien jonninjoutavista tusinaesiintyjistä. Näyttävän naisen keikan jaksoi seurata alusta loppuun. Mustaan, sähkösinisillä salamoilla kuorrutettuun asuun pukeutunut Sanni sähköisti koko stadionalueen ja tarjoili kiinnostavan setin, josta artistia vähemmänkin kuunnellut sai paljon irti. Harvoin tulee viihdyttyä näin hyvin ennestään tuntemattoman artistin keikalla, mutta Sannin materiaalissa oli paljon korvaa miellyttäviä yksityiskohtia - erityisesti runsaasti hyödynnetyt elektroniset syntikka-soundit jäivät mieleen. Tiedä vaikka kokemuksesta viisastuneena innostuisin tutustumaan naisen materiaaliin myös levymuodossa.
Seuraavana rantalavan valloitti punk-legenda Klamydia, joka tuntuu olevan yksi festivaalien kestosuosikeista. Nytkin hyvän väkijoukon paikalle vetänyt bändi vaikutti muutaman kappaleen seuraamisen perusteella hallitsevan hommansa edelleen ja yhtyeen livemeiningistä voisi moni nuorempi pumppu ottaa mallia.
Samoihin aikoihin myös toinen pitkän linjan yhtye, Dingo, päästettiin irti puistolavalla. Yhtye ei koskaan ole itselleni ollut erityisen tärkeä, mutta oli mielenkiintoista nähdä, miten tunnetuimmalla kokoonpanolla liikenteessä ollut bändi hoitaisi homman. Mielessä risteilikin ajatuksia siitä, onko kyseessä vain ikäloppujen kehäraakkien tasapaksu show vai oliko tarjolla jotain oikeasti näkemisen arvoista. Näistä lähtökohdista katsoen Dingo olikin varsin pätevä tapaus, joka veti puistolavan alueen täyteen kiinnostuneita ihmisiä. Vaikka bändin keulakuva Pertti Neuman itsekin veisteli peloistaan yhtyeen olevan “käveleviä dinosauruksia”, niin onneksi asiat eivät aivan näin huonolla tolalla olleet. Yhtye toki on villeimmät vuotensa jo nähnyt, mutta ukkoutuneen porukan esittämät hittibiisit tuntuivat kaikesta huolimatta viihdyttävän paikalla ollutta yleisöä ilman myötähäpeän tuntemuksia.
Perjantai-illan suurin nimi yleisömäärästä ja vastaanotosta päätellen oli Antti Tuisku, joka villitsi stadionilla olleen ihmisjoukon todenteolla. Harva artisti saa aikaan vastaavanlaista massahysteriaa, sillä innokkaita tanssijoita ja hyvästä fiiliksestä nauttivia faneja oli liikkeellä paljon. Tanssittavaa biittiä, mielenkiintoisia tanssiliikkeitä sekä maailmanluokan meininkiä monesti vaihtuvien asusteiden muodossa oli toki tarjolla, mutta itse en samanlaista innostusta kokenut kuin esimerkiksi Sannin keikalla - miehen tanssittava materiaali kun ei varsinaisesti yllättäviä ja mieleen jääviä yksityiskohtia tarjoillut. Mutta yleisön vastaanotosta päätellen kuuluin siihen vähälukuiseen joukkoon, joka ei keikasta täysin rinnoin nauttinut, joten artistille kaikki kunnia hyvällä sykkeellä vedetystä keikasta. Tuiskua ei suotta kutsuta kotimaan kirkkaimmaksi pop-tähdeksi ja on hienoa nähdä, että mies on onnistunut vaikeiden vuosien jälkeen nousemaan nykyiseen asemaansa.
Ensimmäinen päivä huipentui osaltani perjantain ja koko festareiden odotetuimpaan nimeen, sillä illan kruunasi thrash metallin legenda Megadeth. Odotuksiin nähden yhtye jätti kuitenkin aavistuksen ristiriitaisen fiiliksen. Bändin keulakuva Dave Mustaine vaikutti lähes koko keikan ajan olevan omissa maailmoissaan eikä kitarakaan täysin miehen komentoja totellut. Loppua kohden nokkamies kuitenkin rentoutui ja innostui viimeisten kappaleiden välillä pitämään hyväntuulisen puheenvuoron kiitellen niin yleisöä kuin järjestävää tahoakin. Eikä keikasta lopulta pahemmin valitettavaa jäänyt, sillä yhtye esitti timanttisen setin, josta löytyi suurimmat hitit Peace Sells -rymistelystä aina keikan päättäneeseen Holy Wars… The Punishment Due -murjontaan. Stadionlavan munattomat soundit hieman söivät parasta raivokkuutta yhtyeen esiintymiseltä, mutta tästäkin huolimatta keikka jäi roimasti plussan puolelle.
Lauantai 29.7.
Lauantai valkeni komeana ja festaripäivä käynnistyi osaltani JVG:n keikan loppupuolen todistamisella. Moni muu oli saapunut jo hyvissä ajoin seuraamaan kyseistä esitystä, sillä puistoalue oli tupaten täynnä ja oli työn takana päästä edes näköetäisyydelle lavasta. JVG:n energinen rap-pop tuntui uppoavan hyvin festarikansaan ja komeilla lavasteilla höystetty esitys sai moneen otteeseen raikuvat aplodit.
Omalta kohdaltani päivän ensimmäinen odotettu yhtye oli seuraavana stadionlavan vallannut Turmion Kätilöt. Viime vuoden Tuskassa diskoryhmän kokeneena odotin esitykseltä paljon, mutta tällä kertaa bändin keikka jäi aavistuksen valjuksi. Lavan eteen oli kerääntynyt kiitettävä väkijoukko, mutta tungoksesta ei ollut tietoakaan, sillä liki eturiviin pystyi hipsimään helposti vielä keikan aikanakin. Liekö kansa kärsinyt jonkinlaisesta TK-ähkystä, sillä yhtye on vakionimi näilläkin festareilla. Suurin kiinnostus kohdistuikin Spellgothin väliaikaiseksi (?) seuraajaksi kiinnitettyyn Saku Soliniin, joka veti kiitettävän hyvin bändin mukana vaikka miehen karhea ääni paljon edeltäjänsä vokalisoinnista poikkeaakin. Vaikka itse keikka ei pankkia räjäyttänyt, oli perushyvä veto silti mielenkiintoista seurattavaa ja kyllähän bändin menevä musiikki sai pakostakin tanssijalan vipattamaan.
Seuraava kiinnostuksen kohde oli puistolavalla esiintyvä Sonata Arctica. Yhtye tuli nähtyä Tuskassa aiemmin tänä kesänä ja tuolloin bändin esiintyminen teki suuren vaikutuksen. Nyt puistolavalla nähty joukko ei aivan yhtä energista kiitoa tarjonnut eikä keikka sujunut muutenkaan ongelmitta: ensimmäisen kappaleen aikana lavalta katosi sähköt ja hölmistynyt bändi joutui hetken aikaan ihmettelemään yllättävää tilannetta. Tilanteesta selvittiin kuitenkin huumorilla ja keikka jatkui virtojen palauduttua. Samanlaista sähköistymistä ei kuitenkaan bändin esiintymisessä tapahtunut ja tasapaksu keikka ei lopulta jaksanut kiinnostaa paria kappaletta pidempään. Harmi, sillä yhtye on parhaimmillaan varsin tiukka liveakti, jonka settilista koostuu sopivassa suhteessa uudesta sekä vanhemmasta materiaalista.
Lauantain positiivisin yllätys tarjoiltiin stadionlavalla kotimaisen punkrock-legenda Apulannan toimesta. En ole koskaan yhtyettä aktiivisesti kuunnellut, mutta sen verran bändi on hittibiisejä vuosien varrella tehtaillut, että settilista oli kautta linjan täynnä tuttua ja vetävää musiikkia. Apulanta oli kuin kotonaan stadionlavalla ja yhtyeen musiikkia tehostettiin komean lavarakennelman lisäksi lukuisilla paukuilla ja lieskoilla, jotka saivat hikipisarat kihoamaan keikkaa lähempänä seuranneiden kasvoille. Vaikka bändi on vuosien varrella muuttunut sisäsiistimmäksi, oli keikka varsin räväkkä ja yhtye on todellakin ansainnut paikkansa kotimaisen musiikkikentän suurien joukossa.
Apulannan jälkeen rantalavalle noussut Viikate on kärsinyt kohdallani jonkinlaisen inflaation, sillä yhtyeen tekemiset eivät ole jaksaneet kiinnostaa samalla tavalla kuin vuosikymmen takaperin. Yhtyeen rautalankametalli ja huumorilla höystetyt välispiikit kuitenkin palauttivat mieleeni, miksi bändiä tuli aikoinaan luukutettua luvattoman paljon. Hyvällä asenteella vedetty keikka huipentui loppupuolellaan Lyijykomppanian kappaleeseen Kyisen Pellon Kyntäjät, jonka aikana lavalla nousi myös oikeutetusti Timo Rautiainen. Yllättävä veto keräsikin suuret suosionosoitukset ja jätti keikasta erityisen hyvän jälkimaun.
Popeda on myös niitä yhteitä, jotka tuntuvat vetoavan festarikansan syviin riveihin jokaisella keikallaan vuodesta toiseen. Myös nyt stadionlavalla esiintynyt joukko keräsi suuret suosionosoitukset ja hittibiisien tahdissa hoilannut yleisö viihtyi keikalla silminnähden hyvin. Puhallinsoittimilla vahvistettu bändi hoiti homman kotiin hyvällä sykkeellä ja tarjosi musiikinjanoiselle kansalle “manserockia” parhaimmillaan.
Festareiden parhaan esityksen tittelin nappasi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka raskas ruhjonta murjoi rantalavalle saapunuttu kuulijajoukkoa varsin miellyttävällä tavalla. Tuskassa bändin esiintyminen meni osaltani ohi, mutta nyt virhe otettiin takaisin. Tiukassa tikissä ollut bändi kajautti ilmoille hittibiiseillä täytetyn esityksen ja yleisö hoilasi lauluja jatkuvasti mukana. Vaikken yhtyettä ole seuraillut kuin jonkin aikaa, on pakko olla kiitollinen yhtyeen paluusta eikä tämä esiintyminen jättänyt mitään epäselväksi. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on tehnyt paluun tositarkoituksella ja tämä näkyi soittomiehistä kauas. Yhtye on helposti yksi tämän hetken kovimmista livebändeistä.
Tämän vuoden Kuopio RockCockin saatteli päätökseen lauantain pääesiintyjä Haloo Helsinki!, joka keräsi paikalle yhden tapahtuman runsaslukuisimmista yleisöistä. Odotin keikalta paljon, sillä yhtye on yksi niistä harvoista radiokanavien suosikeista, jonka tarttuva materiaali iskee myös omaan makuhermooni. Siksi olikin suuri harmi, että yhtyeen livemeininki ei vakuuttanut. Toki keikalla kuultiin ne tunnetuimmat kappaleet, mutta livemuodossa nämä esitettiin turhan laiskasti, jonka takia esityksestä jäi aavistuksen veltto kuva. Komeat lavarakenteet ja erikoistehosteet tarjosivat kuitenkin paljon silmäkarkkia, jonka ansiosta kokonaisuus oli seuraamisen arvoinen pienestä puutumisesta huolimatta. Loppuun isketyt hittibiisit Pulp Fiction ja Hulluuden Highway sekä keikan päättänyt ilotulitus kuitenkin jättivät sen verran hyvän fiiliksen, ettei keikalta tarvinnut pettyneenä poistua.
Loppumietteet:
Kuopio RockCock 2017 oli kokonaisuutena onnistunut tapahtuma, joka muutamista murheistaan huolimatta jäi positiivisena mieleen. Vuosien aikana Savon komeimmaksi festariksi kasvanut rokkijuhla alkaa lunastaa paikkaansa Suomen suurien kesätapahtumien joukossa, jonka monipuolinen ohjelma on täynnä maailmanluokan esityksiä. Luonnollisen kasvun seurauksena tapahtuma laajeneekin ensi vuonna kolmipäiväiseksi, joten kaikkea on tarjolla entistä enemmän. Vielä kun järjestelyjen pienet lapsukset korjataan, voi tulevia rokkikukkoiluja odottaa luottavaisin mielin. Näihin kekkereihin tulee osallistuttua varmasti myös tulevaisuudessa.
Teksti; Jesse Kärkkäinen
Foto; Eino Nurmisto (Kuopio RockCock)
(Väinölänniemi, Kuopio)
 |
Järjestyksessään 15. Kuopio RockCock järjestettiin Kuopion Väinölänniemen luonnonkauniilla virkistysalueella 28.-29.7.2017. Ennätysyleisön kerännyt tapahtuma veti tänä vuonna paikalle 22 000 musiikin ystävää ja innokkaan festarikansan lisäksi komeaa taivalta oli juhlistamassa suuri joukko eri tyylilajien artisteja sekä yhtyeitä. Festareiden aikana neljällä lavalla nähtiin yli 30 esitystä ja monipuolista kattausta edustivat muun muassa metallilegenda Megadeth, kotimaan kirkkain poptähti Antti Tuisku, suosionsa huipulla paistatteleva pop rock -yhtye Haloo Helsinki! sekä kulta-aikansa kokoonpanolla keikkalavoille paluun tehnyt Dingo.
Kuopio RockCock vuosimallia 2017 oli itselleni ensimmäinen rokkikukkoilu liki kymmeneen vuoteen, joten jännityksen sekaisin tuntein lähdin kohti Kuopiota katsastamaan, mitä tapahtumalla on tarjota tänä päivänä. Pitkälle tauolle oli syynsä, sillä muinoin ontuneet järjestelyt - kuten ylipitkät jonot sekä yli-innokkaat turvamiehet - eivät tapahtuman vetovoimaisuutta varsinaisesti lisänneet. Eikä tämänkään vuoden ensivaikutelma luvannut hyvää, sillä porttien aukeamisen jälkeen paikalle saapunutta festarikansaa odotti useiden satojen metrien mittainen jono, joka luikerteli hyvän matkaa Väinölänniemeltä kaupunkiin päin. Asiaa ei myöskään auttanut se, että portit aukesivat vain puoli tuntia ennen ensimmäistä esiintyjää. Festareiden aloitusakti Battle Beast jäi monelta jonossa seisoneelta kokonaan näkemättä. Kaiken huipuksi myös opasteet olivat puutteelliset. Moni jonotti väärään paikkaan ja vasta puolen tunnin odottelun jälkeen järjestysmiehet tulivat ohjaamaan ihmisiä oikeisiin jonoihin. Lauantaille virheistä otettiin opiksi ja portit avattiin suunniteltua aikaisemmin.
Muitakin murheen aiheita oli: suurin näistä ruokakojujen sijoittaminen festarialueen kulkureittien varrelle. Nälkäisen festarikansan jonottaessa apettaan, lavalta toiselle siirtyminen muuttui varsinaiseksi pujotteluksi. Kulkuväylät olivat poikkeuksetta tukossa. Väinölänniemelle voisi mahdollisuuksien mukaan järjestää samanlaisen ruokakojuille keskitetyn alueen, jollainen löytyi tämän vuoden Tuska-festareilta. Tämä palvelisi tapahtumaa, sillä alueella kulkuväylät ovat suhteellisen kapeat ja tällaiset ruuhkat vaikeuttavat liikkumista merkittävästi. Samanlaista tungosta oli myös havaittavissa stadionlavan edustalla, jonne pääsi pelkästään miksauskopin vasemmalta puolelta. Jatkossa kulku lavan eteen olisi mielekästä järjestää kopin molemmilta puolilta. Näin vältettäisiin pullonkaula, johon ihmisjoukko jumittui, vaikka lavan edessä olisi tilaa. Kyseessä on kuitenkin festareiden suurin estradi, jonka tulisi vetää mahdollisimman paljon väkeä. Ja miksei stadionin katsomopaikkoja voisi myös hyödyntää, sillä keikkojen seuraaminen istualtaan olisi varsin miellyttävää useiden tuntien seisomisen jälkeen.
Muilta osin järjestelyt toimivat ja Väinölänniemellä oli tarjota kauniiden maisemien ja erilaisten musiikkiesitysten lisäksi myös muita festarihuvituksia. Alueella olikin esimerkiksi mahdollisuus testata rohkeuttaan benji-hypyn merkeissä, seurata hurjapäisiä motocross-temppuja sekä kuunnella rumpu-jammailua. Ja löytyipä alueelta myös erilaisia kojuja, joista sai ruuan ja juoman lisäksi monenlaisia pukineita sekä muun muassa lävistyksiä. Lisäksi rantahietikon pikkulava muuttui molempina iltoina todelliseksi bilepaikaksi, jossa tanssikansa sai juhlia 90-luvun kultaisimpien disko-helmien tahdissa. Oheistoimintaa oli siis tarjolla kiitettävän paljon eikä esitysten välillä tarvinnut pitkästyä.
Pääasia festareilla on kuitenkin varsinaiset musiikkiesitykset ja tämän vuoden RockCock tarjoili näitä monipuolisen runsaana kimarana, josta jokainen löysi omansa musiikkityyliin katsomatta. Puitteet esityksille olivat esimerkilliset, sillä neljä erilaista lavaa tarjosivat eri kokoluokan elämyksiä aina suuresta stadionlavasta rantahietikolla olleseen pikkulavaan asti. Soundipuoli oli myös mallillaan ja festarikansa sai nauttia hyvällä äänenlaadulla toteutetuista esityksistä. Pientä kaiherrusta aiheutti ainoastaan stadionlavalla esiintyneet raskaamman musiikin yhtyeet, joiden soundista jäi puuttumaan se lopullinen potku ja muna. Tästä syystä esimerkiksi Megadethin ulosanti jäi hieman ohkaiseksi eikä toivottavaa, nivusiin asti porautuvaa äänivallia syntynyt.
Vaan minkälaisia esityksiä sitten oli tarjolla?
 |
Perjantai 28.7.
Festarin aloitusakti Battle Beast meni osaltani ohitse jonottamisen seurauksena, mutta tämän jälkeen puistolavan korkkanut kotimaisen metallin ykkösnimi Stam1na pyyhki harmistuksen tehokkaasti mielestä. Keikan alussa vaikutti siltä, että yhtye oli esiintymisajankohdan uhri, sillä ensitahtien kiiriessä ilmoille paikalle oli kerääntynyt verrattain vaatimaton yleisö. Ongelma kuitenkin korjaantui ihmisten päästessä alueelle ja lopulta meininki oli yhtyeen keikalle sopiva moshpitteineen päivineen. Vaikka veto ei ollut Lemin metalliryhmän raivoikkain, muistutti kipeytynyt niska vielä pitkään, miksi Stam1na on liveyhtye parhaasta päästä. Lisäpisteet pitkästä aikaan livemuodossa kuullusta Muuri-kappaleesta.
Loppupäivä ei itselleni ennakkoon kiinnostavia nimiä tarjonnut ennen illan pääesiintyjää, joten kiertelin seuraamassa alueen moninaista artistitarjontaa. Rantalavalla Kuopion oma tyttö Jenni Vartiainen otti yleisön otteeseensa vankalla kokemuksella ja keikkaa oli tullut seuraamaan mukavan suuri joukko ihmisiä. Samoihin aikoihin puistolavalla aloittanut Teflon Brothers tuntui myös olevan festarikansan mieleen, sillä ryhmää oli tullut seuraamaan iso ihmismassa. Poppoo otti myös yleisönsä ja laulatti paikallaolijoita mukavan tiheästi, joten passiivisen seuraajaan rooliin ei tarvinnut jäädä. En usko kenenkään keikkaa seuranneen pettyneen näkemäänsä.
Perjantain suurimman yllätyksen tarjosi stadionlavalle noussut Sanni, jota olen näemmä turhaan pitänyt yhtenä radiokanavien jonninjoutavista tusinaesiintyjistä. Näyttävän naisen keikan jaksoi seurata alusta loppuun. Mustaan, sähkösinisillä salamoilla kuorrutettuun asuun pukeutunut Sanni sähköisti koko stadionalueen ja tarjoili kiinnostavan setin, josta artistia vähemmänkin kuunnellut sai paljon irti. Harvoin tulee viihdyttyä näin hyvin ennestään tuntemattoman artistin keikalla, mutta Sannin materiaalissa oli paljon korvaa miellyttäviä yksityiskohtia - erityisesti runsaasti hyödynnetyt elektroniset syntikka-soundit jäivät mieleen. Tiedä vaikka kokemuksesta viisastuneena innostuisin tutustumaan naisen materiaaliin myös levymuodossa.
Seuraavana rantalavan valloitti punk-legenda Klamydia, joka tuntuu olevan yksi festivaalien kestosuosikeista. Nytkin hyvän väkijoukon paikalle vetänyt bändi vaikutti muutaman kappaleen seuraamisen perusteella hallitsevan hommansa edelleen ja yhtyeen livemeiningistä voisi moni nuorempi pumppu ottaa mallia.
 |
Samoihin aikoihin myös toinen pitkän linjan yhtye, Dingo, päästettiin irti puistolavalla. Yhtye ei koskaan ole itselleni ollut erityisen tärkeä, mutta oli mielenkiintoista nähdä, miten tunnetuimmalla kokoonpanolla liikenteessä ollut bändi hoitaisi homman. Mielessä risteilikin ajatuksia siitä, onko kyseessä vain ikäloppujen kehäraakkien tasapaksu show vai oliko tarjolla jotain oikeasti näkemisen arvoista. Näistä lähtökohdista katsoen Dingo olikin varsin pätevä tapaus, joka veti puistolavan alueen täyteen kiinnostuneita ihmisiä. Vaikka bändin keulakuva Pertti Neuman itsekin veisteli peloistaan yhtyeen olevan “käveleviä dinosauruksia”, niin onneksi asiat eivät aivan näin huonolla tolalla olleet. Yhtye toki on villeimmät vuotensa jo nähnyt, mutta ukkoutuneen porukan esittämät hittibiisit tuntuivat kaikesta huolimatta viihdyttävän paikalla ollutta yleisöä ilman myötähäpeän tuntemuksia.
Perjantai-illan suurin nimi yleisömäärästä ja vastaanotosta päätellen oli Antti Tuisku, joka villitsi stadionilla olleen ihmisjoukon todenteolla. Harva artisti saa aikaan vastaavanlaista massahysteriaa, sillä innokkaita tanssijoita ja hyvästä fiiliksestä nauttivia faneja oli liikkeellä paljon. Tanssittavaa biittiä, mielenkiintoisia tanssiliikkeitä sekä maailmanluokan meininkiä monesti vaihtuvien asusteiden muodossa oli toki tarjolla, mutta itse en samanlaista innostusta kokenut kuin esimerkiksi Sannin keikalla - miehen tanssittava materiaali kun ei varsinaisesti yllättäviä ja mieleen jääviä yksityiskohtia tarjoillut. Mutta yleisön vastaanotosta päätellen kuuluin siihen vähälukuiseen joukkoon, joka ei keikasta täysin rinnoin nauttinut, joten artistille kaikki kunnia hyvällä sykkeellä vedetystä keikasta. Tuiskua ei suotta kutsuta kotimaan kirkkaimmaksi pop-tähdeksi ja on hienoa nähdä, että mies on onnistunut vaikeiden vuosien jälkeen nousemaan nykyiseen asemaansa.
 |
Ensimmäinen päivä huipentui osaltani perjantain ja koko festareiden odotetuimpaan nimeen, sillä illan kruunasi thrash metallin legenda Megadeth. Odotuksiin nähden yhtye jätti kuitenkin aavistuksen ristiriitaisen fiiliksen. Bändin keulakuva Dave Mustaine vaikutti lähes koko keikan ajan olevan omissa maailmoissaan eikä kitarakaan täysin miehen komentoja totellut. Loppua kohden nokkamies kuitenkin rentoutui ja innostui viimeisten kappaleiden välillä pitämään hyväntuulisen puheenvuoron kiitellen niin yleisöä kuin järjestävää tahoakin. Eikä keikasta lopulta pahemmin valitettavaa jäänyt, sillä yhtye esitti timanttisen setin, josta löytyi suurimmat hitit Peace Sells -rymistelystä aina keikan päättäneeseen Holy Wars… The Punishment Due -murjontaan. Stadionlavan munattomat soundit hieman söivät parasta raivokkuutta yhtyeen esiintymiseltä, mutta tästäkin huolimatta keikka jäi roimasti plussan puolelle.
 |
Lauantai 29.7.
Lauantai valkeni komeana ja festaripäivä käynnistyi osaltani JVG:n keikan loppupuolen todistamisella. Moni muu oli saapunut jo hyvissä ajoin seuraamaan kyseistä esitystä, sillä puistoalue oli tupaten täynnä ja oli työn takana päästä edes näköetäisyydelle lavasta. JVG:n energinen rap-pop tuntui uppoavan hyvin festarikansaan ja komeilla lavasteilla höystetty esitys sai moneen otteeseen raikuvat aplodit.
Omalta kohdaltani päivän ensimmäinen odotettu yhtye oli seuraavana stadionlavan vallannut Turmion Kätilöt. Viime vuoden Tuskassa diskoryhmän kokeneena odotin esitykseltä paljon, mutta tällä kertaa bändin keikka jäi aavistuksen valjuksi. Lavan eteen oli kerääntynyt kiitettävä väkijoukko, mutta tungoksesta ei ollut tietoakaan, sillä liki eturiviin pystyi hipsimään helposti vielä keikan aikanakin. Liekö kansa kärsinyt jonkinlaisesta TK-ähkystä, sillä yhtye on vakionimi näilläkin festareilla. Suurin kiinnostus kohdistuikin Spellgothin väliaikaiseksi (?) seuraajaksi kiinnitettyyn Saku Soliniin, joka veti kiitettävän hyvin bändin mukana vaikka miehen karhea ääni paljon edeltäjänsä vokalisoinnista poikkeaakin. Vaikka itse keikka ei pankkia räjäyttänyt, oli perushyvä veto silti mielenkiintoista seurattavaa ja kyllähän bändin menevä musiikki sai pakostakin tanssijalan vipattamaan.
Seuraava kiinnostuksen kohde oli puistolavalla esiintyvä Sonata Arctica. Yhtye tuli nähtyä Tuskassa aiemmin tänä kesänä ja tuolloin bändin esiintyminen teki suuren vaikutuksen. Nyt puistolavalla nähty joukko ei aivan yhtä energista kiitoa tarjonnut eikä keikka sujunut muutenkaan ongelmitta: ensimmäisen kappaleen aikana lavalta katosi sähköt ja hölmistynyt bändi joutui hetken aikaan ihmettelemään yllättävää tilannetta. Tilanteesta selvittiin kuitenkin huumorilla ja keikka jatkui virtojen palauduttua. Samanlaista sähköistymistä ei kuitenkaan bändin esiintymisessä tapahtunut ja tasapaksu keikka ei lopulta jaksanut kiinnostaa paria kappaletta pidempään. Harmi, sillä yhtye on parhaimmillaan varsin tiukka liveakti, jonka settilista koostuu sopivassa suhteessa uudesta sekä vanhemmasta materiaalista.
Lauantain positiivisin yllätys tarjoiltiin stadionlavalla kotimaisen punkrock-legenda Apulannan toimesta. En ole koskaan yhtyettä aktiivisesti kuunnellut, mutta sen verran bändi on hittibiisejä vuosien varrella tehtaillut, että settilista oli kautta linjan täynnä tuttua ja vetävää musiikkia. Apulanta oli kuin kotonaan stadionlavalla ja yhtyeen musiikkia tehostettiin komean lavarakennelman lisäksi lukuisilla paukuilla ja lieskoilla, jotka saivat hikipisarat kihoamaan keikkaa lähempänä seuranneiden kasvoille. Vaikka bändi on vuosien varrella muuttunut sisäsiistimmäksi, oli keikka varsin räväkkä ja yhtye on todellakin ansainnut paikkansa kotimaisen musiikkikentän suurien joukossa.
Apulannan jälkeen rantalavalle noussut Viikate on kärsinyt kohdallani jonkinlaisen inflaation, sillä yhtyeen tekemiset eivät ole jaksaneet kiinnostaa samalla tavalla kuin vuosikymmen takaperin. Yhtyeen rautalankametalli ja huumorilla höystetyt välispiikit kuitenkin palauttivat mieleeni, miksi bändiä tuli aikoinaan luukutettua luvattoman paljon. Hyvällä asenteella vedetty keikka huipentui loppupuolellaan Lyijykomppanian kappaleeseen Kyisen Pellon Kyntäjät, jonka aikana lavalla nousi myös oikeutetusti Timo Rautiainen. Yllättävä veto keräsikin suuret suosionosoitukset ja jätti keikasta erityisen hyvän jälkimaun.
Popeda on myös niitä yhteitä, jotka tuntuvat vetoavan festarikansan syviin riveihin jokaisella keikallaan vuodesta toiseen. Myös nyt stadionlavalla esiintynyt joukko keräsi suuret suosionosoitukset ja hittibiisien tahdissa hoilannut yleisö viihtyi keikalla silminnähden hyvin. Puhallinsoittimilla vahvistettu bändi hoiti homman kotiin hyvällä sykkeellä ja tarjosi musiikinjanoiselle kansalle “manserockia” parhaimmillaan.
Festareiden parhaan esityksen tittelin nappasi Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka raskas ruhjonta murjoi rantalavalle saapunuttu kuulijajoukkoa varsin miellyttävällä tavalla. Tuskassa bändin esiintyminen meni osaltani ohi, mutta nyt virhe otettiin takaisin. Tiukassa tikissä ollut bändi kajautti ilmoille hittibiiseillä täytetyn esityksen ja yleisö hoilasi lauluja jatkuvasti mukana. Vaikken yhtyettä ole seuraillut kuin jonkin aikaa, on pakko olla kiitollinen yhtyeen paluusta eikä tämä esiintyminen jättänyt mitään epäselväksi. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on tehnyt paluun tositarkoituksella ja tämä näkyi soittomiehistä kauas. Yhtye on helposti yksi tämän hetken kovimmista livebändeistä.
Tämän vuoden Kuopio RockCockin saatteli päätökseen lauantain pääesiintyjä Haloo Helsinki!, joka keräsi paikalle yhden tapahtuman runsaslukuisimmista yleisöistä. Odotin keikalta paljon, sillä yhtye on yksi niistä harvoista radiokanavien suosikeista, jonka tarttuva materiaali iskee myös omaan makuhermooni. Siksi olikin suuri harmi, että yhtyeen livemeininki ei vakuuttanut. Toki keikalla kuultiin ne tunnetuimmat kappaleet, mutta livemuodossa nämä esitettiin turhan laiskasti, jonka takia esityksestä jäi aavistuksen veltto kuva. Komeat lavarakenteet ja erikoistehosteet tarjosivat kuitenkin paljon silmäkarkkia, jonka ansiosta kokonaisuus oli seuraamisen arvoinen pienestä puutumisesta huolimatta. Loppuun isketyt hittibiisit Pulp Fiction ja Hulluuden Highway sekä keikan päättänyt ilotulitus kuitenkin jättivät sen verran hyvän fiiliksen, ettei keikalta tarvinnut pettyneenä poistua.
Loppumietteet:
Kuopio RockCock 2017 oli kokonaisuutena onnistunut tapahtuma, joka muutamista murheistaan huolimatta jäi positiivisena mieleen. Vuosien aikana Savon komeimmaksi festariksi kasvanut rokkijuhla alkaa lunastaa paikkaansa Suomen suurien kesätapahtumien joukossa, jonka monipuolinen ohjelma on täynnä maailmanluokan esityksiä. Luonnollisen kasvun seurauksena tapahtuma laajeneekin ensi vuonna kolmipäiväiseksi, joten kaikkea on tarjolla entistä enemmän. Vielä kun järjestelyjen pienet lapsukset korjataan, voi tulevia rokkikukkoiluja odottaa luottavaisin mielin. Näihin kekkereihin tulee osallistuttua varmasti myös tulevaisuudessa.
Teksti; Jesse Kärkkäinen
Foto; Eino Nurmisto (Kuopio RockCock)
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti