Hugh Jackman lopetteli pitkän urakkansa Marvelin Wolverinena Logan-elokuvaan. V2.fi julkaisee yksinoikeudella Suomessa 20th Century Foxin tekemän haastattelun aiheesta.



- Parhaiten muistan sen, että meillä oli ongelmia salamoinnin kanssa. Olimme kolmen kilometrin korkeudessa ja aina jos viiden kilometrin säteellä alkoi salamoida, tuli hälytys ja meidän piti keskyttää kuvaukset. Koko päivän oli ukkoskuuroja ja sitten taas kirkasta taivasta, joten keskeytykset koko ajan alkoivat ärsyttää. Valaistuksenkin kanssa vuoristossa oli ongelmia ja auringonvalo alkoi loppua, mutta silti ohjaaja Jim Mangold tuli luokseni ja sanoi “Ollaan täällä vielä hetki. Olen saanut kaiken kuvattua, mutta tiedän, että olet ollut tässä roolissa 17 vuotta. Kerron kaikille, että jätetään kamera päälle, että tarvitsen vielä yhden kuvakulman, mutta haluan vain, että sinulla on puoli tuntia rauhaa ilman ihmisten huutoa ja voit vain nauttia tästä. Niin kauan kuin haluat”. Se oli hieno lahja minulle.



- En ole hyvä heittämään hyvästejä. Vaikka tekisin näytelmää vuoden ajan, 400 esitystä, muut tulevat viimeiseen näytökseen ja alkavat itkeä ennen kuin esirippu on edes noussut. Minä taas olen vain “hei tyypit, meillä on show vedettävänä!”. Se on minulle vähän epämiellyttävää, mutta muistan, kun Loganin viimeisenä päivänä katselin kaikkia niitä ihmisiä, ja sitä ydinjoukkoa, joka oli ollut mukana pitkään. Havahduin myös siihen, että mukana oli paljon vähemmän ydinporukkaa kuin koskaan aiemmin. Elokuva vaati vähemmän ihmisiä, mutta sellaisia jotka uskoivat siihen enemmän ja taistelivat sen puolesta. Siinä oli 7-8 ihmistä, studion tuottajista Jimiin ja Patrick Stewartiin. Olimme kaikki synkassa alusta alkaen. Varmasti oli ihmisiä, joiden mielestä olimme kahjoja. Katsoin siis sitä ydinryhmää, ja silloin se iski minuun – 17 vuotta on pitkä aika. Kouluakin käydään vain 12 vuotta ja kuinka pitkältä se tuntuikaan? (nauraa)



- X-Men oli ensimmäinen elokuvani Amerikassa. Ehkä minun koko uraani ei olisi ilman niitä elokuvia. Esiinnyin Oklahoma!-musikaalissa Royal National Theatressa kun minut valittiin rooliin, joten ehkä minulla olisi töitä, mutta nämä elokuvat ovat olleet selkäranka. Olen saanut tehdä monia, monia asioita ja olen aina pitänyt Wolverinesta. Se on ollut minulle erityinen, varsinkin tässä elokuvassa, joka on ehkä vielä henkilökohtaisempi, koska se on viimeinen. Logan ja minä olemme hyvin erilaisia ihmisiä, mutta hahmo on opettanut minulle asioita. Se on ollut hyvää terapiaa purkaa vähän paineita vuosien varrella. Suosittelen lämpimästi. Vaimoni kävi äskettäin kylpylässä ja kertoi minulle, että siellä oli Wolverine-terapiaa. Hän sanoi: “Ei sitä oikeasti kutsuttu siksi, mutta meidän piti juosta ylös vuoren rinnettä ja huutaa ja karjua”. Se on jotakin Gestalt-terapiaa. Minä sanoin: “Jep, sitähän mina käytännössä teen parin vuoden välein!”.



- Kyllä se tuli mieleeni (nauraa). Olimme jo kuvanneet sen kohtauksen, mutta sitten ohjaaja sanoin ‘Vielä kerran – ja ajattele kaikkea mitä on tapahtunut – Charlesille ja muuta ja anna palaa. Ota se lapio ja lyö se v***n auto paskaksi’. Kysyin oliko hän varmistanut tuottajilta, että niin voi tehdä. “En… ja pyörii!”. Se oli mahtavaa, suosittelen, hienoa terapiaa. En uskonut että se kohtaus päätyisi elokuvaa. Ajattelin, että hän vain antaa minun tehdä niin muuten vain, mutta siitä tuli hieno.



- Kyllä, saimme ajatuksen siitä kun juttelimme Jimin kanssa Shane, The Wrestler ja Unforgiven –elokuvista. Emme olleet huolissamme ikärajasta. Ajattelimme, että siitä saattaisi tulla K-18, mutta halusimme tehdä elokuvan väkivallan seurauksista. Olimme aika varmoja, että siitä tulisi väkivaltainen, jotta yleisö reagoisi, mutta halusimme tehdä elokuvan aikuisille. Pyysin Foxin edustajia kokoukseen kuvauspaikalle, koska halusin olla Varma, että he tiesivät minun olevan tosissani. “Ymmärrän, jos sanotte ei. Ymmärrän sen. Tämä ei ole minun rahaani ja teidän työnne on siitä kiinni ja se on myös iso brändi, jota on rakennettu monia vuosia, mutta minua todella kiinnostaisi tehdä _tämä_ elokuva”. He myöntyivät heti, vaikka odotin heidän kieltäytyvän. En väitä, etteikö matkan varrella olisi ollut vääntöä – elokuvan nimestä ja muutamista muista asioista – mutta he olivat rohkeita. Sanotaan, että tämä tapahtui, koska Deadpool oli niin suosittu, mutta asiasta puhuttiin jo kaksi vuotta ennen sitä. Joten heitä pitää kunnioittaa rohkeudestaan. Tiesin, että hahmo ansaitsee tämän elokuvan ja että ihmiset rakastaisivat sitä.



- Kyllä, ja sanoin sen myös heille. Tiesin, että se olisi viimeiseni, mutta heti kun sain sen idean, sain innostusta. Tunsin adrenaliinin ryöppyävän, eikä mikään olisi saanut minua tekemään kompromissejä, koska tiesin, että eläisin niiden kanssa lopun ikääni. Halusin tehdä sellaisen elokuvan, että kun lapsenlapseni kysyvät “mikä näistä kannattaisi katsoa”, voin vastata “katso tämä, tämä on se definitiivinen elokuva.”



- Halusin asian olevan niin. Arvet olivat hyvä idea. Se oli tärkeää, se oli coolia. Päivän lopuksi sitä näytti surkealta ja sitten kun otti meikit pois.. “ai, ei minulla menekään niin huonosti!”. (Nauraa).



- Jim Mangold sanoi minulle: “Tämä hahmo pelkää läheisyyttä, joten laitetaanpa hänet keskelle perhettä”. Saimme idean että Patrick sekoaa ja hänellä on dementia ja vuotta ennen kuvauksia Jim sai idean Laurasta (X-23) ja kolmesta eri sukupolvesta. Se on täydellinen tarinan rakenne ja se on Jimin ansiota. Meillä on kaikilla perheemme ja mikään ei ole hienompaa tai ärsyttävämpää kuin oma suku. Sinut pakotetaan tutustumaan ihmisiin, joihin et välttämättä olisi vapaaehtoisesti tutustunut. He voivat saada sinut suuttumaan enemmän kuin kukaan, mutta samalla se tekee elämästä elämisen arvoista.



- Toinen lapseni on melkein 17, se on okei. 11-vuotiaani oli mukana kuvauksissa. Eikä siinä ole kyse väkivallasta tai kiroilusta. Jos ollaan rehellisiä, kyllä he 11-vuotiaina ovat jo varmaan kuulleet kaiken. Kun teimme tätä elokuvaa mielessäni oli Unforgiven (Armoton). Ja kun katsoin sen, ei se nyt yliväkivaltainen olekaan. Siinä on aikuisia teemoja ja keskustelimme siitä Jimin kanssa. Jos aioimme olla K-18, halusimme sen elokuvan tarinan aikuisuuden vuoksi, eikä väkivallalla mässäilyn.



- Kyllä, koska halusin hahmojen olevan erilaisia fyysisesti. Halusin, että yleisölle on selvää, että toinen on puhtaan raivon ja tuhon ilmentymä. Mutta se oli outoa, koska oikeasti tappelin stunt-miestäni Dan Stevensiä vastaan, jonka kanssa olen työskennellyt vuosia, eikä tällaista ole ennen tehty – yleensä ruudulla näkyy joko hän tai mina. Kuvatessamme iskin häntä vahingossa kolmannessa otoksessa, suoraan leukaan ja hänen katseensa sanoi “et maksa minulle tarpeeksi voidaksesi lyödä minua naamaan”. No, neljä ottoa myöhemmin minä saan iskun naamaani (nauraa). Hän on australialainen, joten sanoin “noniin, tasoissa ollaan” ja hän sanoi “olen odottanut kauan saadakseni tehdä noin!” (nauraa).

Seuraavaksi Jackman tekee elokuvan The Greatest Showman. Sekin tuntuu hänestä henkilökohtaiselta projektilta, koska kesti seitsemän vuotta saada studioilta vihreää valoa sen tekemiseen.

- Hahmot ovat toistensa vastakohtia, joten olen saanut käyttää kaikkia vuosien varrella hankkimiani taitoja. Kyseessä on musikaali, jossa on varta vasten sitä tehty musikaali, eikä ennen La La Landia sellaista oltu tehty 22 vuoteen. Sen musiikin tehneet Benj Pasek ja Justin Paul palkattiin elokuvaamme ennen kuin kukaan tiesi heistä. Se oli hienoa. The Greatest Showmanissa P.T.Barnum ikään kuin kertoo oman elämänsä tarinaa. Hänen tarinansa oli amerikkalaisen unelman alku!

Käännös: Manu Pärssinen