Neljästä ensi-illasta vähiten kiinnostava on Batman? Jo ensimmäinen John Wick olisi pitänyt arvostella? Jätänkö väliin 8 Oscarista kisaavan draaman? En nyt ainakaan sadomasokistiromanssia.

Fifty Shades Darker on arvosteltu täällä ja Moonlight täällä. Perjantain muista ensi-illoista lausun sanasen nyt. Samalla tuomitsen jännärin The Ones Below, josta sain arvostelukopion.

Yhteenveto: valitse leffa aiheen perusteella. Jokainen on viihdyttävä. Batman ja Wick tarjoavat koomisen supermyllyttäjän. Batman ja Fifty Shades ovat Batman-elokuvia. Batman ja Moonlight käsittelevät avoimesti homoseksuaalisuutta. Kussakin ensi-illassa ja siinä jännärissä joku on traumatisoitunut, sekaisin ja enemmän tai vähemmän vaarallinen.



Stunttimiesten ohjaamassa sarjassa harrastetaan etäännyttävää väkivaltaa, mutta mikäli äijä irtoaa maasta, sen näkee heti, että tirehtööri tuntee työkalut - wou. Eikä kyse junttimäiskeestä ole. Chapter 2 tarjoaa entistä niukemmin mitään pureksittavaa, mutta harkitusti valaistussa ja kehystetyssä massamurhabaletissa on viinin maistelun henkeä. Kouluammuskelijan ura alkaa kiehtoa hikipinkojakin?

Viimeksi eläköitynyt palkkamurhaaja kosti tai vajosi videopelipsykoosiin koiransa kuoltua. Nyt hän ei tahtoisi teurastaa. Verivala pakottaa jatkamaan uralla, eikä ketjureaktio pääty tässä episodissa. Se on virallista tietoa, ettei näitä ole tarkoitus ottaa vakavasti ja kuiva huumori tuo häivähdyksen inhimillisyyttä päättymättömään teurastukseen. Yksittäiset hetket, kuten Wickin uhrin tyyni itsemurha, maistuvat kieroutuneelle mytologialle, mutta ideat eivät kipua toistensa harteille. Sivuhahmot vaikuttavat kuvauksissa piipahtaneilta vierailta.

Miten äijä Wick on?! Niin äijä, että kun hän jaksaa räiskiä, vähän ämmemmän katsojan huomio saattaa harhailla ja siirtyä arkkitehtuuriin ja sisustukseen. En pyydä paljoa, mutta toisaalta en tumputakaan ilman taustatarinaa ja Mortal Kombat on suosikkipelejäni alkujaan siksi, että hahmoesittelyt tekstilaatikoissa kiihottivat mielikuvitusta. Vastaavasti rakastin näkemääni, kun Wick pyssytteli ja paini kunnollisten, pikaisesti esiteltyjen, kasvot omistavien vastustajien kanssa. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta miljoonan ihmisen kuolema on tilasto.




Rakennelma on Lego Elokuvaa ehyempi. En silti usko, että nykytyylisissä legoiluissa piilee tätä enempää potentiaalia, joten seuraava jää väliin. Animaatiohahmojen on tarkoitus olla persoonallisia ja ilmeikkäitä (katso dokumentti Life, Animated) ja "legoukko" on yhä toimiva haukkumasana. Lepakkolego viihdyttää, koska se parodioi poikkeuksellisen rikasta saagaa ja tekee ilmeettömyydestä osan tarinaa. Batman tykkää mököttää naamari päässä. Kun hän adoptoi Robinin vahingossa, hän... yrittää tapattaa pojan. Hän kuitenkin oppii arvostamaan ystäviä ja rakkaita vihollisia.

En keksi vitsejä tai tulkintoja. Batman on sulkeutunut homo. Hänen ja Jokerin suhdetta parodioidaan romanttisten komedioiden hengessä ja hän asiallisesti yrittää olla sekaantumatta Robiniin, joka koikkelehtii stringeissä. Virallinen heterokohtaus on uskottava kuin tissejä hiekkasäkeiksi kuvaileva Steve Carell. Ilmeisesti ne, joilla on jotakin homoja vastaan, ovat niin hölmöjä, että potentiaalinen kohu on näin helpolla väistetty.

Hyperaktiivinen, onttouden peittävä sähellys ei tee oikeutta sille, miten hauskaa legoilla on rakennella. Batman vetää kaikkia vihollisiaan turpiin välittömästi ja vastaavan halvan nostalgian määrää onnistutaan silti kasvattamaan. Vitsi nähtiin viimeksikin ja se ei tule paranemaan. Siitä sen sijaan pidin, että Batmanin historia on sotkettu yhdeksi mytyksi: kaikki aiemmat Batman-tarinat ovat tapahtuneet tälle Batmanille, joka kärjistyksistä huolimatta tuntuu Batmanilta ja peräti henkilöhahmolta. Hän on varsin hauska.




Vauvaa odottavien brittien alakertaan muuttaa ulkomaalaisia, jotka ovat samassa tilanteessa. Laura Birnin näköisellä tulokkaalla on suomalaiset juuret: tunnistamme muutamat tavat, jotka nostavat brittien kulmia, mutta torille asti en lähtisi. "Eksoottisen" epämukavuuden seasta erottuu nopeasti arveluttavia piirteitä. Pariskuntien suhteet menevät solmuun.

Se on silti jännittävin kysymys vielä pitkään, miksi tätä kutsutaan jännäriksi ja miten puhdas jännäri tämä on. Se on oikein. Leffa on lyhyt ja siinä on harkittu määrä elementtejä, joita mielessä pyöritellä. Yllätyksettömät, vähäeleiset, jännärimäiset tyylivalinnat ilmaisevat, että naapurit saattavat olla hulluja, mutta eivät brititkään täydellisiä tai edes moitteettoman empaattisia ole. Lastenhoito ja ihmissuhteet aiheuttavat stressiä kenelle tahansa. Missä vaiheessa muita saa syytellä?

Pätkä tarjoaa ensisijaisesti asiallista vastauksien odottelua. Tämäntapainen tarina voi johtaa reippaasti täyteläisempään draamaan ja/tai piinaavampaan jännitykseen ja kädet ovat kehtoja ennenkin keinutelleet.