Tuska Festival, 1.-3.7.2016
(Suvilahti, Helsinki)

Lauantai 2.7.

Lauantai käynnistyi lähes infernaalisissa merkeissä. Tästä pitivät huolen entistä kovempi helle sekä päälavalle noussut Brymir. Yhtye on itselleni uusi tuttavuus, sillä olen bändiin tutustunut tänä kesänä julkaistun Slayer of Gods -levytyksen myötä. Onnekseni yhtye repäisi festaripäivän alkuun tiiviin puolen tunnin setin, joka koostui suurimmalta osin uuden levyn kappaleista. Lyhyt soittoaika ihmetytti varsinkin päälavalla soittavan yhtyeen kohdalla, mutta laatu korvasi määrän. Brymir veti mainion keikan ja oli lähes hämmästyttävää, miten hyvältä levyjen täyteläinen ja monipuolinen äänimaailma kuulosti myös livenä. Yleisöä ei ollut siunaantunut mahdottomasti. Vain lavan edessä oli tiivis rypäs innokkaita kuulijoita muiden tyytyessä seuraamaan keikkaa kauempaa. Brymir on lupaava yhtye, jolla on keikoilla pirun hyvä meininki. Tästä syystä on vallan perusteltua sijoittaa yhtye päälavalle, vaikka katsojamäärään peilaten myös pienempi lava olisi ollut sopiva. Brymirin keikka oli joka tapauksessa mahtava aloitus päivälle.

Settilista: Intro / For Those Who Died / Risen / The Black Hammer / Stormsoul / The Rain / Ragnarök

Pienen tauon jälkeen päälavan valloitti Irlannin metallisuuruus Primordial, jota seurasin pienen hetken ennen siirtymistäni solmusaliin. Porukkaa oli kerääntynyt festarialueelle kiitettävä määrä ja lavan edusta aina miksauskopille oli täynnä. Tunnelma oli päälavan esiintyjälle sopiva. Primordial on kerännyt vuosien varrella uskollisen fanikunnan eikä ihme, sillä yhtye on luonut huikean tasaisen diskografia. Yleisön ei tarvinnut nytkään pettyä, sen verran komeasti yhtyeen jytinä Suvilahdessa raikasi. Muutaman biisin kuunneltuani suuntasin kohti solmusalia, jossa oli alkamassa kiinnostava paneelikeskustelu.

Solmusali oli tänä vuonna festarialueelle järjestelty tila, jossa oli mahdollista viikonlopun aikana käydä seuraamassa muun muassa lukuisia haastatteluja. Nyt paikalle olivat saapuneet kauhukirjailija Marko Hautala, muusikko Kimi Kärki sekä musiikkitoimittaja Matti Riekki. Keskusteltua johti Toni-Matti Karjalainen. Aihe oli mielenkiintoinen, sillä nelikko pohti pimeyden estetiikkaa nykymetallissa. Reilun puolen tunnin mittaisen keskustelun parasta antia olivat pohdiskelut (mustan)huumorin asemasta metallimusiikissa, joka tuntui jakavan panelistit kahteen leiriin. Keskustelun lopussa yleisö pääsi ilmaisemaan mielipiteensä siitä, haittaako huumori metallimusiikissa ja tulos yllätti panelistit täysin: vain muutama käsi nousi ylös. Keskustelu käytiin synkästä aiheesta huolimatta läpi hyväntuulisissa merkeissä joka lisäsi uskoa siihen, ettei metallimusiikki ole pelkkää ryppyotsaista tosikkomaisuutta. Solmusali oli hyvin toteutettu kokonaisuus, johon oli luotu lämminhenkinen ja intiimi tunnelma. Oikein mukava rauhoittumispaikka helteen ja metelin keskellä.

Sopivasti huumorista keskustelun jälkeen päälavalle nousi Turmion Kätilöt. En ollutkaan yhtyettä nähnyt vuosikausiin, joten oli houkuttelevaa kokea yhtyeen nykytila. Intoa nostatti myös viime vuosien laadukas levytysanti. Esimerkiksi Techodiktator on yksi bändin parhaista levyistä. Yhtyettä olikin tullut seuraamaan todella suuri joukko ihmisiä ja nykymuotoon hioutunut "discometalli" tuntui uppoavan festarikansaan kuin häkä. Yhtyeen tapa sekoittaa tappavan tiukkaa metallijyräystä lähes tanssittavan tarttuviin melodioihin toimii ällistyttävän hyvin - erityisesti livenä musiikin potentiaali pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Bändi ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Nytkin keikalla kuultiin muutamat kummeli-sitaatit sekä puujalkavitsejä vokalisti MC Raaka Peen lonkkaleikkaukseen liittyen. Turmion Kätilöt on kasvanut loistavaksi livebändiksi, joka on ehdottomasti oikealla paikalla ison festarin päälavalla. Kätilöt veti yhden parhaista keikoistaan ja kaiken kruunasi pilvien kerääntyminen taivaalle - hieman helpotusta paahtavaan helteeseen.

Settilista: Kirottujen karnevaali / Grandball / Hyvissä höyryissä / Minä määrään / Sinä saatana / Pimeyden morsian / Pirun nyrkki / Teurastaja / Tirehtööri / Pyhä maa / Suolainen kapteeni / Lataa ja varmista

Turmion Kätilöiden jälkeen oli useamman tunnin tauko seuraavaan mielenkiintoiseen yhtyeeseen - puoli yhdeksän aikoihin lauteille nousisi Anthrax. Tätä odotellessa tsekkailin satunnaisia esityksiä. Päälavalla kävi tykittämässä Obscura, joka oli itselleni täysin tuntematon yhtye. Ilmeisesti tätä se oli myös suurelle yleisölle, sen verran vähäinen ihmisjoukko bändin melskaamista oli tullut seuraamaan. Telttalavalla irti päästettiin Thunderstone, jonka melodinen power-kiekuminen oli ihan menevää kamaa. En kuitenkaan kokenut samanlaista vetoa yhtyeen musiikkiin kuin edellispäivänä Kotipellon & kumppaneiden suhteen. Ongelmana oli myös telttalavan kehno äänentoisto, joka ei tarjonnut kuin epäselvää musiikkimassaa. Tämä ei ilmeisesti väkeä haitannut, sillä telttaan oli kertynyt kiitettävä määrä yleisöä katsomaan ukkoskiven esiintymistä.



Anthrax oli itselleni yksi festareiden odotetuimmista nimistä. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa livenä viime vuoden lopulla ja tuolloin bändin keikkakunto oli silkkaa rautaa. Nyt esiintymistä varjosti vesisadetta lupailevat pilvet, mutta keikka saatiin käyntiin kuivissa merkeissä. Yhtyeen saapuessa lavalle helvetti pääsi samantien valloilleen. Bändin soundit jytäsivät lujaa ja vokalisti Joey Belladonnan ääni on edelleen mahtavassa kunnossa. Etenkin kitaristi Scott Ian ansaitsee erityismaininnan, sen verran kovalla vimmalla hän soitintaan kurittaa. Onhan mies muutenkin todellinen metallijumala. Kenttä oli täynnä innokkaita kuulijoita ja aikaan oli saatu ehdottomasti festareiden komein mosh pit. Yhtyeen latoessa hittiä hitin perään, alkoi pitti tuntua liian houkuttelevalta ja lopulta mukaan oli päästävä. Caught in a Mosh kirvoitti porukan työstämään wall of deathin ja tunnelma oli juuri sitä, mitä yksi rässimetallin suurimmista ansaitsee. Anthrax on varmasti parhaita livebändejä, mitä nykypäivänä on tarjolla. Settilista oli silkkaa timanttia ja jopa aiemmin kehnona pitämäni You Gotta Believe toimi hyvin. Yhtye on käsittämättömässä vedossa. Menoa ei haitannut edes sade, joka keikan loppupuolella alkoi piiskata yleisöä.

Settilista: You Gotta Believe / Got the Time / Caught in a Mosh / Madhouse / Fight 'Em 'Til You Can't / Evil Twin / Antisocial / Breathing Lightning / Indians / Among the Living

Telttalavalla sateensuojan tarjosi Stam1na. Tämä olikin paikallaan, sillä yhtyeen keikan aikana vettä tuli kaatamalla. Kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet telttaan - esitystä oli saapunut seuraamaan telttalavan suurin yleisö. Yhtye oli saapunut paikalle osana Cube Libre -kiertuetta ja tarjolla oli aimo annos tiukkaa metallia. Setin painotus oli uuden Elokuutio-levyn annissa, vaikka mukana oli myös vanhempaa materiaalia. Pelkäsin jo valmiiksi telttalavan soundien pilaavan koko keikan, mutta tämä oli turhaa: parin ekan biisin aikana äänimaailma oli sekavan kuuloinen, mutta tämän jälkeen ongelmat saatiin hoidettua. Loppukeikan ajan yleisö sai nauttia energisestä ja hyvältä kuulostavasta musiikista. Stam1na on aina ollut erinomainen livebändi ja yhtyeen tatsi on tällä saralla vain parantunut. Yleisö oli lähes hurmoksellisesti mukana ja yhtye oli silmin nähden hämmentyneen kiitollinen saamastaan vastaanotosta. Vokalisti/kitaristi "Hyrde" Hyyrynen totesi useita kertoja vastaanoton olevan uskomaton ja kitaristi "Pexi" Olkkonen tuumaili vedon olleen yksi kesän parhaista. Ja ei tästä valitettavaa löytynyt: tunnelma oli niin kuuma, ettei hikeä tarvinnut erikseen lähteä hakemaan telttasaunasta.

Settilista: Uudet kymmenen käskyä / Pienet vihreät miehet / Panzerfaust / Elokuutio / Luova hulluus / Meidänkaltaisillemme / Mätä hohtava omena / Ristiriita / Masiina / Pala palalta / Kuudet raamit / Kaksi reittiä, yksi suunta

Tuskan odotetuin ja samalla parjatuin yhtye oli lauantain pääesiintyjä Ghost. Yhtyeen omintakeinen musiikki tuntuu jakavan metallikansaa kahtia rajulla kädellä. Papa Emeritus III omistaa sen verran erikoisen äänen, että myös itselläni meni pitkä tovi tottua tähän. Uusin albumi Meliora oli positiivinen yllätys, joka hieman hälvensi pahimpia ennakkoluuloja. Lähdin yhtyeen keikalle mitään odottamatta, mutta sain siltä valtavasti.



Sadekuurot piinasivat yhtyeen esiintymistä ja keikka alkoikin vesikelissä. Sateesta huolimatta paikalle oli kerääntynyt festareiden suurin yleisö. Ja oikeastaan vesisade vain kruunasi yhtyeen esityksen: se loi sopivaa tunnelmaa yhdessä lavashow'na käytettyjen savun ja valojen kanssa. Muutama paukkukin jysäytettiin keikan aikana. Lavarakenteissa tuntui olevan pieniä teknisiä ongelmia, sillä lavan vasemmanpuoleinen videoscreeni pimeni osittain keikan aikana. Tämä oli kuitenkin mitätön särö yhtyeen timanttisessa esityksessä.

Ghost on livekokemuksena vertaansa vailla ja huomasin seuraavani esiintymistä lähes hypnotisoituna. Bändin tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta tuona sateisena iltana koin tuntemuksia, joita mikään bändi ei ole aikaisemmin saanut aikaiseksi. Ghost on onnistunut luomaan jotain täysin ajatonta, jonka mystisyys viehättää. Paikanpäällä koettuna musiikki nousee uudelle tasolle ja yhtyeen luoma tunnelma koskettaa. Huomasin miettiväni yhtyettä, musiikkia ja elämää yleisesti tuijottaessani esitystä samalla musiikista nauttien. Bändin viehätystä ei pysty erittelemään selkeisiin osa-alueisiin joka on nykypäivänä ennenkuulumatonta: Ghost on jotain, mitä ei pysty järkeilemään tai sanoin kuvaamaan.

Keikan lopulla dramaattisuutta vain lisäsi taivaalle nousevat ukkospilvet ja horisontissa iskevät salamat tuntuivat löytävän paikalle bändin saatanallisen paasauksen seurauksena. Keikka saatettiin kaikesta huolimatta kunnialla päätökseen. Ghost oli livenä taianomainen ja täysin uniikki kokemus. Festariporteista ulos kulkiessani mietin näkemääni ja olin erittäin tyytyväinen. Yhtye soitti useita itselleni tuttuja kappaleita uusimmalta levyltään. Matkalla huomasin hyräileväni Cirice-kappaleen kertosäettä, joka sopi erinomaisesti synkkenevään lauantai-iltaan.

Kokonaisuutena lauantai oli tasavahva kokonaisuus, jonka pääosissa oli takova metalli. Onneksi Ghostin tarjoama mystiikka hieman rauhoitti muuten metallinkatkuista iltaa ollen yksi festareiden parhaista kokemuksista. Myös muu festarikansa tuntui nauttivan päivän annista, sillä lauantai oli lippujen osalta loppuunmyyty. Väsyneenä, märkänä mutta onnellisena lampsin nukkumaan, jotta jaksaisin viimeisen festivaalipäivän kunnialla



Sunnuntai 3.7.

Festareiden päätöspäivänä auringon paisteesta ei ollut tietoakaan vaan sitä vietettiin epävakaissa sääolosuhteissa. Tästä syystä raahauduin festivaalialueelle vasta puoli viiden aikoihin, jolloin päivän ensimmäinen mielenkiintoinen esiintyjä aloittaisi keikkansa. Telttalavan valloitti äijämetallin johtotähti Diablo.

Diablo oli itselleni yksi festareiden odotetuimista nimistä paristakin syystä: en ollut yhtyettä nähnyt aiemmin livenä ja poppoon uusin levy Silvër Horizon on yksi viime vuoden parhaista albumeista. Harmittavasti keikka oli festareiden suurin pettymys. Yhtyeen livekunnossa ei ollut mitään vikaa ja settilista oli erinomainen. Telttalavan soundipuoli oli yhtyeen keikan aikana erityisen huono, enkä saanut yhtyeen musiikista mitään selvää. Esimerkkinä Mimic47-kappaletta en olisi edes tunnistanut, ellei yhtye olisi tätä nimennyt ennen soiton aloittamista. Ongelmaa ei saatu koko keikan aikana korjattua. Yleisöä oli teltassa runsaasti, mutta mistään hurmoksesta ei ollut tietoakaan. Lähes eturiviin pääsi kaartelemaan helposti vielä keikan puolivälissä eikä tunnelmakaan paras mahdollinen ollut. Intensiteetistä kertoo se, että yhtyeen kehoitus nostaa tulivehkeet esille Prince of the Machine -kappaleen aikana sai aikaiseksi vain muutaman liekin syttymiseen. Tämäkin siitä huolimatta, että yhtyeen keulakuva Rainer Nygård kertoi vedosta kuvattavan videon, joka julkaistaisiin kesän lopulla. Sentään The Preacher -kappale sai teltan räjähtämään "Voi perkele" -huutoon, mutta muuten meno oli kädenlämpöistä. Yhtyeen musiikki ansaitsisi paremman vastaanoton sekä soundin livenä.

Settilista: The Call / Isolation / Symbol of Eternity / Read My Scars / Mimic47 / Prince of the Machine / The Serpent Holder / Icaros / Living Dead Superstar / Trail of Kings / Savage / The Preacher

Seuraavana päälavalle nousi Gojira, joka paikkasi murskaavalla liveshow'llaan aiemman pettymyksen. Ranskan patonkipartio oli liikenteessä aivan muissa aikeissa, kuin heiluttaakseen valkoista lippua. Yhtyeen jyräävä esitys oli festareiden paras raskaan murjonnan saralla. Äijien livekunto on mahtava ja soundipuoli oli täydellinen: tuntui kuin keikkaa olisi kuunnellut levyltä, sen verran selkeänä musiikki soi. Ja kun tämä vielä vyöryi yleisön ylitse hallitsemattomalla painolla kuin vauhkoontunut karjalauma, ei voinut kuin nostaa nyrkin ilmaan ja moshata mukana. Paljon yhtyeen livevoimasta kertoo se, että yhtyeen rumpali joutui paikkailemaan parikin kertaa rumpusettiään, kun milloin mikäkin kalvo oli hakattu rikki.



Vaikka en bändin levyjä ole saanut kokonaisuuksina haltuun, olin ilmeisesti kuunnellut juuri niitä oikeita kappaleita. Sen verran monta tuttua viisua keikan aikana kuului. Erityisesti nautin Toxic Garbage Islandin kuulemisesta livenä - kappale kun oli joskus aikanaan puhelimeni soittoäänenä. Keikasta saatiin epävakaasta kelistä huolimatta nauttia kuivissa merkeissä ja vasta soittoajan loppupuolella taivaltaa satoi muutamia pisaroita. Gojira on käsittämätön livenä ja toivottavasti yhtye nousee entistä suurempaan suosioon tulevina vuosina.

Ennen festareiden päätösaktia, Children of Bodomia, kävin vilkaisemassa telttalavalla Katatoniaa. Yhtyeen surumielinen metallitunnelmointi - tai kuten kaverini ilmaisi "rakastelumusiikki" - ei ole koskaan ollut se omin juttuni. Yhtye oli sijoitettu juuri oikein festarin ohjelmakartalle, sillä yhtyeen luoma haikea tunnelma sopi hyvin päättymäisillään olevan festarin ilmapiiriin. Se tarjosi myös hyvä rauhoittumishetken ennen tapahtuman päättävää metallijyrää. Paikalla oli kiitettävästi yleisöä ilmeisesti muutenkin kuin sadetta pitämässä, tästä kertoivat kiitettävät suosionosoituksen kappaleiden välillä. Ihan asiallinen veto, jonka aikana myös muuten telttavalalla häirinneet roskasoundit olivat siedettävät.

Festareiden päätösnimi Chidren of Bodom nousi päälavalle puoli kahdeksan aikoihin. Ennen keikkaa lavalla pyörähti Tuska-festivaalien suojelijana toimiva ex-jääkiekkoilija Jere Lehtinen, jonka juonnosta yhtye päästettiin irti. Paikalle oli saapunut iso joukko innokkaita kuulijoita. Yhtyeen tekemiset ilmeisesti kiinnostavat edelleen, vaikka bändin viimevuosien levytykset ovatkin ristiriitaisen vastaanoton saaneetkin. En ollut nähnyt yhtyettä vuosikausiin, joten oli kiinnostavaa nähdä bändin nykykunto.



Keikka räjäytettiin käyntiin Follow the Reaper -kappaleella. Muutaman ekan biisin aikana yhtyeen liveveto haki vielä uomiaan, sillä soitanta tuntui hieman hätäiseltä ja äänenlaatu oli kehnohko. Tämän jälkeen tilanne saatiin hallintaan ja loppukeikka eteni hyvällä sykkeellä. Alexi Laiho on edelleen erinomainen kitaristi eikä mies ole tuntunut ikääntyneen lainkaan sitten edellisen näkemän. Itseäni hieman huvitti miehen jenkkirokkarin elkeet, joista huomasi tämän viettäneen aikaansa rapakon toisella puolella: sen verran runsaasti englantia ja suomea puheessa yhdistyi.

Keikalle oli luvattu jotain spesiaalia ja sitä saatiin. Lake Bodom -kappaleen aikana lavalle kiipesi yhtyeen seuraksi Netta Skog harmonikka mukanaan. Viimeinen asia jonka uskoin tällä keikalla näkeväni oli harmonikka, mutta mikäs siinä. Näyttävä nainen sopi oikein hyvin bändin joukkoon ja biisi kuulosti hyvältä tällaisessakin muodossa. Tunnelataus oli muutenkin keikan aikana hyvä: pitti pyöri, muutama kuuntelija innostui yleisösurffaamaan liekkien ja pyropaukkujen lämmittäessä jo muutenkin kuumana käyvää väkijoukkoa. Lisää yllätyksiä oli luvassa, kun Downfall-viisun jälkeen tyhjälle lavalle kannettiin toistakymmentä mikrofonia.

Encorena esitettiin yhtyeen lainamateriaalia. Lookin' Out My Back Door -kappaleen jälkeen soittoniekat vaihtelivat soittimia keskenään ja loppusetti vedettiin sekamiehityksellä. Myös mikrofonien tarkoitus selvisi Somebody put something in my drink -biisin aikana kun taustakuoroksi lavalle nousi sekalainen äijäkööri. Kieltämättä kuulosti komealla kuulla kertosäkeen hoilaus näinkin suurella joukolla, mutta parempaa oli luvassa. Viimeisenä kappaleena kuultiin Ghost Riders in the Sky, jonka aikana lavalle pääsi 10 satunnaisesti valittua yleisön jäsentä miehittämään viimeisetkin mikit. Meininki oli kohdallaan ja lavalla oli yhtyeelle sopiva bilemeininki. Encore onnistui hyvin Laihon alkuun esittämistä epäilyistä huolimatta.

Yhtyeen keikka oli mukava sekoitus odotettua ja odottamatonta. Yhtye selkeästi nauttii edelleen esiintymisestä ja bändin uusi kitaristi Daniel Freyberg täytti paikkansa mallikkaasti. Children of Bodom on sen tason liveakti, että yhtyeen esiintymistä lähtisin katsomaan uudestaan milloin tahansa. Hieno päätös päivälle ja koko festareille.

Settilista: Follow the Reaper / In Your Face / Morrigan / Trashed, Lost & Strungout / Hate Me! / Lake Bodom / I Worship Chaos / Angels Don't Kill / Silent Night, Bodom Night / Hatecrew Deathroll / Children of Decadence / Downfall
Encore: Lookin' Out My Back Door / Somebody Put Something In My Drink / Ghost Riders in the Sky


Loppumietteet

Tuska on kehittynyt varsinaiseksi festarijätiksi vuosien aikana. Järjestelyt olivat monilta osin onnistuneita ja oikeastaan eniten harmaita hiuksia aiheutti telttalavan äänentoisto, joka pilasi monta lupaavaa keikkaa. Toinen murheenkryyni oli järkyttävä hintataso, sillä en kehdannut nykyhinnastolla edes syödä alueella mitään. Festarit harvemmin tarjoavatkaan mitään loogista hinta-määrä-laatusuhdetta, mutta jotain järkeä hinnoittelussa voisi noudattaa. Luulisi tämän kaliiperin tapahtuman vetävän sen verran väkeä, että myös hieman alhaisemmalla hintatasolla jokainen jäisi voitolle. Myös istumapaikkoja olisi voinut olla enemmän, sillä monen tunnin seisomisen jälkeen olisi mielekästä istahtaa muaallakin kuin kovalla kentällä. Ongelmat olivat kuitenkin vähäisiä, sillä kaikki oli varsin erinomaisesti organisoitu. Tuska 2016 oli onnistunut tapahtuma. Ensi vuonna luvassa onkin festareiden 20-vuotisjuhla, joten mielenkiintoista nähdä mitä tuolloin on tarjolla.

Kotimatkalla, Helsingin öisten valojen jäädessä taakse istuin yöbussissa miettien viikonlopun tarjontaa. Loppukaneettina sanottakoon, että kuuntelin koko matkan Gojiraa sekä Ghostia. Se kertokoon kaiken olennaisen.


Teksti; Jesse Kärkkäinen
Foto; Tuska, Jesse Kämäräinen

Tuskan perjantain raportti