Maaliskuussa järjestimme yhteistyössä Fox 2000 Picturesin kanssa kilpailun Steven Spielbergin ohjaamasta Vakoojien silta -elokuvasta. Nyt julkaisemme samaan aiheeseen liittyen ohjaajalegendan haastattelun.


”Olen todella ylpeä siitä”, aloittaa Steven Spielberg, kun puhe tulee hänen Vakoojien silta -elokuvastaan. Elokuva on hänen neljäs yhteistyönsä Tom Hanksin kanssa. Aiempia olivat Pelastakaa sotamies Ryan (josta Spielberg sai parhaan ohjaajan Oscarin), Ota kiinni jos saat ja Terminaali. Vakoojien silta kertoo vakuutusjuristi James B. Donovanista (Hanks), joka palkataan puolustamaan venäläistä vakoojaa Rudolf Abelia (Mark Rylance) kylmän sodan keskellä.



Yleistän nyt tavalla, jota joudun myöhemmin korjailemaan, mutta minusta historia on fiktiota kiinnostavampaa. Historiasta löytyy asioita, joihin kohdatessaan toteaa vain, ettei tällaista olisi voinut keksiä. Tarinat ovat melkein uskomattomia. Aina kun paneudun elämäkertaan tai jostain tapahtumasta kertovaan kirjaan, haluan tehdä siitä heti elokuvan. Löydän aina sen kultajyväsen, sen tarinan, josta kukaan ei ole puhunut. Tarina löytyy jostakin alaviitteestä.



Joku lähestyi minua ja kysyi, haluaisinko tehdä elokuvan siitä, miten Gary Powers ammuttiin alas U2-koneessaan Neuvostoliiton ilmatilassa. Sekin olisi saattanut riittää elokuvaksi. Tom ja minä kuitenkin huomasimme, että tarinaan liittyy todella paljon muutakin. Ymmärsimme, että vaikka tämä tuntuukin uskomattomalta, näin tapahtui oikeasti.



Stereotyypeiltä vältytään, koska Donovanin ja Abelin elämässä ei juuri ollut stereotyyppejä. Heidän kumppanuutensa oli hyvin epätodennäköinen. Halusin elokuvasta sellaisen tarinan, jossa yleisö malttaa tuskin odottaa näkevänsä Abelin ja Donovanin jälleen samassa kohtauksessa.



Olin teini-ikäinen, kun tämä tapahtui. Muistan, kuinka paljon pelkäsin. Muistan ilmahyökkäysharjoitukset, joissa meidän piti mennä pulpetin alle piiloon ja laittaa kirja pään päälle. Muistan meille näytetyt filmit, joissa kerrottiin, miten pitää toimia välähdyksen nähdessään ja mitä ydinpommi tekee kaupungille, tai sitten pienelle omakotitalolle Arizonassa. Olin hyvin tietoinen kaikesta.




Näkökulma ei ole kaikkein ruusuisin. Se on pitkälti tutkimustyötä ja ihmisten jututtamista. Odottamista, taukoja. Mukana on kuitenkin hetki suoraan Hollywoodin vakoojaleffoista, kun CIA:n agentti antaa Donovanille puhelinnumeron, käskee opetella sen ulkoa ja polttaa sen heti. Donovan pilkkaa häntä ja hänen katseensa sanoo, että ”tämä on kyllä kuin elokuvasta, mutta ei siitä, jossa minä esiinnyn!”



Tuolloin pidimme toisiamme silmällä. Nykyisin silmiä on kaikkialla, myös siellä, jossa ei ole mitään tärkeää tietoa kaapattavaksi. Hakkeroinnista on tullut ajankulua. Toisinaan hakkeri löytää jotain, josta hän saa rahaa tai jonka avulla hän pääsee pakenemaan maasta. Jokainen, joka osaa manipuloida elektroniikkaa, voi vakoilla ketä tahansa muuta.



Vakoilua on nykyään paljon. Ja vaikka varsinaista kylmää sotaa ei enää ole, suhteet Putinin, Obaman ja Kiinan välillä ovat aika jähmeät. Ilmassa on pakkasta.



Tapasimme hänet kahdesti tuona päivänä. Hän kysyi erittäin asiallisia ja tarkkoja kysymyksiä. Itse asiassa hän kävi kuvauspaikalla kylmimpänä yönä koko kuvausten aikana. Olimme kaikki pukeutuneet kuin Everestiä varten ja liittokansleri Merkel tuli normaalit syysvaatteet yllään. Hän ei vaikuttanut palelevan.




Tiedätkö, mitä rakastan? Rakastan sitä odotusta ennen kuin puhelin soi. Se on juuri sellainen kohtaus, jossa olisi perinteisesti tikittävä kello. Kellon tikityksen katkaisisi yhtäkkiä soiva puhelin. Laitoimme heidät istumaan hiljaisuuteen ja odottamaan, että joku muu tekee jotain ensin. Rakastan hetkiä, jolloin odotetaan jotain väistämätöntä.



Jonain päivänä haluaisin tehdä elokuvan Wrightin veljeksistä. He ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Haluan hahmon huutavan ”Lentokone! Lentokone!”

Teksti ja kuvat: Fox 2000 Pictures
Käännös: Mikko Heinonen