Dwayne Johnson tähdittää yhtä ja Jack Black toista komediasarjaa, jotka alkoivat juuri palvelussa HBO Nordic. Ballers ja The Brink edustavat eri tyylejä, mutta HBO on takuu laadusta, joten voit olettaa näkeväsi mm. kertakäyttöisen ratsastajattaren tissit ja pakarat varhaisessa kohtauksessa, joka esittelee mieshahmon. (Älä pety, jos valitset sen sarjan, joka alkaa nukkuvan naisen pyrstöllä. Ratsastukseen on matkaa 10 minuuttia.)


Ensi-ilta: 22.6.2015
Mulkaistu: 1. kauden ensimmäiset 4 jaksoa

Fast & Furious 7:n jälkeen Johnson lienee yhä useampien silmissä narsistinen sonni, vaikka hän osaa olla mukavan miehen perikuva. Hän näyttelee talousneuvojaa, joka sai homman, koska hän on entinen amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, jolla on paljon potentiaalisia asiakkaita. Hahmo on täydellinen Johnsonille, jonka suusta isälliset neuvot tulevat uskottavina, vaikka herra barbaari näyttää epämukavan romuluiselta toimistokääpiöiden kuvioissa.

Sarja kertoo juuri siitä, miten legendoilta sujuu arki. Maine on katoavaista. Miljoonat on helppo hutiloida. Ensimmäiset jaksot alustavat aivotärähdysteemaa, josta on puhuttu paljon Yhdysvalloissa, saattoihan muun muassa Johnsonin entisen kollegan Chris Benoitin sekoaminen johtua toistuvista iskuista kalloon.

"Baller" tarkoittaa pallourheilijaa ja ylitseampuvan elämäntyylin harjoittajaa. Katsojan oletetaan nauttivan karjamarkkinatyyppisistä kekkereistä, auliisti pyllistävistä barbeista ja erinäisestä bling-blingistä. Komediaa on se, kun miljonäärit kehtaavat räyhätä vessajonossa tai kinuta satojentuhansien dollareiden pikavippiä.


Yhä pelaava temperamenttinen partasuti on lupaava hahmo, sillä hän on ripeä tyrimään, mutta kykeneväinen katumukseen. Hän taistelee itseään vastaan. Toinen aktiivinen pelaaja on passiivinen pölvästi, joka antaa röyhkeän lapsuudenystävän sahata oksaansa, jota bisnes-Johnson koettaa tukea. Päähenkilön aikeet ovat jalot, mutta ei hän moitteeton kallio ole ja epäilen hänen päätöstensä kostautuvan. Seurannassa on myös toinen entinen pelaaja, joka koettaa rauhoittua tavalliseksi työssäkäyväksi perheenpääksi. Koomisena kevennyksenä vaikuttaa Johnsonin hahmon pomo, jolla on pelimiehen sielu, mutta kaljuuntuneen keski-ikäisen pölynimurikauppiaan aura.

Sarjan takana seisoo Entouragen tekijöitä. Hatariin muistikuviin tukeutuen väitän, että tyyli on vastaava. Sarja on huvittava ja rento draama, joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta jättää auki mahdollisuuden sanoa jotakin painavaa. Puolen tunnin jaksoilla on rajoituksensa, ja pidin sitä tasapainohäiriönä, että kunniallistenkin naisten osuudet ovat seksuaaliväritteisiä ja lyhyitä. Halpojen naisten (tai kalliiden - hinta heillä selvästikin on) heiluttelu on sinänsä tarpeellista, kun alfaurosten levottomat sielut ovat aiheena.




Ensi-ilta: 22.6.2015
Mulkaistu: 1. kauden ensimmäiset 5 jaksoa

Pakistanissa kuohuu. Vallan kaapannut diktaattori räyhää uhkaavasti, eikä Yhdysvallat tiedä miten reagoida. Kolmas maailmansota saattaa syttyä, ellei yksi seuraavista sankareista tee jotakin. Presidentin pöydässä istuu Tim Robbinsin näyttelemä valtiosihteeri, joka on suustaan paha alhoholisti ja naistenmies. Pakistanissa Jack Blackin näyttelemä matalan tason diplomaatti ei tingi paheistaan kriisin keskelläkään. Lentotukialuksessa tositoimia vartova miespilotti diilaa huumeita ja pohtii naissotkujaan.

Merkittävä tai suorastaan riemastuttava koukku on se, että nämä Yhdysvaltain moraalista rappiota symboloivat paviaanit saattavat pelastaa maailman. Hahmojen synkimmät piirteet läimäistään pöytään. On mahdollista, että he pahentavat asioita, mutta se ei ole tarkoitus. Eritoten Robbinsin hahmo tekee kaikkensa tukahduttaakseen kriisin diplomaattisin keinoin. Vitsi kärjistyy hupaisasti, kun äijä ei suostu pysähtymään, vaikka hänen terveytensä alkaa rakoilla. Ihmisissä on hyviä ja huonoja puolia. Robbinsin kannustaminen on jopa lohdullista. Suomea johtavat Mikko Alatalo, Pumba ja Jokeri, mutten halua tuomita heidän viritelmiään etukäteen.


Vilkaise mitä tahansa fotoa Blackin naamasta, niin tiedät minkälaista huumori on sävyltään. Sarja on nopeatempoinen. Lässähtäviä läppiä ei tarvitse märehtiä, kun tarinakin etenee. Sarja on kenties turhankin elokuvamainen. Jaksot eivät ole millään muotoa itsenäisiä. Viikon tauot puolen tunnin pätkien välissä riistänevät tapahtumien vyöryltä vyöryävyyden. Robbinsin vauhkoilu muodostaa huvittavan jatkumon, mutta en tiedä, olisinko samaa mieltä, jos olisin katsonut 10 minuutin pätkiä kuukauden ajan.

Pakistanilaiset mesoavat, mutta kuten Blackin seuraan jumiutuva sisäsiisti autokuski huomauttaa, rajuin älämölö on järjestetty juttu, eikä spontaani mielenilmaus. Kun Black saa tilaisuuden tehdä jotakin kehittävää, yksi este on hänen esimiehensä, joka on niitä kristittyjä, jotka odottavat innolla maailmanloppua. Tämä tisseillä ja yrjöllä pikantisti höystetty virnuileva farssi voidaan luokitella poliittiseksi satiiriksi. Esimerkiksi Pohjois-Korea-aiheinen The Interview on lähinnä vain huumekomedia eksoottisessa ympäristössä. Kokonaisen tarinan kertova ensimmäinen kausi on loppuun katsottava, vaikka putkeni maaliviivalla lentäjän kuviot ehtivät jo haiskahtaa tyhjäkäynniltä.