Johtaako suhde johonkin synkempään? Tuleeko räkänokasta Batman? Onko Jumala hylännyt meidät? Tässä artikkelisarjassa ei etsitä vastauksia, vaan yritetään innostua tv-sarjojen esittämistä kysymyksistä.


Mulkaistu: 1. kausi, jaksot 1-2. Missä: HBO Nordic.


Kun Jumala lähti lomalle, enkelit syyttivät tästä ihmisiä ja hyökkäsivät, mutta vielä on eloonjääneitä. TUTUTUM - pokeria harrastava hirviöenkeli ammutaan alas ilmatorjuntakanuunalla ennen kuin selittely jatkuu. Maailmanlopusta on jo aikaa. Ihmiset ovat kehittäneet keskiaikatyyppisiä kaupunkivaltioita kastisysteemeineen päivineen. Arkkienkeli Mikael on yhä puolellamme, mutta vain ennustusten sankari voi pelastaa maailman.

Reilun tunnin mittainen pilottijakso vakuuttaa, että tekijät ovat niin motivoituneita, että he tärisevät neuroottisina. Tarinaa kauhotaan kurkkuun kattilatolkulla. Näyttelijät nautiskelevat latteuksista vailla itseironiaa. Red Bullia suoneen piikittävällä kameramiehellä on kiire todistaa, että selittelystä huolimatta sarja edustaa huippujännitystä: on tehosteita, yksityiskohtia, lupa vilauttaa pakaroita. Äkkiä, aah - ehdimme oppia yhden asian Mikaelista, mutta minkä? Hän tykkää orgioista muuten vaan. Ok.

Kukaan ei mainitse Jeesuksen paluun mahdollisuutta tai vastaavia juttuja, joiden olisin veikannut kuuluvan asiaan. Uuden ajan hihhulit odottavat "valittua", joka on vastaava epämääräinen valittu kuin kaikissa tieteis- ja fantasiatarinoissa. Yrittämisestä huolimatta sarjalla on niukasti omia soluja. Lajityyppi on hovijuonittelu. Tutuimmat kliseet toimivat selkärankana. Eräs arvot kyseenalaistava rohkea mies himoitsee korkea-arvoista leidiä, josta on kiinnostunut yhden kelmin poikakin. Sota on tulossa. Jne.

Astetta rauhallisempi toinen jakso vahvistaa perustaa syventämällä ideoita ja toisaalta ruokkii kaaosta juonenkäänteillä. Esimerkiksi se on teemoja näppärästi maustava veto, kun lipevä poliitikko paljastaa olleensa tv-evankelista ennen suurta tuhoa. Sarja on hitusen rasittava, mutta ei tylsä.

Dominion on löyhä jatko-osa roskaleffalle Legion, jossa Mikael puolustaa "valittua" vauvaa.


Mulkaistu: 1. kausi, jaksot 1-2. Missä: HBO Nordic.


The Affair tarjoaa kaksi ristiriitaista näkökulmaa tarinaan, jonka luonne salataan... Kyseessä on siis vihjailusarja, jota voin kuvailla myös draamaksi ja eroottiseksi trilleriksi. Nauttikaamme tästä nyt, ja vihatkaamme tätä sitten, "jos" paljastuu, ettei tarina ole niin hyvä, kuin oletamme.

Ensimmäinen näkökulma pyrkii selittämään, miksi perhettään rakastava Noah lankeaa viettelijättären ansaan. Hömelö äijä on turhautunut työhönsä ja seksielämäänsä. Vaimo on oivasti säilynyt ja antelias, mutta perhe-elämä itsessään on rajoittavaa. Toinen näkökulma on ns. viettelijättären, eli Alisonin. Ei hän vamppi olekaan? Hänkin on naimisissa. Hän on arkinen ja surumielinen nainen, joka yrittää yhä päästä yli taannoisesta tragediasta. Jaksot esittävät ensin Noahin ja sitten Alisonin päivän. Lisäksi paljastuu, että he muistelevat näitä asioita kuulustelussa. He ovat epäluotettavia kertojia.

Hienovaraisin ja nautittavin veto on se, että Noah ja Alison vaikuttavat erilaisilta eri osioissa. Harvoin on yhtä helppoa arvostaa näyttelijöiden ja ohjaajan pieniä valintoja. Noahin osioissa Noah on tohvelisankari, jolla on vaikeuksia vastustaa pusuhuulisen Alisonin naisellista mystiikkaa. Alisonin osioissa Alison on mietteliäs nyyhky, joka tuntee vetoa raamikkaaseen Noahiin, joka lähestyy miehisen varmoin ottein. Ensitapaamiseen kuuluu pieni tapaturma. Molemmat näkevät itsensä sankarina. Kun näkökulma on Noahin, kamera on kiinnostunut Noahin rasittavasta perheestä ja naisten muodoista. Alisonin näkökulma on perustellusti rajatumpi tässä yhteydessä.

Kun sarjassa on hienostuneisuutta, se saa paljon anteeksi. Osa sisällöstä kenties töksähtelee, mutta alitajuntani varoittaa, että kaikki saattaa olla tarkoituksellista: älä uikuta vielä. Noah on kirjoittaja ja minä vihaan kirjoittajien kirjoittamia tarinoita kirjoittajista, mutta ehkä hän on kirjoittaja hyvästä syystä? Näyttelijät saavat draaman kuplimaan. Mysteeristä johtuen aion sitä seurata.


Mulkaistu: 1. kausi, jaksot 1-3. Missä: Hulu.


Bruce Waynen vanhemmat on murhattu! Kyttä James Gordon tutkii! Murhaa todisti Michelle Pfeifferiltä näyttävä teinityttö, joka kutsuu itseään Kissaksi! Vaappuvaa psykopaattia haukutaan Pingviiniksi! Kukkaruukkuja sisältävässä asunnossa asuu pikkutyttö nimeltä Pamela! Tai ei. Tuo oli pikkuisen liian vaikea viittaus. Tytön nimi on sittenkin Ivy. Tajusitko nyt? Po-po-po-... Poison Ivy! Wink wink.

Gotham kertoo Gotham Citystä ennen Batmania: Bruce on vasta lapsi. Olen seurannut vain Gothamia ja Hannibalia jenkeille tarkoitetusta Hulu-palvelusta. Molemmat sarjat lypsävät tuttuja tarinoita, joten miten muka olisin malttanut odottaa Suomen ensi-iltaa? En innostunut Gothamin mainoksista, mutta himo iski silti. Tämä on yksi syy, miksi kirjoitin meitä kaikkia kritisoivan lypsykolumnin.

Gotham on isolla rahalla tehty sarja, joka ottaa itsensä suunnilleen yhtä vakavasti kuin Batman Forever. Näyttelijät ovat kypsempiä, mutta realismia ei tavoitella. Päähenkilö Gordon on suoraselkäinen tuleva komisario, jolle tuottaa ongelmia jo koomisen korruptoitunut partneri. Eräässä jaksossa he jäljittävät murhaajaa, joka lähettää uhrit kiertoradalle sääpalloilla. Samaan aikaan mafiasota on syttymässä.

Rautalangasta väännetyt viittaukset Batmanin tuleviin vastustajiin eivät ole pääasia vaan laiskat katsojat koukuttava temppu. Sarja tuntee yleisönsä. Sarja on pinnallinen, mutta helposti lähestyttävä ja viihdyttämishaluinen. On lupa nauraa, kun joku kohoaa korkeuksiin pallo jalassa. Nuori nilkki-Pingviini on kasvavissa määrin hilpeä roisto, emmekä takuulla pety, vaan jos hän parin tylsän jakson tai kauden jälkeen pistää ensimmäistä kertaa monokkelin silmään, väreilemme mielihyvästä. Oijoi. Uuh.