Olet saattanut kuulla Hearthstonesta. Se on keräilykorttipeli Warcraft-teemalla. Vuoden sitä väännettyäni alan uskoa, että pokerin tavoin se vaatii yhteisön ja vastustajan ymmärtämistä, enkä minä ymmärrä kuin pässejä. On aika vaihtaa ajanhukkaa. Ajattelin suoda World of Warcraftille toisen mahdollisuuden, koska kortit tekivät hahmot tutummiksi, mutta peli-PC:n kosahdus johti pleikkarin hankintaan. Onneksi sillekin on tulossa jatko-osia.

Myös rakentelupeli kiinnosti. Olen kuullut hyvää Little Big Planetista ja sitä testannut, mutta ostin Disney Infinityn. Siitä on naristu mitä sattuu. Se on hyödytön, ellet hanki figuureja. Se on sen paras puoli. Ehkä muistan pelatakin. Little Big Planet kuoli vaihtoehtona, kun varmistui, että tiedossa on takaapäin kuvattua toimintaa Helinä-keijulla.


Pirun lukijat. Teille ei kelpaa kuin seksi, shokkipaljastukset ja nostalgia. Jos te ihanilla klikkauksillanne suosisitte tuoreita ja tutkimattomia aiheita, olisi velvollisuuteni sukeltaa syvälle ihmiskunnan kulttuuriperintöön joka päivä, ennen kuin iltaisin rentoudun katsomalla uudestaan jonkun X-Menin ja tietenkin – tai ei, tänään te ruojat ette ansaitse anonyymia Disney-hahmoa koskevaa eroottista shokkipaljastusta.

Joskus tiedostan olleeni pitkään autopilotilla. Aloitin Infinityn (2.0-version) heh-heh-tunnelmissa. Aikuinen osti tämän itselleen? Röhöhöö. Johdannossa pelataan Aladdinilla, Stitchillä ja Helinällä, jotka pitää sitten ostaa erikseen. Viittauksia... Loputtomasti viittauksia rakastettuihin aiheisiin! Ruumiini kyynelehti. En se minä ollut. Minä olen järjen ääni. Arvasin, että sisältö on rajattua. Avaruuden tuntua on toki siinä, että Prismassakin on pari figuuria, joihin ei ole varaa vielä.

Disneyn taika – tarve ostaa heti ja täyteen hintaan – oli taannoin haihtumassa. Ensimmäiset kankeat tietokoneanimaatiot hankin velvollisuudesta. Bolt jäi väliin. Pian en enää seurannut, mitkä klassikot pitäisi hankkia kolmatta tai Pienen merenneidon tapauksessa neljättä kertaa (Blu-rayna).

Helinän leffasarjaa olen kiitellyt Disneyn perinnön riskittömästä mutta ammattitaitoisesta lypsämisestä. Erään analyytikon mukaan sarja auttoi Disneyn brändiä pysymään elinvoimaisena väheksytyn mutta merkittävän kohderyhmän (hän puhuu luultavasti Peltosesta) silmissä ennen täysiveristä Disney-animaatiota Frozen. Frozen nousi kaikkien aikojen viidenneksi tuottoisimmaksi elokuvaksi. On se kiva leffa. Siinä on se laulukin. Se ei ole brändiin hurahtamista, että ostin Frozenin vaihteeksi täyteen hintaan ja oheistuotteita. Toisaalta hypistelin äsken neljän euron hintaista Infinity-voimalevyä, jolla saa pelattavaksi Boltista tutun helikopterin.


Frozen-hahmot päätyivät tv-sarjaan Olipa kerran (Once Upon a Time). Yritin innostua, kuten silloin, kun mainoksessa vilahti punahiuksinen merenneito. En innostunut. En jaksa katsoa. Sarjassa on liian vähän viittauksia. Se kertoo kaupungista, jossa satuhahmot ovat unohtaneet alkuperänsä. Disney ei sarjan alussa ymmärrä lypsää, joten eipä ole Lumikilla Disney-asua takaumassakaan. Luultavasti en olisi pitänyt viittauksista. Sekä Lumottu (pirteä Disney-parodia) että tuore Pahatar (kamala mukaelma klassikosta) hukkaavat piirroselokuvien hengen. Olisin tuhissut viittauksiin panostavalle sarjalle - tuhissut jakso toisensa jälkeen. Niin reagoin uutisiin, joiden mukaan Disney aikoo taas kierrättää materiaaliaan (mm. hahmojen jälkeläisistä kertovassa elokuvassa Descendants, joka on pakko nähdä). Miksi Disney tekee tämän meille?!

Alkuperäisteoksia en ironisoi. Kuten sanon aina, Ariel on satumaisen vertauskuvallisesti transu, Belle skitsoidi ja Dumbo alemmuuskompleksista kärsivä rappioalkoholisti, joten Frozenin eristäytyvä Elsa kuuluu jengiin. Jos päädyn pöpilään, unelmieni psykiatri on tyyni kallio, jolla on hyllyllä symbolisia Disney-nukkeja. Painajaisteni paskanjauhaja on mukarento partareuhka, jolla on Masi Pallopää ja Tare Karvanen.



Lapsilta jää paljon ymmärtämättä, mutta tahdon huolehtia, että siskon toukka näkee klassikot, kunhan hän suostuu telkkarin eteen jumittumaan. Kun yritin soittaa Disneyn musikaalinumeroita, hän vei kädet korville ja pakeni huoneesta. En ollutkaan ajatellut, että useimmissa ikivihreissä kappaleissa (kuten seitsemän kääpiön juhlahumpassa) joku ryhtyy aina kiljumaan kuin sika syystä, joka täytyy muistaa.

Tiesitkö, että lähimmäisen kasvot ja ääni vaikkapa puhelimessa ovat ainoita ns. viittauksia, joista alle kaksivuotias oikeasti ilahtuu? Kaikki muu on tasaisesti kohtuullisen kiehtovaa. Lelujen pääasiallinen merkitys on se, että niitä esineitä aikuiset eivät takavarikoi, joten ruokakin maistuu olipa astiastossa Disneyn näkemys Nalle Puhista tai ei. Voi niitä aikoja, kun olin kokenut vasta 75% kaikesta mitä maapallolla on tarjota ja yksi aihe johon jumiutua oli vielä valitsematta.