Legendojen Herkules on yhden miehen Game of Thrones. Hän taisteli ja taktikoi, mokaili ankarasti, siitti ja homoili tauotta ja päätyi absurdeihin tilanteisiin. Siinäpä olisi jytkähtävä päätös tv-sarjan ensimmäiselle tuotantokaudelle, kun Herkules tappaisi vaimonsa ja lapsensa lumouksen alla. Hyvällä tuurilla suosio mahdollistaisi isomman budjetin, kun on hirviöiden ja sotien aika. Tätä ehdottaisin, jos olisin studiopomo.

Herkules kiinnostaa useampia kuin miltä vielä äsken näytti. Dwayne Johnsonin tähdittämä Hercules on nousemassa plussan puolelle kiitos mm. venäläisten. Sen leffan heikkous on kaiken kääntäminen päälaelleen ja selittelyn määrä. Herkules teki urotöitä ja tappoi perheensä, ehkä, tai ei, hourii se niin sanottu toimintafantasia. Sitten kivipaasiin sidottu Herkules tajuaa olevansa legendaarinen sankari, joten hän tempautuu irti ja leffa loppuu.

Useimpien versioiden tavoin myös Renny Harlinin tuore floppi The Legend of Hercules poimii Wikipediasta jotakin, mitä muut eivät. Herkuleksen alkuperäinen nimi tosiaan on Alcides ja hän syntyy nuoremmaksi pojaksi kuningas Amphitryonin perheeseen Zeuksen hänet siitettyä. Nimet oikein saatuaan leffa alkaa kopioida kömpelösti satunnaisia miekkahittejä tyyliin Gladiaattori ja 300. Sitten kivipaasiin sidottu Herkules tajuaa olevansa legendaarinen sankari, joten hän tempautuu irti ja leffa loppuu.

Visioimani tv-sarjan tasolle ei ole aiemminkaan noustu.


(Le fatiche di Ercole, 1958)

Mr. Universe -tittelillä palkittu Steve Reeves oli karhean komea tosimies ja kahdessa elokuvassa muodollisesti pätevä Herkules. Ensimmäisessä niistä jäykkä ja rehellinen, toisinaan äkäinen Herkules on jo tunnettu sankari, joka suorittaa pari urotyötä puolivahingossa ja päätyy argonauttien matkaan. Sitten hänet sidotaan kivipaasiin, joten hän tempautuu irti ja leffa loppuu.

Tappelu Nemean leijonan kanssa näyttää aikuisten oikeasti realistisemmalta kuin Rennyn vastaava PlayStation-2-kohtaus. Mutta juuri siksi Rennyn versio on hauskempi. Voittamaton Herkules on merkittävä teos, joka loi lajityypin, mutta myös pahasti vanhentunut ja jopa erinäisiin suoriin kopioihin verrattuna tasapaksu ja laimea. Leffa on yleissivistystä. Näyttelijöillä ei ole paljoakaan vaatteita, joten sekin tulee opittua, mitä tohtori Frank-N-Furter horisee tässä laulussa.



(1969)

Herkules on tuhansia vuosia jumalten keskuudessa asustanut saksalainen pumppu, jonka älykkyysosamäärä kiikkuu kuudenkympin tienoilla. Hän tahtoo lomalle, joten turhautunut Zeus ampuu hänet alas ja seuraa, kun poika törmäilee New Yorkissa köyhän miehen Woody Allenin kanssa.

Reevesin suosiosta johtuen monet maineikkaat kehonrakentajat päätyivät jäykistelemään sandaalileffoihin ja varsin usein juuri Herkuleksen rooliin. Se on siis vaihtelua, että moninkertainen Mr. Universe Arnold Strong suostui parodiaan, jossa muista leffoista tuttuja "yllättäviä voimatekoja" säestetään polkkamusiikilla. (Luojalle kiitos, että Strong eksyi myöhemmin Conan barbaarin rooliin.)



(Hercules, 1983)

Hulkin tv-sarjan päätyttyä vihreäksi maalattu mies Lou Ferrigno pääsi isolle kankaalle ja ansaitsi heti Kultaisen vadelman. Herkules saa supervoimat vauvana, koska jumalat korjaavat näin universumin tasapainoa huumehuuruisen luomiskertomuksen mukaan. Aikuinen Herkules on Reevesiä imitoiva järjetön steroidihirviö, joka muun muassa luo tähtikuvion heittämällä karhun ulkoavaruuteen piestyään nallea ensin piu-piu-äänitehosteiden säestämänä. Tästä on jo pakko näyttää todisteita:



Leffan paskuudesta kertoo jotakin se, että kaikista legendaan kuuluvista yksityiskohdista se päättää kunnioittaa uskollisimmin tallien siivousta. Surrealistisen älytön teos saa toistuvasti epäilemään oletko hereillä. Siispä suosittelen sitä lämpimästi.


(1994)

90-luvun hittisarja Hercules: The Legendary Journeys alkoi tv-elokuvien sarjana. Uneliaan lempeä ja itsetietoinen Kevin Sorbo on alusta alkaen se inhimillisin Herkules, jonka kanssa olisi mukava käydä kaljalla. Hänellä on kiltit silmät – sitä en sanoisi siellä kaljalla. Ristiriitojen riivaama legenda hän ei ole, mutta ajan kanssa lastenelokuvamainen leppoisuuskin alkaa vaikuttaa jumalalliselta ominaisuudelta, kun lukemattomat sivuhahmot pääsevät hengestään varoittamatta ja usein verisesti Herkuleksen pätiessä rutiininomaisesti.

Haasteitakin esiintyy. Ensimmäisessä leffassa Herkules yrittää pysyä miehenä modernilta haiskahtavien kiihkofeministien viiltäessä terävällä kielellä. Herkules keksii syyttää naisia äijäilystä ja opettaa miehet pehmoilemaan. Kaikilla on kivaa. Niin, joku tahtoi kertoa tarinoita Herkuleksesta ja näin hän päätti aloittaa.



(Hercules, 1997)

Disneyn viaton hessuhopo-Herkules tuhoaa taloja vahingossa ja tukehtuu sanoihinsa naisen nähdessään. Häneen verrattuna jopa aivokuollut mutta sentään kukkomainen Arnold Strong on autenttisempi Herkules. Piirroselokuvan etu on tyhjäkäynnin puute. Monentasoisia viittauksia kreikkalaiseen mytologiaan heitellään reippaasti rivakammalla tahdilla kuin näytellyissä vastineissa.

Viittausten ja vääristelyjen ristitulessa on hauskaa yrittää pysyä tekijöiden aallonpituudella. Disneyn sankari ei tietenkään ole Zeuksen syrjähypyn tuote, vaan kristillisiä arvoja kunnioittaen (?) Herkules syntyy Zeukselle ja hänen vaimolleen Heralle. Kreikkalaisessa mytologiassa Zeus ja Hera ovat sisaruksia. Disney tuskin tahtoo katsojan ajattelevan insestiä, luulee äkkinäinen - kunnes leffa selkeästi viittaa Oidipusin ongelmiin.




Iso näyttelijä on kelpo tapa toteuttaa legendaarinen tai moderni supersankari. Tiedän kuitenkin, että jos Marvelin elokuvauniversumi esittelee joskus She-Hulkin, pahoitan mieleni, jos hahmon pituus jää alle kahden metrin. Thorin näyttelijä Chris Hemsworth on 190-senttinen ja Thor on olevinaan iso. She-Hulkista todennäköisesti tehdään Thoria lyhyempi, jottei hän jätä kaikkia äijiä varjoonsa.

Marvelin sarjakuvissa seikkailee myös Herkules. Toivon, että elokuvat toteuttavat Herkuleksen ja She-Hulkin isoina animaatio-olentoina sitten joskus, kun se on mahdollista. Herkules on rento ja huoleton karpaasi. He molemmat ovat ajatustoimintaa harrastavia, monipuolisia, jopa seksuaalisia yli-ihmisiä. Animaation olisi oltava tasokkaampaa kuin luotaessa Hulkia, joka vain riehuu. Onnistuminen tarkoittaisi sitä, että puolijumala, jonka perään on kuolattu tuhansia vuosia, heräisi viimeinkin henkiin puolijumalan näköisenä. Uskollisuutta tarinalle en jaksa elokuvilta toivoa.