Perjantain ensi-ilta Deliver Us from Evil on taas yksi "sellainen" kauhufilmi. Leffa perustuu poliisin muistelmiin eli tositapahtumiin. Aiheena ovat demonit ja riivaajat.

Monet näistä ovat hyytäviä pätkiä, mutta harvemmin fiksuja, sillä yleensä ne keskittyvät myymään fantasian. Tulkitseminen voi olla mielenkiintoista, mutta usein hulluinta kohtausta todistavat useat hahmot, jolloin ei ole luontevaa pohtia ainakaan päähenkilön pöpiyttä.

Vakiorepliikkini on se, ettei minulla ole tarvetta uskoa tai olla uskomatta demoneihin tai ufomiehiin. Tiedän sen vähän, minkä tiedän, ja uskon vain tarinoihin, joilla on vahva merkitys. Ehkä "paha henki" on symboli sisäisestä konfliktista, tai ehkä kyberdemoni Marsista lyö huomenna oveni sisään. Odotellessa hoidan mielenterveyttäni filosofialla, enkä Tarot-korteilla tai Tieteen kuvalehdellä.

Epäsuorasta syystä pidän kauheita tositarinoita huvittavina. Hengellisyys on siivottu useimmista elokuvista. Joskus joku rukoilee ja vinksahtaneesta komediasta saattaa löytyä silmänisku ihmeen suuntaan, joten se on melko iso hyppy, kun leffa vakavissaan väittää perustuvansa todellisuuteen, vaikka sivuhahmo heittää volttia ilmassa naaman verisuonten sykkiessä mustina tietokoneanimaation ansiosta.

Muutamia tositarinoita:



Yliopiston professori ja oppilaat uskovat hengen riivaavan nuorta naista. Kun he yrittävät erottaa negatiivisen energian potilaasta, käsittämätön voima pääsee valloilleen ja hirveitä tapahtuu. Tarina on tosi...

...tapahtumien inspiroima. Tositarina on se, että tutkijoita mietitytti, onko ihmisen mieli kykeneväinen telekinesiaan tai jopa luomaan aaveita. Niinpä he yhdessä leikkivät spiritismileikkejä, eli mm. pitivät sormia esineen päällä ja oho, sitten se jotenkin liikkui. Hengen riivaama neito on fiktiota.



(The Exorcism of Emily Rose)

Unohda fiktiivinen klassikko Manaaja. Tämä elokuva kertoo vastaavan tositarinan parikymppisestä tytöstä, joka uskoi pitkään olevansa demonien riivaama, ja jonka hallitsematon kehonkieli ja örinä muuttui yhä luonnottomammaksi. Lääketiede ei auttanut. Apuun rientänyt pappi sai syytteen heitteillejätöstä. Mitä ajatella?

En tiedä, mutta ehkei Manaajaa kannata unohtaa. Manaaja teki suuren vaikutuksen ihmisiin 70-luvulla (elokuvaa kuvailtiin pitkään kaikkien aikojen pelottavimmaksi) ja "Emily Rosen" (nimi on muutettu) tragedia tapahtui pari vuotta ensi-illan jälkeen.



(The Mothman Prophecies)

Punasilmäinen koimies ilmestyy kuvioihin varoittaakseen ikävistä tapahtumista. Yksittäisen naisen houreet selittänee aivokasvi, mutta kuten hänen miehensä saa huomata, muutkin ovat kokeneet vastaavaa rajatulla aikavälillä ja muutakin outoa tapahtuu. Tarina on tosi, tai ainakin se perustuu parapsykologi-ufologin tutkimuksiin. Muutkin vastaavat tieteilijät ovat pohtineet, onko koimiehen legendalla yhteys lukuisiin muihin eri kulttuureissa mainittuihin siivekkäisiin sanansaattajiin.




Nuori pappi suhtautuu manauspuuhiin skeptisesti, kunnes hän kokeneen manaajan oppilaana näkee enemmän kuin järjellä voi ymmärtää. Väitetysti alkuperäinen kirja on täysin totta. Myös pappia seurannut kirjailija kärsi epäuskosta, vaan ajattelemisen aihetta sai hänkin. Elokuva on mielenkiintoisen draamapainotteinen, kunnes se huipentuu "visionäärisesti", eli siten kuin tarina olisi oikeastikin voinut päättyä ainakin hihhuleiden mututuntuman mukaan.



(Fire in the Sky)

Alastomat ja nenättömät 110-vuotiaat äijät ulkoavaruudesta kaappaavat tukkijätkän kääriäkseen hänet kelmuun ja suorittaakseen oraali- ja silmäkirurgiaa. Tarina on tosi. Tukkijätkän kirjaan se perustuu. Todistajat ovat valheenpaljastustestit läpäisseet. Käsikirjoittaja on tosin itsekin todennut, ettei ufo-osuudella ole mitään tekemistä kirjan kanssa, koska tukkijätkän kertomus on tylsä.




Perhe kärsii vastoinkäymisistä muuttaessaan kummitustaloon, jolla todistettavasti on synkkä historia. Seinät vuotavat verta. Kärpäset hyökkäävät papin kimppuun. Tarina on tosi, joskin edelliset kaksi ja monet muut yksityiskohdat ovat liioittelua aidon perheen mukaan. Heitäkin on syytetty sepityksestä ja ristiriitaisista väittämistä. "Pienen liioittelun" hyödyt ovat ilmeisiä. Tammikuussa elokuvasarja saa jo kahdennentoista osansa ja pätäkkää on tienannut se perhekin.




Mm. tappajamönjästä kertova Valuva kuolema (The Blob) ja unidemonista kertova Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street) ovat tositapahtumien inspiroimia klassikoita (meteoriitissa oli mönjää, unettomuus tappoi), mutta tietääkseni elokuvat eivät sentään kehdanneet mainostaa asiaa.

Täysin fiktiiviset "dokumentit" kuten The Blair Witch Project ovat oma lajityyppinsä. Kömpelö ufoteemainen viritelmä The Fourth Kind yritti keksiä pyörän uudestaan. Jo leffan trailerissa Milla Jovovich ilmoittaa, että hän on näyttelijä Milla Jovovich, joka esiintyy dramatisoiduissa kohtauksissa, joilla täydennetään aitoa kuvamateriaalia. Sekin matsku on puijausta. Totta on kuulemma vain se, että jossakin on ihmisiä kadonnut.



Kristilliset draamat ovat viimeaikoina löytäneet yleisönsä Yhdysvalloissa, joten ehkä selittämätöntä pohditaan tulevaisuudessa laajemmin. Tuore hitti Heaven Is for Real kertoo tositarinan perheestä, jonka poika väittää kokeneensa Taivaan leikkauksen aikana. Tällaisiakin tarinoita on paljon ja jos niistä elokuvia tehdään, toivon yhtä lailla, ettei kysymystä "entäs sitten" haudata erikoistehosteisiin. Peter Jacksonin Super Mario Galaxylta näyttävä (fiktiivinen) draama Oma taivas on varoittava esimerkki mauttomasta nk. hengellisyydestä.



vastaan