Wes Andersonin (mm. Moonrise Kingdom, The Royal Tenenbaums) uusin elokuvaohjaus on The Grand Budapest Hotel, joka julkaistaan dvd:llä ja blu-raylla Suomessakin muutaman viikon päästä. V2.fi julkaisee yksinoikeudella Suomessa yhteistyössä Fox Searchlightin kanssa ohjaajan haastattelun.



Uskon niin. Tiimissä on niin paljon eurooppalaisia - näyttelijöitä ja yhteistyökumppaneita - olen eurooppalaisten ympäröimä. Ennen kuin olin miettinyt Grand Budapest Hotelin hahmoja tai tarinaa, ajattelin että haluan tehdä eurooppalaisen elokuvan - mitä se sitten olisikaan. Se ajatus johti tähän elokuvaan.



Rakastan Ernst Lubitschia. Ja yksi elokuva, jonka näin kauan sitten ja äskettäin uudestaan, saksalainen ekspressionistinen elokuva on M (1931, ohjaaja Fritz Lang). Se julkaistiin blu-raylla viime vuonna ja se näyttää upealta. Se on yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista ja sai minut innostumaan Fritz Langista. En ollut nähnyt The Testament of Dr Mabuseakaan, se oli hyvin kaunis.



Olen katsonut viime aikoina paljon 30-luvun elokuvia. En koskaan ajatellut alkavani katsoa niitä. Niitä sanotaan Pre-Code-elokuviksi, ajalta ennen Hays Codea (elokuvateollisuuden sensuroinnin säännöstö), eli ne ovat rohkeita. Sieltä löytyy elokuvia ja ohjaajia, joista en ole koskaan kuullut.




Kyllä, rakastan sitä elokuvaa. Siinä oli lumoavia lumisia kattoja ja linnan katolla kiipeilyä ja sen musiikki inspiroi myös elokuvaamme. Käytimme myös joitain ääniä tavalla, jonka uskon tulleen The Fearless Vampire Killers (1967, Polanski) -elokuvasta.



En tiedä onko se nyt henkilökohtaista, mutta keskeistä on se, että Ralphin (Fiennes) esittämä päähenkilö pohjautuu oikeaan henkilöön. Useimmissa elokuvissani monet hahmoista liittyvät johonkin oikeaan ihmiseen tavalla tai toisella. Tämä hahmo perustuu yhteen pitkäaikaiseen ystävääni, jonka nimi ei ole Gustave, eikä hän työskentele hotellissa, mutta hänen persoonansa ja kielenkäyttönsä on hahmossa - ja joskus Ralph puhuu kirjaimellisesti hänen sanojaan.



Kun valmistelimme elokuvaa, menimme moniin paikkoihin joissa oli vanhoja valokuvia ja mietimme, voisiko sen näkymän luoda uudestaan. Kysyimme itseltämme, mikä on muuttunut ja mitä tarvitsisi tehdä? Ja on vaikeaa olla olematta välillä surullinen niistä asioista, joita ei ole enää olemassa. Ehkä siksi, että maailmassa on nyt niin paljon enemmän ihmisiä ja kaikille täytyy olla tilaa. Siitä huolimatta en tunne niin omasta elämästäni. Olen viettänyt viimeisestä 10-15 vuodesta paljon Euroopassa, enkä ollut tehnyt sitä aiemmin. Pidän täällä Euroopassa olemisesta, koska se on minulle seikkailu. Se on paljon hauskempaa kuin New Yorkin kadut, tai muut paikat jotka ovat minulle tuttuja Amerikassa. Se on jotakin erilaista… mutta en tiedä vastasinko kysymykseesi.




Kyllä, tunnen itseni amerikkalaiseksi ollessani Euroopassa ja hieman eurooppalaiseksi ollessani Amerikassa. Tunnen itseni teksasilaiseksi Ranskassa, mutta en Teksasissa. En usko, että muut teksasilaiset sanoisivat “Tässä on klassinen esimerkki teksasilaisesta.” (naurua)



Olin todella onnekas, että tunsin Billin aloittaessani elokuvien tekemisen, koska sain tehdä töitä näyttelijän kanssa, joka oli siirtymässä uuteen vaiheeseen urallaan. Hän oli tehnyt paljon kokeilevampia elokuvia ja hän on voimallinen ja erittäin hauska näyttelijä. Samaan aikaan hän on tavallaan elokuvantekijän paras ystävä. Hän voi auttaa sinua ohjaajana ja hänellä on paljon kokemusta kuvauspaikalla olemisesta. Hän on fiksu kaveri ja häneen voi todella luottaa.



No esimerkiksi meillä oli eilen Berliinin elokuvafestivaalin ensi-ilta (haastattelu on tehty helmikuussa 2014) ja sen jälkeen minun piti alustaa toinen iso esitys Friedrichstrassella. Sanoin heille: “En tiedä mitä sanoa, en ole valmistellut mitään. Kukaan ei kertonut minulle tästä? Mitäs minä nyt teen? Voisinko ottaa Billin mukaan?”. Joten menimme yhdessä sinne ja sanoin “Olemme onnellisia, että saamme olla täällä, mutta emme halua tuhlata aikaanne. Toivomme, että nautitte elokuvasta ja nyt Bill sanoo muutaman sanan”. Sitten Bill heitti viisi minuuttia komediaa, sai kaikki hurraamaan, puhui hieman saksaa ja yleisö sekosi. Sitten lähdimme ja minusta tuntui, että olin hoitanut homman hienosti! (naurua)




No, kaikki saavat kyllä tehdä mitä tahansa. Haluan nähdä heidän tekevän mitä haluavat. Mutta tämän tyyppisissä elokuvissa ei ole helppoa improvisoida. Käsikirjoitus on omituinen, joten siitä ei ole helppo lähteä luonnollisesti improvisoimaan, mutta kaikki näyttelijät mielestäni improvisoivat sen, kuinka he aikovat asiat esittää. Bill tekee kohtauksia eri tavoilla, eikä hän halua toistaa asioita, vaan koettaa sitä ja tätä - ja siitä syntyy improvisointia.



Oikeastaan vain siksi, että voin tehdä niin. Aina kun teen elokuvaa, pidän siitä ajatuksesta, että minulla on mahdollisuus oman maailman luontiin. Se on tyhjä tila, johon voi luoda jotakin.



Kirjoitin The Grand Budapest Hotelin yhdessä ystäväni Hugo Guinnessin kanssa, todellakin yhteistyössä. Joidenkin elokuvien kanssa olen ollut osan ajasta yksin, mutta nyt päätimme tehdä näin. Teimme käsikirjoituksen Hugon kanssa yhdessä ja minä halusin olla enemmän ideanikkarina, se on hauskempaa. Inspiroidumme enemmän. Teemme retkiä, menemme eri paikkoihin ja haluamme tehdä asioita samalla kun kirjoitamme. Tämän elokuvan tapauksessa lähdimme todella pitkälle matkalle ympäri Eurooppaa. Emme kyllä saaneet aikaiseksi mitään sen aikana, mutta muistelimme sitä elokuvan tekemisen aikana. Saimme ajatuksia siitä kokemuksesta.



Hyvältä. (naurua)

Teksti ja kuvat: Fox Searchlight
Käännös: Manu Pärssinen