Avasin telkkarin ja pari HBO:n lähettämää kirjekuorta ja nyt auon päätäni.




Nymfit haluaa olla Suomen Twilight, mutta edes kirjoitustaidottoman uskonnollisen perverssin propagandaa ei ole mahdollista haastaa ilman sielua. "Kohusarjan" ensimmäinen jakso nähtiin maanantaina MTV3:lla. Toinen kausi on suunnitteilla.

Teinityttö ei hämmästele niinkään sitä, että hän on nymfi (kreikkalainen luonnonhenki), kuin sitä, miten kauan muut nymfit pihtaavat totuutta. Nymfit ja satyyrit elävät keskuudessamme kuten Harry Potter ja pesäpallokeijut. Mielipiteeni jaksosta lakkasi kehittymästä 2 minuutin ja 15 sekunnin kohdalla. Aloituskohtauksessa nymfi vahingossa tappaa poikaystävänsä seksillä. Kohtauksessa on tiettyä yritystä, eikä kuitenkaan minkääntasoista draamaa: on kuin paska olisi yritetty kuorruttaa sokerilla. Naurahdin, vaisusti. Jatkossa huvituin lähinnä siksi, että ennen sarjaa nähtiin Tele Finlandin mainos, jossa tyyppi kertoo ärsyyntyvänsä itsestäänselvyyksien toistelusta. Mainos jotenkin palaili mieleen.

Jokin on pielessä, kun mytologian avaaminen on pääasiallinen tavoite, eikä katsoja joudu missään vaiheessa vaihtamaan sitä ajatusta, että tämä on nähty. Nymfit on muovinen tuote, käytännössä taas yksi laiska vampyyritarina. Seksuaalisuuteen herääville teineille vakuutetaan taas, että jos tunnet itsesi erilaiseksi, se johtuu vain siitä että olet taikasmurffi. Nymfit kuulemma joutuvat harrastamaan irtosuhteita. Mikäli sarja jatkuu luonnosteltuna, seksuaalisuuden vääristely voi potentiaalisesti tehdä siitä Twilightin tasoisen päänräjäyttäjän, mikä olisi tyhjäkäyntiä viihdyttävämpää.

Lavastuksessa ja kuvauksessa näkyy ammattitaitoa ja näyttelijät tekevät minkä osaavat, ja entäs sitten, kun kirjoittajalla ei ole kykyä tai todennäköisemmin lupaa tehdä mitään, mikä ei ole suosittujen tarinoiden suoraa kloonausta. Persoonallisuuden antaminen päähenkilölle olisi näppärä ensimmäinen askel, kun on kyse neidistä, jonka maailmankuva haastetaan.

Ensimmäinen jakso löytyy kirjoitushetkellä Katsomosta.




Mike Judgen uusi komediasarja alkaa HBO:lla 6. huhtikuuta. Kirjekuoresta löytyneet 5 jaksoa jättivät nälkäisiksi, vaikken syttynyt alkuasetelmalle. Sellaisten elokuvien kuin Jobs ja The Internship, ja sellaisten hittipelien kuin Angry Birds ja Flappy Bird, ja sellaisten uutisten kuin "Facebook ostaa WhatsAppin" johdosta olen alkanut kyllästyä nykyaikaan, eli siihen, että parikymppiset psykopaatit rukoilevat jumalaansa Steve Jobsia ja tienaavat 100 miljardia koodattuaan appsia ja ostavat pilvenpiirtäjän ja mehukoneen ja liukumäen ja julkaisevat elämänkertansa ja haastavat toisensa oikeuteen.

Silicon Valley kertoo nuoresta miehestä Piilaaksossa. Puolivahingossa hän kehittää pimpelipompelikoodia, joka saattaa mullistaa ihmiskunnan tulevaisuuden, eli pakata musan ja pornon pienempään tilaan. Hänelle tarjotaan heti 10 miljoonaa. Hän mieluummin kehittää ohjelmaa itse. Päätös EI OLE sympaattinen. Jos tonttu tienaa 100 miljardia sarjan päätteeksi, niin voi jumalauta. Käytännössä hän ja kaverit ovat hukassa. Tähän samaistuin. Jopa firman nimen valitseminen ja logon maalaaminen autotallin oveen tuottavat jakson tai pari kestäviä vaikeuksia.

Autismin kirjo on edustettuna. Paniikkikohtaukset ovat romahduttaa päähenkilön. Yksi hänen koodaajistaan ilmoittaa monotonisesti olevansa saatananpalvoja. Firmoista jotakin tietävän hernekepin heitto "olen rento vihaisten ihmisten seurassa, koska tiedän missä seison" on käytännössä sama repliikki kuin oma hokemani "pidän ilkeistä nartuista, koska he ovat rehellisiä". Tiimi majailee alalla jo aiemmin rikastuneen huumehörhön huushollissa. Sarjan edetessä yhä vetoavampaa on se, että valikoituina hetkinä nämä tyypit kuulostavat selväjärkisiltä. He ovat fiksuja, mutta he tarvitsevat toisiaan. He ovat kamalia, mutta ihmisiä.

Touhu on epätasaista kenties tarkoituksellakin. Lajityyppi vaikuttaa aluksi draamakomedialta, mutta myöhemmissä jaksoissa on yhä sketsimäisempiä piirteitä. Ylilyönnit tekevät hallaa hahmojen uskottavuudelle, mutta sarja pysyy rentona ja tuoreena.






Kirjailija Ian Fleming työskenteli tiedustelupalvelussa toisen maailmansodan aikana, mutta omien sanojensa mukaan hän ei ole luomansa superagentin James Bondin esikuva. Hän tosin lainasi Bondille tapojaan ja asenteitaan. Elokuvista tuttu Bond ei ole kirjoista tuttu Bond, eikä edes toisista elokuvista tuttu Bond... On epätodennäköistä, että pääsemme yksimielisyyteen siitä kuka on Bond.

Neliosainen minisarja Fleming väittää, että Fleming oli eräänlainen Bond. Jos paras Bond on mielestäsi Moore tai Brosnan, en yllättyisi, jos pitäisit Dominic Cooperin näyttelemää playboy-Flemingiä "parempana Bondina" kuin jäykkää Craigia.

Sulava, pinnallisen viehättävä sarja ei oikeasti yritä tutkia miestä tarinoiden takana, vaan viihdyttää Bond-elokuvien ystäviä. Tyylikeinot viittaavat elokuviin suoraan. Fleming on aluksi tuuliajolla elämässä, mutta kun hänet värvätään merkittävään asemaan heppoisin perustein, hän paljastuu luontaiseksi hurjapääksi ja visionääriksi, joka saattaa muuttaa toisen maailmansodan kulun. Monet yksityiskohdat perustuvat todellisuuteen, mutta esimerkiksi se tuskin perustuu, että Fleming suutelee naista pommien räjäyttäessä rakennuksen ympäriltä. Kyseessä ei ole komedia virallisesti.

Kirjekuoresta löytyi kaksi jaksoa. Salaisuudeksi jäi se, mitä sarja ajaa takaa. Huomionarvoista saattaa olla sen sellainen, että Fleming epäonnistuu tilanteessa, joka tuo mieleen Casino Royalen, ja käyttäytyy vielä sovinistisemmin kuin Bond, joten sanotaan että piip. Muun asiasisällön unohdin saman tien. Sarja ei ole perinteinen kömpelö elämänkerta, joka vain luettelee satunnaisia asioita, mutta tapahtumat etenevät nopeasti, eikä sotilasoperaatioille tai yksityiselämän kuvioille rakennu juurikaan painoa. Sarja on viihdyttävä ja jokseenkin yhdentekevä.