"Sarjamulkaisu" on vilkaisu suhteellisen tuoreisiin pilottijaksoihin, sekä palaavien sarjojen uusiin jaksoihin. Kenties voimme näin kasvattaa tv-kriitikoksi treenaavan allekirjoittaneen ja lukijan tai kahden sivistystä. Kokonaisia tuotantokausia arvostellaan jatkossakin, jos se miellekkäältä tuntuu.

Mulkaisun kohteet on tällä kertaa poimittu mielivaltaisesti HBO Nordic -palvelusta, joka avasi V2.fi:lle ovensa. Palvelu mainostaa itseään HBO:n lippulaivasarjoilla tyyliin True Blood, Game of Thrones ja Sopranos, ja valikoimasta löytyy myös muiden kanavien sarjoja ja hieman elokuvia.

Olen testannut lähes kaikkia netin kautta toimivia kotimaisia sisältöpalveluita eri selaimilla ja parilla eri laitteella. HBO Nordic on sisällön puolesta yksi kovimmista diileistä, mutta toteutuksen puolesta keskitasoa bugisempi tapaus. Jos laatusarjoja lemmit, muista että rakkauteen kuuluu kärsivällisyys ja anteeksianto.




Maksimoidun kliseiseltä vaikuttava sänkinen äijä vapautuu vankilasta ja säntää syrjäiseen kaupunkiin selvittääkseen kalavelat. Tissit näytetään jo toisella minuutilla ja ennen alkutekstejä on koettu yllättävän elokuvamainen toimintatempauskin ilman draaman vaatimaa syytä, koska emme ole aikuisia vaan apinoita. Modernina silauksena myös sivuhahmona vaikuttava punkkaritransu on esitelty ennen kuin juonesta tarjotaan hajua.

Linnakundi ryhtyy näyttelemään kaupungin uutta sheriffiä lähinnä koska se on hauskaa. Uskottavuus ei ole pilotin viettelytaktiikka, vaan rajuus ja härskiys yhdistettynä mutkikkuuteen. Nasevan selkeästi tulee ilmi, että kaupunki tarvitsee uutta sheriffiä korruptiosta ja kieroutuneesta herrasmiesrikollisesta johtuen. Päähenkilö sotkeutuu tähän, perässään aksenttikonnia ja kiikarissaan entinen sussunsa, nykyinen perheenäiti, joka on hukannut 15 vuotta sitten napatun ryöstösaaliin. Keskittymistä tämäntyyppinen mutkikkuus ei tarvitse, päinvastoin, ymmärrät olennaisen kenties jopa paremmin jos lähimuistisi on oluella kirjoitussuojattu.

Sarja jatkuu toiselle tuotantokaudelle ensi vuonna.






Ruusujen sodan eli brittiaatelisten keskinäisten kärhämien aikaan sijoittuva pukudraama The White Queen alkaa särmikkään romanttisella episodilla. Lady Elisabeth on jäänyt leskeksi. Virallisessa mielessä hän edustaa sisällissodan alakynnessä olevaa osapuolta. Tuore kuningas Edward IV on julkea kukkopoika, jonka asema on yhä epävakaa. Kun Elisabeth ja Edward ryhtyvät riiaamaan, kyse on yhdellä tasolla siitä, että Elisabeth yrittää hakea kuninkaan suosiota säilyttäen kunniansa, Edwardin yrittäessä suorittaa hienovaraisen raiskauksen. Todellistakin intohimoa on havaittavissa. On kutkuttavan epäselvää mitkä ovat osapuolten perimmäiset aikeet.

Pilotti on tiivis ja onnistunut. Se jätti nälkäiseksi, mutta ei täsmälleen sillä tavalla kuin se olisi halunnut. On sekin jännää, että tämä on vasta alku kymmenosaiselle (mini)sarjalle, mutta ahneuteni ei kasvanut tulevaisuuden alustamisen vaan pilotin pääasiallisen sisällön vuoksi. Näppärästi rajatusta, pienestä mutta suuresta ihmissuhdetarinasta voisi syntyä parituntinen elokuva, joka on rikkaampi ja tunteellisempi kuin tunnin jakso voi olla ja useimmat elokuvat onnistuvat olemaan.

Sarja edustaa hyvää makua; kestää lähes puoli tuntia ennen kuin satunnaiset tissit vilahtavat ja muut tissikohtaukset ovat perusteltuja.






Taitava kirurgi tainnuttaa itsensä öisin lääkkeillä, jottei hänen sivupersoonallisuutensa ryhdy mesoamaan. Jos ja kun ymmärrät, että kyse on Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -mukaelmasta, tarinan erikoisuus ei vaikuta järin erikoiselta. Koin pilottijakson kiihkeyden koomisena. Jakso yrittää kovasti olla tehokas ja mennä asian ytimeen ja sotkea kiinnostavia potilaskertomuksia mukaan. Pääosanesittäjä ei esiinny edukseen, minkä laitan materiaalin ja hetkittäin hysteerisyyden puolelle lipsuvan ohjauksen syyksi.

Tohtorin molemmat versiot käyvät käsiksi viehättävään kollegaan. Tietämättä mitä toinen versio on tehnyt, hyvän tohtorin on samalla taisteltava kokeellista leikkausta ja sosiaalitanttaa tarvitsevien potilaiden puolesta ja sitten jo hipelöitävä huolestuneena leukaa matkalla kohti traagista tapaamista. Mukana on pari luovaa sekuntia. Pahan tohtorin kohtaukset vaikuttavat itseironisilta, joten en ole täysin varma, tietääkö sarja olevansa huono vitsi.

Vaikka tarina suo useita tilaisuuksia, tissejä ei näytetä. Se on siinä. Ensimmäinen tuotantokausi jää sarjan viimeiseksi. Sarjan alkuperäinen koti on NBC, joka perinteisiä amerikkalaisia arvoja kunnioittaen ei provosoi vaatteiden puutteella, vaan silpomalla ihoa ja lihaa. Kanavan uutuuksiin kuuluu myös sairaalloisen väkivaltainen mutta tissitön Hannibal.






Olen nähnyt HBO:n kruununjalokivestä noin puolet. Jos innostun katsomaan yhden jakson ja siinä tapahtuu jotakin komeasti pöpiä, kuten keijujen luota pakenemista ja aikamatkustusta (kauden 4 pilotti), pysyn mukana hyvän aikaa.

Kuudes kausi alkaa toteamuksella, että yksi entisistä päähenkilöistä on nykyään alaston lentävä paha teräsmies, mutta en hämmentynyt hetkeksikään. Tunsin olevani mukana juonessa 10 minuutin sisään. Johdonmukaisesti kehittyneet, tunteelliset mutta korostetun ironiset hahmot ovat yhä kiinnostavia, mutta koska mitään oikeasti omituista ei tapahtunut, en innostunut. Herättely-yritykset kuten alastomana kirmailevien ihmissusien kiima ja ihmissyönti näyttäytyivät halpana temppuiluna; se oli vielä merkittävää aikanaan, kun persoonallinen Anna Paquin kuoriutui häpeilemättä, mutta uusien fetissien keksimiseen panostava pehmopornoilu on pakkopullaa.

Seitsemäs kausi jää sarjan viimeiseksi. Paquinin nakuilun merkityksellisyydestä puheenollen, soppa muistuttaa tällä hetkellä X-Men-elokuvasarjaa: on vakaumuksellisesti pahoja ja tahtomattaan pahoja yliluonnollisia pahiksia ja poliitikkopahis. On helppo kuvitella, että näillä eväillä pärjätään loppuun saakka. Saatan jatkaa seuraamista tai hoksata viiden vuoden päästä etten jatkanutkaan.