Se on "leffojen keräilyä", kun nappaat Prismasta mukaan Yön ritarin paluun, ja se on "postimerkkien keräilyä", kun liimaat nätin tarramerkin koristeeksi lompsaan. Toisaalta keräily voi olla sellainenkin harrastus, johon paneudutaan ja joka palkitsee: harrastus, joka kehittää ihmistä vaikka vain siten, että hän tuntee eläneensä. Mieli pysyy virkeänä kun puuhastellaan.

Minäkö muka harrastan keräilyä? Mietin sitä, kun Netflixin tilaus oli käynnissä, Viaplayn ilmainen kuukausi oli kesken, digiboksissa oli reilusti yli 500 elokuvaa katsomatta ja postilaatikosta löytyi kutsut kokeilla HBO Nordicia ja Mubia. Se olisi kustantanut satoja tuhansia markkoja, jos olisin hankkinut yhtä paljon katsottavaa silloin kun aloitin keräilyn.

Kauan sitten nettikaupatkin olivat tulevaisuutta. Erikoisliikkeet kiehtoivat, joten tiesin mitä tehdä vieraassa kaupungissa. Tilasin jopa ruotsinkielistä postimyyntikatalogia, vaikka suhteeni kieleen on persumainen. Metsästin pääasiassa kulttikamaa, josta isot pojat puhuvat; joskaan en muista muiden kuin itseni kehuneen japanilaisen lonkeropornon hyytävän hämmentävää tarinankerrontaa. Tähtäimessä oli eksoottisiakin filmejä. Kuka on nähnyt jugoslavialaisen draaman Lepota Poroka vuodelta 1986? Voi, en minä. Ei se hirmuisesti harmittanut, etten leffaa koskaan löytänyt, kuten ei olisi harmittannut sekään, jos se olisi löytynyt ja paljastunut kaameaksi. Keräily oli seikkailua.

Paluu tulevaisuuteen. Kirjoitin Googleen "Lepota Poroka". Pari sekuntia myöhemmin edessäni oli standardienmukainen, luultavasti laiton, mutta toki suomenkielisellä mainoksella varustettu video. Kiitos nykytekniikan löysin nopeasti jopa etsimäni kohtauksen, vaikken tiennyt missä vaiheessa elokuvaa tämä tulee:


Tahdoin aikanaan löytää Lepota Porokan, koska 90-luvulla katsottiin sci-fisarjaa Babylon 5 ja oli sosiaalisesti arvokasta pelkästään tietää, missä elokuvassa suurlähettiläs Delennin näyttelijä Mira Furlan on esiintynyt alasti. Olisipa katseluun kuulunut kuinka paljon leukailua ja vatkaamista tahansa, olisin silti kokenut elokuvan sellaisena kuin se on. Olisin arkistoinut sen tuolloin vielä ylläpitämääni järjestelmään. Järjestelmä kertoi, milloin olen mitäkin katsonut, jotta saatoin katsoa pian sen elokuvan, jonka katsomisesta on eniten aikaa. Kaveri kysyi: eikö ole hullua pakottaa itsensä katsomaan jotakin? Ei varsinaisesti. Jos en tahtonut katsoa elokuvaa, hankkiuduin siitä eroon. Kokoelma koostui käyttötavarasta. Se oli hieman erilainen kokoelma kuin nykyaikainen loputon valikoima.

Nykyään Lepota Poroka on kaikissa käytännön merkityksissä minun koneellani ja sinun koneellasi ja ehkä puhelimessasikin, eikä leffa ainakaan minua kiinnosta. Vaikka kiinnostaisikin, en katso piraattielokuvia - mutta tämä oli vain esimerkki nykyajan ylitsevuotavaisuudesta.


Joululomalla vahtasin enemmänkin leffoja uusista palveluista. Samaan aikaan pöydällä pyöri tuorein DVD:ni Barfi. Barfi on mykkäelokuvien perinteille hattua nostava intialainen hömppäkomedia, joka kertoo kuuromykästä aladdinmaisesta pojasta ja vakavasti autistisesta tytöstä. Barfi ei ole likimainkaan paras elokuva, jonka katsoin joulukuussa, vaan jos kirjoittaisin arvostelun, kertoisin miksei se ole aivan niin uniikki, kuin miltä se kenties kuulostaa. Jos kysymys on se, mitä elokuvia katsoin joulukuussa, vastaan että Barfin ja listaan myös teatterissa näkemäni elokuvat. Mitä ihmettä katsoin netin kautta, se on alkanut hämärtyä.

Leffa on leffa, mutta postipaketin odottelu, DVD:n hypistely ja teatteriin kävely huolehtien siitä etten pissi pöksyyn lähitunteina ovat isompia asioita kuin kaukosäätimen klikkailu. Sekin on selvää, että olen perso romantisoidulle omituisuudelle, jota Barfi edustaa. Erikoiset ihmiset ovat virallinen kiinnostuksen kohteeni puhuimmepa elokuvista tai muusta. Vielä nykyäänkin, siitäkin huolimatta, että kirjoittelen läppää leffoista koko ajan, se on irtiotto arjesta, kun katson jonkun pöhkön thaimaalaisesta transusta kertovan elokuvan ja kenties imen (yhden) pullon hyvää viiniä. Tämä ei ollut sarkasmia. En ole teennäinen baskerihippikriitikko: kirjoitan tätä juttua kaatopaikalta näyttävässä huoneessa parta ajamatta ja luultavasti haisten pahalle. Tiedän mistä tykkään, vaikka hukkaankin aikani kaikkeen muuhun.


Kurittomuus sekoittaa pääni. Joululomalla yritin ns. hengittää syvään. Kun olin hyviä leffoja klikkaillut, päätin klikkailla huonoja, koska niistä ei viitsi maksaa erikseen myöhemmin, ja sitten huomasinkin klikkailleeni loppuvuoden lähinnä nettisivuja ja StarCraft kakkosta, koska himoitsin ärsykkeitä joka sekunti. Tämä juttu oli alunperin tiistaille 15.1. tarkoitettu leffalista - mutta muutin aihetta toistuvasti, hukaten yli 10 tuntia - kunnes hyväksyin olevani hyperaktiivinen ja hukassa mahdollisuuksien meressä.

Olisin vaiti, jos tuntisin sekoilevani yksinäni, mutta se mitä yritän sanoa vaikuttaa ajankohtaiselta ja yleispätevältä. En ryhdy tarinoimaan nykyihmisten ylivelkaantumisesta, kännykkäkulttuurista tai lähimmäisteni käytöstavoista, mutta laajennan aihetta huomauttamalla, ettei V2.fi ole ainoa paikka, jossa lukijat kertovat vähän väliä ostaneensa (digitaalisista) alennusmyynneistä läjäpäin tavaraa (pelejä), vaikkeivät he ole entisiäkään kokeilleet. Leffat, pelaaminen ja keräily ovat harrastuksia kaikki. Lisää, lisää, lisää, ihan sama mitä saan, kunhan saan koko ajan lisää - se ei ole harrastus. Sellaista toimintaa tulee ennemminkin verrata eläinkokeeseen, jossa apina saa nappia painamalla annostella itseensä huumetta vai olikohan se alkoholia: apina pumppaa kunnes se kuolee.

Peltosen kotiteatteri esittää:









Kun etsin näitä trailereita, klikkasin vahingossa kahta YouTubeen laittomasti ladattua kokonaista elokuvaa - ei kiesus! Ennen vanhaan ruohokin oli vihreämpää.