Sacha Baron Cohenin Diktaattori on jo unohdettu. Diktaattorit puristavat kansakunnan kiveksiä grillipihdeillä, vaikka he ovat vain ihmisiä: diktaattorileffan kannattaisi lajityypistä riippumatta keskittyä syihin ja seurauksiin, eikä pihtimiehen hihittelyyn.



Erikoisin Uuno vilisee diktaattorihuumoria alkaen propagandamaisesta aloituksesta, jossa Uuno kaatuilee lasten uima-altaaseen kertojan ylistäessä kansakunnan johtajan saavutuksia urheilijana. Presidentti itse havittelee kuninkuutta ja tekee sinänsä harmittomat päätöksensä hirmuhallitsijan asenteella, ja kansa tykkää, koska tässä on kansan näköinen mies. Niin ala-arvoisia kuin Uunot ovatkin elokuvallisilta ansioiltaan, muun muassa pressauuno on omaperäinen näkemys aiheesta toisin kuin Baron Cohenin perusleffa hyvillä irtovitseillä.




Forest Whitakerin nyrjähtänyt nallekarhumaisuus epäsymmetrinen katse mukaanlaskien tekevät luonnonvoiman Ugandan sosiopaattipresidentistä Idi Aminista, jota on toisinaan ihmissyönnistäkin epäilty. Iskuvoima jäisi vajaaksi ilman James McAvoyta, joka harvinaisen uskottavasti ja mielenkiintoisesti näyttelee karisman sokaisemaa lääkäriä. Leffan vuoksi olen muuttunut Whitakerin antifaniksi, sillä en pidä siitä, kun hän on vähän samantapainen vähemmän puhuttelevissa rooleissa.




Näennäisesti kohufilmi on juoneton kuvaus fasistijohtajista, jotka lomailevat nöyryyttämällä ja kiduttamalla nuorukaisia. Käytännössä koko järjestelmää kuvataan ja pilkataan älykkäästi. Fasistiherrat ovat niin räikeän perverssejä pahuudessaan kylpeviä penteleitä, ettei heitä voi ottaa vakavasti. Raivostuttavaa sakkia ovat alamaiset, jotka pitävät hirviöt vallassa ollen silminnähden iloisia, etteivät he itse istu ammeellisessa paskaa. Jos uhrit herättävätkin sääliä, heidän passiivisuutensa ja yrityksensä miellyttää mielipuolia muistuttavat, että susi syö lampaita eikä leijonia.




On pieni ihme, että kirjailija George Orwellin Neuvostoliitto-allegoriaan perustuva perhe-elokuvan näköinen synkistely on olemassa. Maatilan eläimet kehittävät kommunismidiktatuurin päästyään eroon "monarkiasta" (ihmisistä, jotka komentavat synnyinoikeudella). Ahneet siat nöyryyttävät muita elukoita, joista osa on niin toivottoman tyhmiä, että se on aidosti surullista vertauskuvallisuuden vuoksi. Hienovaraisuuden puutteessa piilee homman hienous: pyhä totuus moukaroidaan takaraivoon.




Tähtien sodan esiosien ollessa nerokkain kertomus valtapelistä, jolla diktaattori nousee asemiinsa (kilpailusarjassa lapsellinen todellisuuspako), Darth Sidiouksen itsensä persoonallisuus kukkii juonen kriittisimmillä hetkillä. Hillitty herrasmies, joka teeskenteli olevansa hengenvaarassa, alkaa puhua muinaisen pahuuden syvällä rintaäänellä: rentoutuneena, mutta yhä analysoiden tilannetta. Monia naurattaa, ja niin itseänikin myöhemmin, kun Sidious muuttuu hihitteleväksi papparaiseksi. Kyky kätkeytyä lempeyden taakse, pitkäjänteisyys, sysimusta sydän ja taipumus sadistiseen riemuun tekevät Sidiouksesta fantasiadiktaattoreista sigamageimman.




Jo Chaplin ja Aku Ankka pilkkasivat Hitleriä. Iron Skyn ennakkonäytöksessä sali nauroi, kun leffa viittasi "Hitler reagoi" -meemiin, joka käyttää hyväkseen Perikadon väkevää materiaalia väsyneestä ja vihaisesta hirviöstä, joka on myös asiaansa uskova ihminen. Hitler on listalle saatava ja valintani on Perikato, koska olemalla moitteeton draama se tuo uutta virtaa legendaan. Hitler on suosittu kuin vampyyrit ja zombiet, mutta hirviö kuin hirviö devalvoituu kuin Saksan markka, ellei se joskus pääse elementtiinsä.




Edesmenneestä Kim Jong-Ilistä oltaisiin voitu rakentaa uutta Hitleriä: ulkonäköä ja mytologiaa olisi piisannut. Miten hauska voisi olla elokuva, joka perustuisi ajatukselle, että pohjoiskorealaiset legendat pitävät paikkansa? Jong-Il ei koskaan paskantanut, hänen mielialansa kontrolloi säätä... Sacha Baron Cohenin leffa kuten myös Team America: World Police tuottavat pettymyksen, koska ne ovat vähemmän ihmeellisiä kuin todellisuus. Team America saa kuitenkin kunnianmaininnan tekemällä Jong-Ilistä hauskan parodian Bond-konnasta; Baron Cohen vain mainitsi Jong-Ilin ja nauraa olisi pitänyt.