Leffalista on myöhässä, koska aloitin alusta. Väänsin listaa väkisin deadline mielessä tuotanto-olosuhteiden (äänekkäiden tietöiden) pannessa hanttiin... Lakattuani tekemästä mitä en tahdo tehdä keksin heti aiheita joista haluan kirjoittaa.

Tässä yksi: ongelmia on leffoillakin. Huonosti suunniteltu on puoliksi pilattu. Mädäksi haudottu ei pepun alla parane. Asiat myöhästyvät yleensä syystä.



Tykkään kovasti 90-luvun Tim Burtonista, Michael Keatonista ja Winona Ryderistä. Ryderin rintojen luomienkin ollessa minulle tuttuja kuin Otavan tähtikuvio suunnistajalle, osaan kuvitella yksityiskohtaisesti miten hieno leffa Beetlejuice Goes Hawaiian olisi voinut olla. 90-luvulla. Pussejaan puristeleva zombieturhapuro ei istu mitenkään Havaijin uimarannoille, mutta sehän se idea onkin, kihersi 90-luvun Burton. Jatko-osasta on jälleen ollut puhetta, mutta sitä suunnittelee rutinoitunut Burton, joka varsinkaan Dark Shadowsin perusteella ei ole kiinnostunut ideoista.




Vuonna 1969 hyllytetty komedia näki päivänvalon 1989, koska ohjaajan lapset nauroivat sille ensin. Kriitikoiden kehut ja puheet omaperäisyydestä ovat harvinaista herkkua hyllytykselle. Löydetty laatuleffa, jossa on aidosti sitä mitä nostalgiapaukut kuten The Artist tavoittelevat, on kiehtova ajatus muiden kuin tekijöiden kannalta. Olisipa teos menestynyt tai ei omana aikanaan, se olisi voinut tuoda lisää tilaisuuksia tuntemattomaksi jääneille asianomaisille.




The Expendables käytti irtovitsinä toimintafanien klassista fetissiä. Syltty ja Arska heilastelevat myös jatko-osassa ja The Tombissa, mutta myöhäiseksi menee. On myöhäistä mittailla hauiksia, jotka ennen olivat planeetan eeppisimpiä. Ei ole myöhäistä ottaa tuijotuskisaa tai tylyttää sanallisesti, mutta huoleton kaveripohjalta poseeraus rampauttaa kohtaamisen mystiikan. Pellepainijärjestötkin tietävät paremmin miten lypsää jännitteitä.




Satavuotiaasta tieteisromaanista, josta muut elokuvat ovat varastaneet kaikki ideat, ei tehdä elokuvaa. Jos tehdään, sitä ei tehdä niin isolla rahalla, ettei romaanin riskaabeleja elementtejä voida hyödyntää ikärajasta johtuen. Jos tehdään, niin tekovuosi huomioidaan! Muistan lukeneeni, että John Carterista ei tehty animaatiota 80-90 vuotta sitten, koska joku uskoi sen olevan liian fantastinen senhetkiselle yleisölle. Vuonna 2012 liian fantastinen on vain se väittämä, että länkkäreistä tuttu hiekkaerämaa on villeimpien romanttisten voimafantasioiden Mars.




Herra Thor filmasi Hollywoodissa jo 2009, mutta sekä The Cabin in the Woods että yhä julkaisematon Red Dawn viivästyivät tälle vuodelle. Red Dawnista puheenollen, eikö ole hiukka myöhäistä tehdä modernisoitu versio kasarileffasta, joka käsittelee kommunismin pelkoa kylmän sodan aikana? Uudessa versiossa Yhdysvaltoihin hyökkäävät kiinalaiset, paitsi että kiinalaiset pahastuivat demonisoimisesta, joten jälkituotannossa pahikset muutetaan pohjoiskorealaisiksi. Tekijät jännittävät tosissaan: piru vie, jos Kim Jong-un ryhtyy edistykselliseksi!




Dokumentti Lost in La Mancha tarvitsisi jatko-osan, sillä se kertoo vain osan Terry Gilliamin ikuisuusprojektin legendasta. Kuvaukset alkoivat vuonna 2000. Kaikki meni kosmisesti pieleen. Leffa peruttiin. Vuosia kestäneiden oikeussotkujen jälkeen sitä lähdettiin suunnittelemaan vakavissaan uudestaan. 2009 tilanne näytti hyvältä. 2010 uutisoitiin ongelmista rahoituksen kanssa. Tiettävästi Gilliam yrittää yhä.




Arveluttaako Beetlejuice 2? Ärsyttikö Indiana Jones 4? Tuskinpa, jos tiedät miten Robert Zemeckis aikoo raiskata fanien muistot. Roger Rabbitin mahdollisessa jatko-osassa Roger, Tissica ja kumppanit piirretään käsin, mutta ihmiset Zemeckis tahtoo tehdä käyttäen "fotorealistista" liikkeidenkaappausanimaatiota. Kaikki Zemeckiksen elokuvaideat olivat "parasta ennen" Napapiirin pikajunaa. Viihde-elokuvan mestari pilaantui innostuessaan tekniikasta, joka on sielutonta nimenomaan hänen käyttämänään.