Pari viikkoa sitten järjestetty Wimbledon muistutti minua, että pari kuukautta sitten julkaistut, Marion uusimmat pallonpompottelut olivat jääneet muiden kiireiden alle. Auringon pilkistämistä sadepilvien välistä odotellessa tähän olikin hyvä uhrata osa kesän pelihetkistä, vaikkei Nintendo 3DS:n Mario Tennis Open ravisuttele konseptia lainkaan, eikä ole muutenkaan putkimiehen kirkkaimpia hetkiä. Pelin on tehnyt Mario-tenniksistä pitkälti vastuussa ollut Camelot, mutta viimeinen viilaus on jäänyt uupumaan.


Okei - Mario ja Tennis, joten hauskaa pelaaminen tulee olemaan, mutta kuinka hauskaa ja kuinka kauan? Ensimmäinen kompastuskivi tuli vastaan, kun läpäisin reilussa tunnissa kaikki Cupit yhdeltä istumalta, häviämättä yhtäkään palloa ennen viimeistä vastusta. Vieläpä liki kaikki pisteet täysin samalla kikalla, joka on kyllä perustennistä, mutta kun pelkoa pallon menemisestä rajojen yli ei ole, peli-ilo muuttui lähes puurtamiseksi.


Yhden pelikierroksen jälkeen tarjolla ovat vaikeammat vastukset, mutta se tarkoitti lähinnä sitä, että jokaisen pisteen saamiseen menee hieman enemmän aikaa. Mario Tennis Openin on kerrottu panostavan taitoon ja strategiointiin liiallisten erikoisefektien ja erikoisliikkeiden sijaan, mutta kun taitoa ei juuri tarvittu ja strategiaksi riitti yksi jippo, niin olisin ehkä mielummin ottanut lisää niitä erikoisempia juttuja.


Toinen häiriötekijä oli kuvakulma, jota vakiona vaihdellaan kallistamalla pelikonsolia. Minä kun pelaan välillä sohvalla kyljelläni, välillä istuen, välillä pöydän ääressä ja välillä sängyssä selälläni, oli ensimmäinen homma aina vaihtaa asetukset lukituksi kauempaan kuvakulmaan. Kallistelu ja 3D-efekti yhdessä on muutenkin ei-ei, kyllä Nintendon se pitäisi tietää. Kolmiulotteisuuden käyttö on kyllä muutenkin jätetty minimiinsä.


Graafisesti ollaan suurinpiirtein tutulla Mario-linjalla, mutta fiilis on se, että yhtään enempää ei ole yritetty ja sama ‘eiköhän tämä faneille riitä’ -mentaliteetti on myös musiikkipuolella. Pilipaliränttätänttä käy varsin ärsyttäväksi, eikä tasapaksuutta pelasta kuin yhden minipelin Mario Galaxy -musat. Minipeleissä koetaan muutenkin Mario Tennis Openin huippuhetki, kun yksi niistä on tennispallolla pelattava Super Mario Bros. Se veti hymyn suupieleen hetkeksi.


Mario Tennis Open tuntuu aikataulupuserretulta paketilta. Kesämarkkinoilla kevyt kesäpeli, joo, okei, mutta jos on Mario Tenniksen jo kokenut, tämä tuntuu askeleelta kohti keskinkertaisempaa. Nintendo Seal of Quality on vaarassa ruostua, ellei ulkoistetuilta studioilta vaadita enempää kuin se, että peli ei bugaile ja että peruselementit ovat kasassa. Vaikka alusta on uusi, ja tämänkin pelisarjan opus piti sille saada, ei tarvitse mennä siitä, missä verkko on matalimmalla. On sen reilua ylittämistä ennenkin Nintendolta nähty.