Kehittäjä: Digital Leisure
Julkaisija: Microsoft Studios
Ikäsuositus: 7+
Arvosana:


Mennäänpä ihan aluksi ajassa vajaa 30 vuotta taaksepäin. Oli vuosi 1983, ja elettiin vielä arcade-hallien kulta-aikaa. Eräänä päivänä arcadeihin ilmestyi laite, joka vangitsi lähes jokaisen ohikulkijan katseen. Dragon’s Lair oli jotain täysin ennennäkemätöntä: sen upeat grafiikat olivat kuin Disneyn animaatioelokuvasta. Pelimekaniikka sen sijaan oli huomattavasti yksinkertaisempi: pelaajan tuli valita oikealla hetkellä sankarille, Dirk the Daringille, joko oikea menosuunta tai hyökkäys. Usein valinta perustui täysin arvaukseen ja siihen, että oikeat valinnat opeteltiin ulkoa. Valitsemalla oikein päästiin jatkamaan matkaa kohti vangittua prinsessaa, väärä valinta taas tiesi Dirkille karmeaa loppua ja pelaajalle pian uuden kolikon kaivamista. Aikoinaan hyvin menestynyt Dragon’s Lair on sittemmin julkaistu uudelleen kymmenille eri alustoille useina eri versioina.

Itse olin aiemmin tutustunut peliin vain historiakirjojen kautta, ja käsillä oleva Xbox 360 -versio oli ensimmäinen, jossa itse asetuin Dirkin trikoisiin. Seikkailu alkaa, kun Dirk astelee linnaan pelastamaan prinsessa Daphnea lohikäärmeen kynsistä. Huone kerrallaan pelaaja yrittää välttää ansat, hirviöt ja muut vaarat selvitäkseen aarrekammioon, jossa prinsessa jo innokkaana odottaa. Mielenkiintoista on se, kuinka lähes kolmekymmentä vuotta vanhat grafiikat näyttävät edelleen kelvollisilta, ehkä joltain vähän vanhemmalta lauantaiaamun piirretyltä. Animaatiopätkien yhteenliimaus ei tosin aina ole täysin sulavaa. Varsinaista musiikkia pelissä ei oikeastaan ole, mutta matkaa tahdittavat ääniefektit ja ja lyhyet musiikkipätkät, ja puhumisen sijaan Dirk itse lähinnä ääntelehtii ja elehtii koomisesti.




Ohjaustapoja pelissä on kaksi: ohjaimella pelattava normaali versio sekä uusi Kinect-versio. Alkuperäisestä versiosta poiketen pelaajalle näytetään ruudulla oikeaan aikaan oikea vaihtoehto, ja arvailun sijaan haasteena on lähinnä tarpeeksi hyvä reaktionopeus. Ohjainversiossa pelaajalla on viisi elämää, joiden loputtua voi aina jatkaa siitä mihin pääsi, pisteiden tosin nollautuessa. Pelin voi myös tallentaa joka huoneen alkuun, ja jos haluaa saavuttaa “täydellisen” pelikerran, voi pelin aina ladata sanktiotta kuoleman jälkeen. Ohjaimesta käytetään vain suuntanappeja sekä miekan iskuun A-nappia.

Kinect-versioon on kehitetty perusliikkeiden lisäksi muutamia uusia liikkeitä, jotka on upotettu peliin kohtalaisen onnistuneesti. Jotain liikkeistä tosin tarvitaan vain kerran, toista kaksi, joten liikkeiden keksiminen näille kohdille tuntuu jokseenkin turhalta. Liiketunnistin ei aina tunnu täysin responsiiviselta, ja toisinaan liikkeet epäonnistuivat tästä syystä. Varsinkin alkuun auttaa, että helpoimmalla asetuksella Dirk onnistuu aina huolimatta siitä, onnistuuko itse liikkeessä vai ei, ja erehdykset näkyvät ainoastaan heikommassa pistesaldossa. Vaikeammilla asetuksilla peli päättyy joko yhden tai useamman epäonnistumisen jälkeen.

Kinect-versiossa on myös co-op-moodi, johon sain houkuteltua jokseenkin vastahankaisen vapaaehtoisen. Peli alkaa kuten yksinpeli, mutta jokaisen huoneen jälkeen peli kehottaa vaihtamaan pelaajaa. Vaihto vie aikaa, eikä kaksin pelaamisesta saa mitään uutta peliin. Noin puolen minuutin pätkien välein pelaajan vaihtaminen Kinect-pelissä tuntuu naurettavalta, ja jouduin lopulta pelaamaan pelin yksin loppuun.




Pelissä on mahdollista lisätä pelinäkymään arcade-kabinetin kehys, joka tuo lisää retrotunnelmaa. Tämän lisäksi fiilistelijä voi poistaa suuntavihjeet, jolloin varsinkin ohjaimella pelattaessa pelissä on kieltämättä hienoinen tuulahdus menneisyydestä. Tällöin tarvitsee tosin myös teräshermot jos pelin aikoo läpäistä, sillä ilman suuntavihjeitä peli on armottoman vaikea kunnes oppii oikeat liikkeet ja kohdat ulkoa. Hauska lisä on myös video, joka näyttää pelin kulun alusta loppuun.

Millään muotoa alkuperäisen pelin arvoa väheksymättä ei uutta Dragon’s Lairia voi oikein hyvällä tahdollakaan sanoa hyväksi peliksi. Alkuperäisen pelin suurimmat saavutukset, upeat grafiikat ja uudenlainen pelitapa, eivät vain enää ole uutta tai ihmeellistä. Suuntavihjeiden, tallennusten ja loputtomien jatkojen kanssa peli on nopeasti läpi, ja toisaalta ilman niitä turhan vaikea. Millä tahansa tavalla pelattuna peli on rehellisesti sanottuna tylsä. Nostalgisia muistoja herättelevälle retroilijalle peli voi tarjota jotain vastinetta, muuten kannattanee jättää peli markettiin. Ylilyönnit Dirkin ja Daphnen hahmoissa välillä vähän hymyilyttävät. Suurimman uskaliaisuutensa Dirk the Daring on kuitenkin jättänyt 80-luvulle.



Kehittäjä: BigPark
Julkaisija: Microsoft Studios
Ikäsuositus: 3+
Arvosana:


Myönnetään. Vaikka olen pelien suhteen melko kaikkiruokainen, urheilu- ja autopelit ovat olleet jotain, mistä en oikein koskaan ole innostunut. Poikkeuksen tekevät Crash Team Racingin ja Mario Kartin tapaiset lapsellisemmat kaahailupelit, joiden parissa viihdyn ainakin kaveriporukalla kohtuullisen hyvin. Onneksi Joy Ride Turbo on juuri tämän lajityypin edustaja. Edeltäjästään Kinect Joy Ridesta poiketen peli käyttää ohjaukseen Kinectin sijaan perinteistä ohjainta. Kuskina pelissä toimii edelleen pelaajan oma Xbox Live -hahmo.

Pelin autot on jaettu kolmeen luokkaan: urheiluautoihin, muskeliautoihin ja kuormureihin. Aluksi kustakin luokasta on valittavana ainoastaan yksi auto, muita saa avattua keräämällä niihin ratojen varsilta löytyviä osia. Lajityypille tuttuun tapaan radoilta löytyy laatikoita, joista paljastuu joko omaa ajoa tehostavia tai kilpailijoita haittaavia esineitä. Driftaamalla ja tekemällä ilmassa temppuja saa täytettyä turbo-mittaria, jota käyttämällä saa tehtyä lyhyitä turbo-pyrähdyksiä.

Ajomoodit on jaettu muutaman radan pituisiin mestaruusajoihin, yksittäisiin ratoihin sekä temppupuistoon, jossa saa ajella vapaammin. Yksittäisissä radoissa voi valita kolmesta eri ajotavasta: normaalista battle-kisasta, ilman esinelaatikkoja pelattavasta pro-kisasta sekä yksin omia aikoja vastaan ajettavasta time trialista. Kaikki pelimuodot sekä eri vaikeustasot sisältävät yhteensä samat kymmenen rataa, joista jokainen tuntuu toimivan hyvin.




Temppupuisto on isompi alue, jossa on paljon mäkiä ja ramppeja, joiden avulla pitkätkin ilmalennot ovat mahdollisia. Sopiviin paikkoihin on sijoiteltu autojen osia, kolikoita ja pokaaleja, joita pelaajan on tarkoitus metsästää. Kolikot palautuvat kerättäväksi uudelleen lyhyen ajan kuluttua, kun taas pokaalit ja osat voi kerätä vain kerran. Temppupuistoja on vain kaksi erilaista, valitettavasti, sillä näissä vapaa hurjastelu on pelin parasta antia.

Jo yksinpeli on hauskaa ajanvietettä, mutta kaveria vastaan pelaaminen on luonnollisesti vielä hauskempaa. Peli tukee maksimissaan neljän hengen offline-moninpeliä jaetulla ruudulla, verkon kautta muita pelaajia voi olla vastassa maksimissaan seitsemän. Yllättävän viihdyttävää oli ajella yhdessä temppupuistoissa, joissa molemmat jahtasivat tahoillaan pokaaleita ja autonosia. Varsinaista kilpailua tai yhteistyötä ei oikeastaan ollut, mutta vapaampi yhdessä pelaaminen oli kilpailemisen jälkeen rentouttavaa.

Pelin grafiikat ovat sarjakuvamaiset, eivätkä teknisesti mitenkään erityisen vaikuttavat, mutta tämäntyyppiselle pelille kuitenkin täysin riittävät. Musiikki on rentoa ja miellyttävää funk-fiilistelyä. Auto kestää mitä vain eikä saa pahimmastakaan törmäyksestä edes naarmua kylkeensä, mikä on onni, sillä se antoi paljon vapaammat kädet kaahailuun vieden pois turhan varovaisuuden. Kaiken kaikkiaan Joy Ride Turbo on vähän yksinkertainen, mutta leppoisa koko perheen kaahailupeli, jonka parissa vierähtää helposti muutama tunti, kaveriporukassa ehkä enemmänkin.