GRAVITY RUSH	Arvosteltu: Playstation Vita
Julkaisija: Sony Computer Entertainment	Arvostelija: Manu Pärssinen
Tekijä: SCE Japan	Arvosana:

Linnunradan käsikirja liftareille -teoksen mukaan lentämisen kikka on siinä, että oppii paiskautumaan maata kohti osumatta siihen. Tämä on myös Gravity Rushin keskeinen pelimekaniikka: siinä ei niinkään lennetä, kuin tiputaan haluttuun suuntaan painovoiman vastaisesti ja leijutaan. Pääosassa on tyttö nimeltä Kat, jolle salaperäinen kissa on tämän leijuntavoiman antanut. Miksi, sitä ei Kat tiedä. Eikä muista juuri paljon muutakaan.

Heksevillen kaupunkiin on ennenkin eksynyt leijujia ja Katiin suhtaudutaan ennakkoluuloisesti, mutta vähitellen sankarin viittaa aletaan tyttösen harteille sovittamaan. Kaupungissa suoritettavat tehtävät ovat enimmäkseen perinteisiä tavaran noutamisia tai hirviöiden mätkimisiä, mutta aina välillä Gravity Rush heittää pelaajalle kierrepallon ja pelin fantasiamaailmaan käytetty mielikuvitus pilkistää esiin.


Aluksi tyttösen ohjastaminen on melkoista kaaosta, tämän mätkähdellessä pitkin seiniä ja manteretta, kun pelaajaparka koettaa löytää oikean suunnan. Hieman salakavalasti peli saa kuitenkin sympatiat puolelleen ja sitä huomaa taputtavansa itseään henkisesti selkään, kun onnistuu suorittamaan vauhdikasta etenemistä tyylillä. Taisteluissa, varsinkin niissä, joissa tarvitsee olla myös maanpinnan yläpuolella, on kyllä omat hankaluutensa hamaan loppuun asti. Vitan kosketusnäyttöominaisuuksiakin voi Katin kontrollointiin käyttää, mutta itse palasin aina nopeasti analogitateille.



Gravity Rushin visuaalit ovat kuin sekoitus Ghiblin animea sarjakuvamestari Moebiuksen filtteröiminä. Vaikka vaihtelevuutta ei ole kovin paljoa, silmä lepää Vitan ruudulla lähes koko ajan. Välinäytökset on toteutettu eräänlaisena kallisteltavana ‘3d’-sarjakuvana, mikä sekin ajaa asiansa ja ainakin on vältytty laittamasta peliin keskinkertaista ääninäyttelyä. Äänipuoli noin muuten ei ole mitenkään mieleenpainuvaa, vaan ei järin ärsyttävääkään, joten nostan GR:n tässä vaiheessa Vitan parhaiten toteutettujen pelien joukkoon.


Kunhan kontrollikikat oppii, peli ei äidy järkyttyvän haastavaksi. Isommat pomotkin kaatuvat kohtuuvaivalla, varsinkin kun Kat matkan varrella parantaa kykyjään. Koska konsepti ei loppujen lopuksi ole kovin monimutkainen, pystyy peliä pelaamaan käsikonsolille soveltuvasti pienissä pätkissäkin. PSP:hen verrattuna olen hyvin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin Vita pitää latauksensa pelisessioiden välissä.

Sonyn uusi käsikonsoli kaipaa lisää hittipelejä ja Uncharted keikkuu edelleen omana ykkösenäni. Gravity Rush ei sitä ohita, mutta leijuu lähistöllä. Sen päähenkilö Kat voittaa pelaajan puolelleen ja vaikka taistelut olisivat voineet olla eloisampia ja erilaista tekemistä enemmän, Heksevillessä oli hauska haahuilla ja aina sitä odotti, mitä seuraavan nurkan takana tulee vastaan.