En ole ollut päätoiminen peliarvostelija enää kohta 10 vuoteen, ja joskus tuntuu ettei aika enää riitä sivutoimisuuteenkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että vain kaikkein kiinnostavimmat pelit voittavat taistelun huomiosta, etenkin kun kilpaillaan ajasta lasten nukkumaanmenon jälkeen. Aina joskus käy peräti niin, että jokin peli jää vain lojumaan, kun inspiraatio täyden arvostelun kirjoittamiseen ja sen edellyttämään läpipeluuseen ja kriittiseen arviointiin jää odottamaan itseään. Tämä on tarina kolmesta sellaisesta pelistä.



Digital Extremes / 2K Games
Testattu: Xbox 360
Arvio: 76


Pidin alkuperäisestä Darknessista pahuksen paljon. Se johtui varmasti osin siitä, että koko peli tuli täysin puun takaa, ja osin siitä, että Starbreeze oli liekeissä toteutuksen kanssa. Jackie Estacado oli sympaattinen antisankari, juonessa oli mielenkiintoisia käänteitä, ja pelin yliluonnollinen tunnelma oli suorastaan veitsellä leikattavaa.

Kävin kerran ihan mukavilla treffeillä ihan mukavan tytön kanssa, joka kuitenkin tekstasi minulle seuraavana päivänä, ettei tunnekaan mitään sellaista kuin kirjeenvaihtomme perusteella oletti. Darkness II:n kanssa voin samaistua tähän fiilikseen. Teknisesti tämä on hyvin pitkälle se sama peli kuin ihastukseni Darkness, mutta kaikki on jotenkin valjua. Odotin jotain enemmän, tässä nyt kuitenkin kului nelisen vuotta. Tiedän jo, että Jackiesta kasvaa lonkerot. Jackie itsekin tietää sen jotenkin masentavan hyvin, ja peli koostuukin selkeästi tehtävistä, joiden välillä lähinnä chillataan kattohuoneistossa. Ristiriidat ja angsti puuttuvat. Perässä on joku ritarikunta, joka haluaa Darknessin pulloonsa, ja lähettää sitä varten armeijallisen miehiä, joita Jackie pistää nippuun kasapäin. Alkuperäinen kamppailu sisältä puskevaa pahuutta kohtaan oli pirusti mielenkiintoisempaa.

Käytännössä peli on lisää väkivaltaista vihollisten kappaleiksi repimistä lonkeroilla. Jos se oli mielestäsi Darknessin parasta antia, osta tämä.



Nd Cube Co. / Nintendo
Testattu: Wii
Arvio: 75


Mario Party on ollut tässä perheessä sen sortin pakkomielle, että huuman ollessa pahimmillaan tilattiin pelejä heti jenkkijulkaisun yhteydessä pelattavaksi import-modatulla japanilaisella Gamecubella. Valitettavasti vain siinä yhdeksännen osan kohdalla alkaisi innovatiivisempikin pelisarja toistaa itseään - ja Mario Party ei ole innovatiivinen pelisarja. Sen sijaan se on usein ollut hauska, kun koneen ääreen on kerääntynyt oikea porukka.

MP9 on sarjan faneille sikäli myönteinen uutuus, että se on kasiversioon nähden teknisesti huomattavasti ajantasaisempi. Ei sillä, etteikö tässä nyt hetki ollut aikaa peliä hioakin, mutta nyt tuetaan mm. laajakuvatelevision ja 480p-näyttötilan kaltaisia kotkotuksia.

Pelillisesti suurin muutos on, että pelaajat kulkevat nyt pelilaudalla yhtä aikaa ja yhden ajoneuvon kyydissä, mutta "kapteeni" vaihtuu joka kierroksella. Tämä muuttaa peliä lopulta yllättävän vähän; se, mikä kaipaisi enemmän muutosta, on että noppatuurilla ja kentän loppupään ruuduilla on edelleen kyky kääntää koko pelitilanne päälaelleen. Kun pelaat kavereiden kanssa ja kaikki hyväksyvät tämän, homma on ok. Jos erehdyt pelaamaan AI:tä vastaan tavoitteenasi avata bonuksia, asia lähinnä raivostuttaa, etenkin kun tekoälyt pelaavat tehokkaasti yhteiseen pussiin.



Black Bean / Milestone
Testattu: PS3
Arvio: 70


Kun kerran Codemastersilla on (ihan menestynytkin) peli nimeltä DIRT, Black Beanin nimeämistemppu haiskahtaa jo aika pitkälle. Tai sitten joku vain jo ehti varata CRAPin, eikä muita nimiä ollut mietittynä. Joka tapauksessa MUD ei ole sentään pelinä ihan suora kopio, vaan on kertovinaan motocross-kisoista.

Mukana on kaksi rinnakkaista tilaa, virallinen uramoodi perusmotocrosseineen ja kevyempi moodi, jossa on erityylisiä kisoja ja hahmonkehitystä - mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että hahmoina on hevari ja pari muuta stereotyyppiä ja kisat pitää ostaa käyttöön yksi kerrallaan. Erityylisillä kisoilla taas tarkoitetaan head to head -ajoa, elimination-kisaa, checkpointeja sekä temppuhaasteita, joista useimmat ovat keskimäärin liian helppoja. Hämmentävää sen sijaan on, että myös "virallisessa" kisassa on mukana painike, josta kuski juo Monster Energy -energiajuoman (pääsponsori, tietysti) ja saa jonkinlaisen tilapäisen edun. Tämä ei ole varsin omiaan lisäämään realismin tunnetta. Samoin hämmentää se, että peli haluaisi pelaajan temppuilevan aina hyppyjen yhteydessä - mutta jos ei kikkaile, ei siitä oikeastaan ole mitään haittaa, ja usein ajamalla vain suoraan voi ohittaa pelleilevät AI-kuskit. Myös aika-ajojen merkitys tekee mieli kyseenalaistaa kisassa, jossa tekoäly ajaa jonossa ja kerran kaaduttuaan joutuu kuitenkin ajamaan koko porukan kiinni.

MUD ei ole hyvä peli, MUD ei ole oikein huonokaan peli. Se on vain peli. Jos joku tulee ostaneeksi tämän odottaen motocrossia, sitä hän saa. Pelattavuudessa ei ole mitään isoa ongelmaa, grafiikka ei ole oksettavan rumaa jos nyt ei nättiäkään, samoin (ainakin nimellisesti) erilaista pelattavaa on paljon. Toisaalta on vaikea keksiä, miksi motocrossia etsivän kannattaisi ostaa juuri tämä peli, eikä MX vs. ATV.