Joskus pelien jatko-osista tulee huonoja, vaikka alkuperäinen tiimi yrittäisi parhaansakin. Mukaan ei saada ensimmäisen osan tenhoa, ideat käyvät vähiin tai peli ei muuten oikein sovellu sarjaksi. Mutta ajoittain mennään sitten jo todella metsään. Useimmiten syynä on varmasti rahastus: arvellaan, että pelisarjan nimellä saisi vielä kerran fyrkat himaan sen alkuperäisiltä ystäviltä. Ajoittain syyllistytään taas toiseen perisyntiin ja yritetään korjata sitä, mikä ei ole rikki. Joka tapauksessa tänään tarjolla seitsemän itselleni pettymyksen tuottanutta pelisarjaa tai niiden tiettyä osaa. Kuulen mielelläni taas teidän kantojanne kommenteissa!




Kohtapuoliin virallisestikin edesmennyt Hudson Soft loi pommittajamiehen, hassun näköisen valkoisen hepun, jonka suurinta huvia oli pommittaa muita kaltaisiaan hengiltä. Tämä on yksinkertaista, tämä on hauskaa, etenkin kun ruudun ääreen kerääntyy iso määrä porukkaa. Hudsonille se ei kuitenkaan jostain syystä riittänyt, vaan hahmoa yritettiin jatkuvasti päivittää: milloin roolipeliksi, milloin tulevaisuudessa hosuvaksi übercool-robottimiespeliksi. Tämä ei ollut yksinkertaista, tämä ei ollut hauskaa. Olisi hyvä ymmärtää, että jotkut hahmot nyt vain ovat mitä ovat, eikä niistä saa muuta irti.




En pidä itseäni väkivaltaisena ihmisenä. Silti nautin suuresti Carmageddonin silmittömästä Death Race 2000 -henkisestä rymistelystä. Vielä kakkososakin menetteli, jos kohta aika-ajo-osuuksia oli makuuni liikaa.

TDR 2000:n teki täysin eri porukka kuin alkuperäiset kaksi peliä, ja se näkyy. Hillittömyyden tilalla on kankeutta ja tunnelma on muutenkin kuin söisi haaleaa viimeviikkoista hernesoppaa: ovathan ne kaikki ainekset siellä, tavallaan, mutta kalseina ja pilaantuneina. Kaikki toivo ei ole kuitenkaan menetetty, sillä pelin alkuperäinen tekijätiimi valmistelee edelleen Reincarnation-nimistä jatko-osaa.




Tämänviikkoisen listan inspiroinut hirvitys. FlatOut oli suomalaisen Bugbearin kruununjalokivi, joka nousi ensimmäisen pelin pikkuvikaisesta puoli-indietuotannosta viimeisessä Ultimate Carnage -pläjäyksessä jo erittäin tasokkaaksi kaahailuksi. Kaikki olikin hyvin, kunnes julkaisija ja tavaramerkin omistaja Empire Interactive meni konkurssiin.

Bugbear jatkoi porskuttamistaan ja tekee parhaillaan uutta Ridge Raceria, mutta menneiden aikojen haamut palasivat kummittelemaan, kun Strategy First oli haalinut oikeudet nimeen ja teetätti hollantilaisella Team6:lla tämän jatko-osan irvikuvan. Tätä mm. Edge-lehdeltä huonoimman arvosanan koskaan saanutta peliä myytiin alle kuukauden kuluttua julkaisusta Steamin alennuksessa alle 20 eurolla - ja mukaan sai kaikki aiemmat flättikset. Se onkin ainoa syy, että tätä peliä tuli kokeiltua.




Kyllä, tulen mainitsemaan tämän pelin yhä uudestaan, kun puhutaan kökköyksistä. Ensimmäinen LSL oli aikanaan uraauurtava "aikuisempi seikkailu" ja sen jatko-osatkin toimivat enimmäkseen hyvin aina siihen asti, kunnes pelien päävastuullinen Al Lowe sysättiin syrjään. Sierra On-Linen jäämistön perinyt Vivendi päätti viedä peliä uuteen suuntaan, eli korvata pikkutuhmat vihjailut rautalangasta väännetyillä törkeyksillä ja oivaltavan seikkailun QTE-napinlypsännällä. Joka lagasi vielä pahasti. Olen kuullut, että joku on lopputuloksesta pitänytkin, mutta varmaa on ettei hän ainakaan ole vanhojen Larryjen ystävä.




Kaikki vanhat Nintendomiehet muistanevat, millainen laadun tae Rarewaren logo oli pyöriessään etenkin N64:n pelien alkuruudussa. GoldenEyen ja Banjo-sarjan kaltaiset klassikot nostivat studion puolijumalatasolle... josta se on sittemmin nopeasti laskeutunut. Microsoft kuvitteli ehkä saavansa studion ostamalla talliinsa tiukkaa osaamista, mutta Rare on toistaiseksi keskittynyt lähinnä pilaamaan entisten hyvien peliensä muistoa. Sanoin oikeastaan tästä asiasta aika paljon vanhassa Banjo-Kazooie: Nuts&Bolts -arvostelussani, joten käykääpä lukemassa sieltä.




Minulla ei ole henkilökohtaista sidettä NES-ajan Marioihin, koska pelasin tuolloin lähinnä C64:llä ja Amigalla sekä satunnaisesti Segalla. Käsitykseni mukaan SMB 2 ei ole keskimääräistä huonompi peli, jos nyt ei mikään kestoklassikkokaan. Otin kuitenkin sen mukaan listalle, koska se tekee jonkinlaisen ennätyksen alalla onnistumalla suututtamaan faneja kahdella täysin eri tavalla:

1. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat kiukkuisia siitä, että Japanin ulkopuolella julkaistu SMB 2 ei ole alunperin ollenkaan Mario-peli, vaan peli nimeltä Doki Doki Panic, johon on vain vaihdettu Mario-aiheiset grafiikat


2. Alkuperäistä japanilaista peliä (joka julkaistiin ensin vain Famicom Disk Systemille) kokeilemaan päässeet ovat kiukkuisia siitä, että "SMB 2" on vain alkuperäinen peli lisättynä kentillä, joiden vaikeusaste on paikoitellen täysin sadistinen. Peli julkaistiin myöhemmin täälläkin Lost Levels -nimisenä SNES:n Super Mario All-Stars -kokoelmalla.

Nintendo tajusi itsekin stiplailunsa ja Super Mario Bros. 3 oli paitsi kaikkialla samanlainen, myös eräs historian kovimpia tasoloikkapelejä.




Jos olisi jokin suurenmoisen epäonnistumisen palkinto - ja sellainen pitäisi todella olla - olisi Activision todella vahvoilla tämän skeittailupelinsä kanssa. Kun sarja alkaa olla jo muutenkin elämänsä ehtoopuolella ja fanit kritisoivat sen liiallista monimutkaisuutta, mitä pitää tehdä? No ei ainakaan julkaista uutta samanlaista peliä lähes täysin toimimattomalla ja julmetun kalliilla rullalautaohjaimella. Tai vielä uutta, kun ensimmäinen ensin floppaa. Alunperin yli satasen hintaista peliä näkyy jo poistoissa ohjaimineen alle neljällä kympillä. Lupaan ostaa sen kokoelmaani 19,95 eurolla.