Ennen kuin pikavisiitillä Suomessa käynyt paketti lähetettiin takaisin Electronic Artsin Euroopan päämajaan, kävi V2.fi:n Pasi Piispa Suomen EA:n toimistolla testaamassa Rock Band -peliä. Täkäläisiin kauppoihin kaikkien makuuhuonemuusikoiden unelmapeli saapunee ensi keväänä.



Guitar Hero -peleihin verrattuna eräs Rock Bandin valttikorteista (monipuolisemman instrumenttivalikoiman ohella tietenkin) on alkuperäinen musiikki. Laadukkaatkaan coverit eivät nimittäin korvaa aitoa asiaa, ja on hienoa nähdä, että myös musiikkiteollisuus on pikkuhiljaa alkanut huomata pelien potentiaalin markkinoinnissa, mikä lienee osaltaan helpottanut oikeuksien saamista alkuperäisten kappaleiden käyttöön. Testissä olleessa demoversiossa lopullisen pelin 58 kappaleesta pelattavina oli 15. Biisilista kokonaisuudessaan kattaa varsin mukavasti kaiken oleellisen klassikoista tuoreempaan tavaraan, ja kun ladattavaa materiaaliakin on luvassa varsin mukavasti esimerkiksi The Wholta, Metallicalta ja The Grateful Deadilta, ei illan settilista ihan heti ala toistamaan itseään. Suuresti ihmettelisin myös, ellei tarjolla tulevaisuudessa olisi musiikkia kotimaisiltakin artisteilta.

Itse pelaaminen on kuin yhdistelmä Guitar Heroa ja Singstaria. Koko bändin ollessa paikalla näkyy ruudulla kolme kitarankaulaa, joita pitkin pelaajaa kohti lipuvat palikat muuttuvat säveliksi vastaavan väristä frettinappulaa kitaraohjaimesta painamalla ja kielien virkaa toimittavaa palikkaa näpäyttämällä. Rummuissa puolestaan jokainen padi on samaan tapaan värikoodattu, ja bassorummun polkaisua kuvaa ruudulla paksumpi poikkiviiva. Kitarankaulojen yläpuolisessa laulunäkymässä taas melodia esitetään erikorkuisilla ja -mittaisilla palkeilla, joiden alta löytyvät sanat karaoketyyliin rytmiteltyinä. Yksinään ei kenenkään toki tarvitse bändin nokkamiehen saappaisiin hypätä, mikäli omat kyvyt tai muistikuvat kyseisestä biisistä vähänkään arveluttavat, sillä balanssia oman laulun ja alkuperäisen lauluraidan välillä voi säätää varsin vapaasti. Muiden instrumenttien kohdalla säätö sen sijaan vaikuttaa kaikkiin soittajiin, joten esimerkiksi onnettoman rumpalin hiljentämisestä seuraa koko bändin jääminen taustanauhan varjoon.



Haastetta pelissä riittää poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Kitara-, basso-, rumpu- ja lauluraitojen hallinnassa neljällä eri vaikeustasolla on jo sinällään työtä vaikka muille jakaa, minkä ohella tarjolla on erilaisia kampanjoita (tai tässä tapauksessa kiertueita) niin yksin- kuin moninpelinkin puolella. Koko homman suola on kuitenkin bändisoitto. Yksilösuoritusten ohella pisteitä jaetaan myös koko porukalle yhteisesti, ja mikäli keikkapalkkiota ei halua mätinä tomaatteina, on homman syytä olla hallussa muillakin kuin soolokitaristilla. Tässä tapauksessa vanha sanonta, jonka mukaan bändi on yhtä hyvä kuin sen rumpali, pitää täydellisesti paikkansa, sillä rumpupadien takomisesta lähtee jo itsessään sen verran ääntä, että epätahtisella esiintymisellä myös kanssamuusikot on varsin helppo pudottaa kelkasta. Testimateriaalin perusteella biisit ovat kääntyneet viidellä namiskalla soitettaviksi vähintäänkin yhtä kiitettävästi kuin Guitar Herossa, ja erityisesti mieltä lämmittivät tiukempien vaikeustasojen hyvinkin todenmukaiset rumpukompit.

Myös soittimet vaikuttivat laadultaan vähintäänkin kelvollisilta. Kitaramalliksi on tällä erää valikoitunut klassistakin klassisempi Fender Stratocaster, jolla tässä tapauksessa soolojen ja riffien ohella hoituvat myös basistin osuudet. Guitar Heron kepeistä poiketen tästä mallista löytyy myös viisi erillistä nappia kaulan alapäästä sooloja varten. Sooloja soittaessa voi myös ottaa tuntumaa todelliseen tiluttamiseen, sillä korkealta soitettaessa nappien painelu kitaransoiton pull-off ja hammer-on -tekniikoiden tyyliin riittää, eikä ”kieliä” tarvitse erikseen soittaa oikealla kädellä. Ylimääräisenä herkkuna kitaran mikrofonikytkimen takaa löytyy lisäksi neljä erilaista efektiä, joilla soundiaan voi vaihtaa lennosta. Ennakkotietojen mukaan myös Guitar Heron ohjainten pitäisi olla yhteensopivia Rock Bandin kanssa, mutta sama ei päde toiseen suuntaan. Rumpusetti puolestaan muistuttaa melkoisesti edullisemman pään aitoja sähkörumpuja. Hihatille, virvelille, tomille ja pelleille (tilanteen mukaan crash tai ride) löytyy kullekin oma padinsa, kun taas bassorumpua poljetaan asiaan kuuluvasti pedaalilla. Tuntuma rummuissa on varsin hyvä, ja laulun ohella rummut ovatkin erityisesti kovemmilla vaikeustasoilla toinen niistä instrumenteista, joiden tapauksessa harjoittelu ainakin tiettyyn pisteeseen asti vastaa oikeaa soittamista.

Näinkin lyhyen testisession perusteella on helppo todeta kyseessä olevan kerrassaan loistava peli. Vaikkei uudistuksia kitaransoiton saralla erityisen paljon Guitar Hero -peleihin nähden olekaan tarjolla, tuovat uudet instrumentit pakettiin kummasti lisää mielenkiintoa, minkä ohella yhteissoitto vain on yksinkertaisesti uskomattoman hauskaa. Matalahko oppimiskynnys, useat instrumentit ja jokaiselle vähänkään rock-henkiselle ihmiselle jotain tarjoava biisivalikoima takaavat lisäksi sen, että bändin pistäminen pystyyn käy helposti joka tilanteessa, olipa kyse sitten bileporukasta tai perheenjäsenistä. Suolaista hintaakin voi perustella itselleen sillä, että oikea soittoharrastus keventää kukkaroa moninkertaisesti enemmän, samalla kun todennäköisyydet isoille areenoille pääsyn suhteen ovat kertaluokkaa pienemmät ja melkoisen paljon pidemmän harjoittelun takana kuin Rock Bandin tapauksessa.