Melkein mikä tahansa peli voi olla hauska, jos siihen osaa suhtautua oikein - ja jos huumorintaju on samalla aaltopituudella pelin tekijöiden kanssa. Varsinaisen huumoripelin tekeminen on kuitenkin vaikea laji, etenkin jos rajataan pois nollabudjetilla tehdyt omakiva-hupailut, joiden ei ole tarkoituskaan menestyä kaupallisesti. Jotkut ovat siinä ainakin omasta mielestäni onnistuneet, ja näistä peleistä on kyse tässä listassa. Kerro kommenteissa, mikä sinua naurattaa!




Kun minulta kysytään hauskaa peliä, suosittelen tätä sarjaa. TSOMI:t eivät väännä vitsiä väkisin koko ajan, vaan koko pelin maailma on sopivassa määrin vinoutunut ja outo. Kuvernöörin kartanon ryöstäminen ja kannibaalien oven lukitus naurattivat ensimmäisellä kerralla aivan erityisesti, sen jälkeisiltä monilta pelikerroilta on mieleen jäänyt muutakin ikimuistoista.

LucasArtsin toinen mainio huumorisarja on Sam & Max, mutta koska se perustuu sarjakuvaan ja on makuuni hiukan alleviivaava, pääsee Apinasaari listalle.




Kertoo paljon pelikulttuurin ja pelaajien aikuistumisesta, että ensimmäiset Larryt vaikuttavat nykyisin äärimmäisen kesyiltä ja suorastaan sievistelevältä jenkkimenolta, mutta ilmestymisensä aikaan ne olivat kova juttu. Vihjailevat ja kieli poskessa kirjoitetut tarinat ovat viihdyttävää pelattavaa edelleen, mitä ei voi sanoa viime vuosina turautetuista uusio-LSL:istä.




Arvostaakseen sitä, millainen irtiotto tämä peli oli Rarelta, pitää muistaa pelitalon maine tinkimättömänä laadun tuottajana ja perheystävällisyyden synonyymin, Nintendon, käsikassarana. Söpöihin eläinhahmoihin tottuneille Conkerin krapulapäivä kakkavitseineen oli aikamoinen shokki. Myöhemmän Xbox-remaken järkytysarvo oli jo huomattavasti pienempi.




Paradox Interactive on tarjonnut julkaisukanavan monelle pelille, jotka olisivat ehkä muuten jääneet pienten piirien iloksi. Noitahupailu Magicka on sieltä paremmasta päästä. Itse peli on erittäinkin tyypillistä hack'n'slashia, mutta kirjoittajat ovat meeminsä lukeneet. Erityisesti on pakko arvostaa hassuja lisäosia, joissa tehdään pilaa niin Vietnam-peleistä kuin samuraiperinteestäkin, Cthulhua unohtamatta.




Tämäkin klassikkopeli on ainakin muistini mukaan tullut mainittua aiemminkin, mutta kestää uusinnan. Harvaa videopeliä voi kutsua niinkin hienolla nimellä kuin pastissi, mutta NOLF täyttää tämän ehdon komeasti. Peli tuntee lähdemateriaalinsa ja hyödyntää sitä kekseliäästi, ja lueskelemalla H.A.R.M.:n päämajasta löytyviä dokumentteja saa monet makeat naurut: muistotilaisuus tasobugin vuoksi maailmasta ulos pudonneelle työntekijälle ja muistio Michael Knightista jäivät erityisesti mieleen.




Lisää unohdettua kultaa. Tämän Xbox 1:n läpikotaisen hupaisan karatepelin jatko-osan peruuttaminen laski MS Game Studiosin osakkeita silmissäni roimasti. Ohjaaja Shao Ting opastaa pelaajan läpi hykerryttävien toimintakohtausten ja soppa on maustettu loistavalla nelinpelillä. I have ninja fury!




Suurena Monty Python -fanina arvostan absurdiutta. Nintendon tuottamat WarioWare-pelit ovat sitä puhtaimmillaan. Pelien nopea vaihtuminen luo sopivan sekavan ilmapiirin ja omalaatuinen graafinen tyyli vetää pisteet kotiin, oli pelialustana sitten Cube, Wii, GBA tai DS.