Erilaisia urheilupelejä ja minipelikokoelmia on julkaistu Wiille kymmeniä. Konsolin mukana tuleva Wii Sports aloitti liikeohjaukseen perustuvien urheilupelikokoelmien ryntäyksen, jolle ei näy loppua. Tällä kertaa V2.fi paneutuu kahteen neljälle pelaajalle suunnattuun kokoelmaan, odottaen sinisilmäisesti uusia ideoita jo puhkikulutettuun genreen.



Julkaisija: Nintendo
Kehittäjä: Namco Bandai Games
Ikärajoitus: PEGI 3


Lomalla ei makoilla rannalla, vaan joka hetki on varattu harrastamiseen: moottoriurheilua, liikuntaa ja extreme-lajeja. Go Vacationissa itse kustomoimansa hahmon saa seikkailemaan Duracell-pupujen paratiisisaarella. Saareen kuuluu lumituntureita, rantoja ja vuoria, sekä niihin sijoittuvat viitisenkymmentä aktiviteettia. Neljä eri aluetta on koluttava jalkaisin tai kulkuneuvoilla, ennen kuin aktiiviteetit avautuvat päävalikkoon.

Itse minipelit ovat aiheeltaan monipuolisia, mutta ne lässähtävät nopeasti. Tarjolla on aivan suoraan Wii Sportsista ryöstettyjä ideoita. Monta minipeliä pyörii moottoriurheilun tai rullalautailun ympärillä, mutta nopeat ja intensiiviset lajit ovat Wiillä hidasta sunnuntaiköröttelyä. Peli saa aikaan jopa vaivaannuttavan tunteen leppoisuudellaan. Extreme-lajeista puuttuu vauhti, kontakti, kaikki… Taustalla piipittävä yksitoikkoinen musiikki ja hahmojen innostunut hihkuminen ei peitä sitä tosiasiaa, että ruudun toisella puolella on tunnelma varsin tympääntynyt. Perheystävällisissä lajeissa ei satu eikä tapahdu, ne ovat vain tylsiä. Omaperäisiä ja toimivia ideoita edustavat lännen kaksintaistelu, lumisota ja eritoten pöytälätkä, jonka pariin palasi kahdella pelaajalla muutamaankin kertaan.

Valttinaan Go Vacation mainostaa tukevansa suosituimpia Wiin lisälaitteita. Nunchuk on itseasiassa pakollinen, mutta tasapainolautaa ja MotionPlussaa tukevien pelien määrä jää laihaksi. Tasapainolaudalle on piirakoiden väistelyä, mäkihyppyä ja rullalautailua – siis samaa tarjontaa kuin Wii Fitissä, jossa on vain paljon enemmän sisältöä ja tasapainopelejä. MotionPlussalla voi pelata tennistä. Tennistä? Taas?! Luonnollisesti pyssypeleissä toimii Wii Zapper ja autopeleissä Wii Wheel. Iso määrä tuettuja ohjaustapoja vaatii myös kamalasti säätöä ja näpräämistä – ensin pyydetään kytkemään Nunchuk, minuutin päästä sitä pitäisikin olla jo ottamassa pois ja kalibroimassa tasapainolautaa.


Pelin parhaita puolia on se, että se tukee jatkuvasti neljää pelaajaa, ja lähes kaikki pelit hoituvat samanaikaisesti. Saaren tutkiminen vain nykii mielettömästi jo kahdella pelaajalla. Mikäli tämän katsoo läpi sormien, voivat nuoremmat pelaajat viettää ihan hauskojakin hetkiä tutkiessaan paikkoja, muokatessaan pelihahmojaan ja sisustaessaan omaa kämppäänsä. Olisi silti kiva, jos siihen oikeaan pelattavaan sisältöön pääsisi käsiksi heti. Runsaahko tekstin määrä, jatkuvat opastussivut ja kalibroimiset myös meinaavat, että ilman aikuisia pelaaminen on vaikeaa. Suomenkielisyys olisi kova juttu.

Go Vacation on laiska yritys luoda viihdyttävä minipelikokoelma. Näennäisesti isosta lajimäärästä karsiutuu lähes puolet pois kelvottomuudellaan. Monet näistä ovat klooneja toisistaan. Ei ole suurtakaan eroa siinä, onko kyse kilpa-autosta, skeittilaudasta, konista vai vesiskootterista, kun kaikkia ohjataan miltei identtisellä tavalla. Sims-tyylinen pikkuväkertely ja pelimaailmassa sompailu on päälleliimattua täytettä, joka samalla vähän kadottaa idean neljän pelaajan huvista.





Julkaisija: Nintendo
Kehittäjä: Sega
Ikärajoitus: PEGI 3


Mario ja Sonic ovat vierailleet jo Pekingin kesä- sekä Kanadan talviolympialaisissa ja nyt pelihahmojen kevytmielinen kamppailu jatkuu jo sarjan kolmannella pelillä, kun maskotit valtaavat Lontoon. Kaksi Olympia-peliä eivät sitten riittäneet kehittäjien rahanhimolle? Kesäolympialaiset on oteltu jo kerran, joten suuri osa lajeista on jopa kopioitu sellaisenaan vanhasta. Valittavana Mario- ja Sonic-universumeista on parikymmentä eri hahmoa, jotka taitomittareistaan huolimatta poikkeavat toisistaan lähinnä ulkonäöllisesti.

Lajit ovat auttamatta joko liian helppoja, sekavia tai sekä että. Liiketunnistusta käytetään erittäin pintapuolisesti ja epätarkasti. Iso osa lajeista on Wiimoten heiluttamista ylös ja alas tai ympyrän muodossa. Sadan metrin pikajuoksu hoituu pelkällä vatkaamisella, aitajuoksussa lisäksi hypätään napista. Parinkymmentä lajia on melko vähän, kun keihäänheitto muistuttaa pituushyppyä ja tennis (TAAS?!) sulkapalloa. Lajit ovat useimmiten kiinni sopivan tahdin ja oikean ajoituksen löytämisestä. Yksi nappi on yleensä varattu huijausliikkeeseen. Lyhyistä 10-20 sekunnin koitoksista tulee usein entistäkin lyhyempiä, kun megahypyllä ohitetaan ensimmäiset neljä aitajuoksun aitaa tai vesialtaassa juostaan puolet matkasta veden päällä.

Party-puoli pelistä on Lontoon katusokkelo, jossa neljä hahmoa mittelee tarravihon täyttämisestä. Big Ben –kellon kumahdellessa on aika kerätä tarroja eri olympialajeista, mutta väliajalla niitä saattaa löytää esinelaatikoista tai pienistä minipeleistä. Neljän pelaajan ja party-idean kannalta on vähän surullista, että suuri osa lajeista on vuoropohjaisia. Olympialajien lisäksi Mario ja Sonic mittelevät myös niin kutsutuissa Dream Eventeissä, jotka vievät perinteisiä olympialajeja molempien pelihahmojen omien pelien maisemiin. Dream Eventeissä on vähemmän vuoropohjaisuutta, mutta muuten niitä koskevat samat viat kuin muitakin lajeja. Monissa vain maisema muuttuu. Muutama on jo lähellä Wii Partyn tai muiden ”oikeiden” partypelien tasoa, mutta ei vertaamista kannata edes tehdä. Tämä häviää laadussa.


Jos kakun sisältö onkin sontaa, ei kuorrutuskaan ole kovin onnistunut. Ulkoasu seurailee vahvasti Marion ja Sonicin pirteää väripalettia. Ylipirteys risoo viimeistään silloin, kun tekijät luulevat pelaajien vielä haluavan katsoa uusintojakin. Jokaisen muutaman sekunnin lajin päätteeksi näytetään ylimieliset hahmot ilmeilemässä palkintopalleilla. Valikkoja ja selaamista on liikaa, lataamista sitäkin runsaammin. Hirveintä silti lienee pelin kuuluttaja, jonka pitää kiljua jokainen hetki ruudussa näkyvät sijoitukset, lajit ja pelaajan valinnat. Sitä lukuun ottamatta äänimaailma on kaikin puolin latteaa yleisön hurrausta ja taputusta. Viimeistään taustalla soiva yksitoikkoinen jumputus takaa, että mieluummin mykistää koko television.

Mario & Sonic at the London 2012 Olympic Games on partypelin ja olympialajit yhdistävä sekametelisoppa, joka on ylivilkas, äänekäs ja rasittava. Pelaaminen on kiinni silkasta tuurista ja pelissä höykytetään tahallaan hyvin pärjääviä, jotta taitoerot eivät olisi mittelön esteenä. Ikään kuin ohjaimen vetkuttaminen muutenkaan olisi kovin hyvä taitojen mitta. Yksitoikkoinen liikeohjaimen vatkaaminen käy puuduttavaksi jo ennen kuin kaikkia lajeja on edes testattu. Yhdessä lajissa viihtyy harvoin yhtä tai kahta yritystä kauempaa, sillä ne on selvitetty usein yhdellä käden heilautuksella. Virallinen olympiapeli on kaikin puolin aneeminen minipelikokoelma.





Molemmissa artikkelin peleissä määrä korvaa laadun. Ne hehkuttavat kymmeniä ja taas kymmeniä hauskoja lajeja, joista omat ideat voi laskea yhden käden sormilla. Kaikki ideat ovat toteuttu jo aiemmin paremmin tai vähintään yhtä kehnosti. Monessakohan pelissä on jo pelattu tennistä, golfia tai lentopalloa? Suurin osa peleistä hoidetaan yhdellä liikkeellä tai jipolla, jotka voisi liikeohjauksen sijasta hoitaa perinteisessä ohjaimessa yhdellä napin painalluksella. Lajit ovat sisällöltään yhtä rikkaita kuin internetin lukemattomat pienet flash-pelit. Yksinkertaisuutta ja laaduttomuutta vain yritetään piilottaa laittamalla pelaaja heilumaan epämääräisesti ja epätarkasti television eteen. Ehkä ohjain pyydetään kääntämään ylösalaisin tai tasapainolauta sivuttain. Pelit myyvät häikäilemättömästi Wii Sportsin, Sports Resortin, Wii Fitin sekä Wii Partyn ideat uusissa kuorissa ja suurimmaksi osaksi jopa köyhempinä versioina.