Nintendo 3DS
Hudson Soft
Ikäraja: 3+
Arvostelija: Manu Pärssinen

Tetris on jotakuinkin 90-prosenttisesti syypää siihen, että Gameboy aikanaan menestyi ja ehkä jopa siihen, että meillä on nyt uusiakin Nintendon käsikonsoleita. Se on myös peli, josta on tehty tuhansia variaatioita ja joka koukuttaa yhä armottomasti. Siksipä se aiheuttaa peliarvostelijalle pirunmoisen ongelman: Mistä tässä kirjoittaisi? Vastaavanlainen ongelma on varmasti myös pelintekijöillä: Tetris on vähän pakko saada pelivalikoimaan, mutta miten sitä uudistaisi?

Mukaan on tungettu peruspelin lisäksi kaavasta parikymmentä variaatioita, joista osa on pidemmässäkin juoksussa hauskoja, joten aivan vanhan pohjalta tässä ei ole lähdetty ratsastamaan. Joukossa on myös läjä väkisin väännetyn oloisia, joita ilman paketti olisi tuntunut laadukkaammalta. Moninpeliominaisuuksiin sekä lähipelaajien kanssa että verkossa on kuitenkin panostettu ja Tetris live-vastustajaa vastaan tuo aina mukaan oman vibansa. 3DS:n Tetristä voi pelata muuten jopa 8 pelaajan voimin, vaikka vain yhdellä olisi peli koneessaan.

Tetris DS tarjosi Nintendon hahmoja kenttiä ja minipelejä piristämään, mutta uusimmassa on palattu perinteisempään ulkoasuun, mitä nyt Miit mukana touhuavat - alareunan ukkeli tanssii muuten täsmälleen samalla tavalla kuin minä oikeastikin. Olen ehkä tulossa liian vanhaksi tai peukaloni liian leveiksi, sillä 3DS:n ristiohjain tuntui välillä liiankin herkältä ja yläsuunnan harhapainalluksia tuli kiroiltua useampaan kertaan. Sirosormisemmalle seikka ei tuottane vaikeuksia.

Klassikkokalikoita


Koska Tetriksessä pysytään hyvin pitkälti paikallaan, eikä ruudulla tapahdu tuhottomasti, toimii 3D-efekti hyvin, eikä rasita silmiä. Pidemmissä sessioissa se tuli kuitenkin käännettyä pois päältä. Pelimekaniikkaan 3D ei sinänsä vaikuta, kunhan tekee palikoinnista astetta näyttävämmän näköistä. Mukaan on lisätty myös AR-pelitiloja 3DS:n korttien kanssa käytettäväksi, mutta nämä toimivat paremmin ‘hei kattokaas tätä’ -reaktioiden aiheuttajina kuin sellaisina pelitiloina, joita jaksaisi pitkään pelata.

Tetris on Tetris on Tetris. Se ei ole enää ykkösmyyntihitti, mutta mielellään sen silti vessaistuntojen viihdyttäjäksi hankkii. Hudsonilla ja Nintendollakin (!) tiedetään, ettei samaa sisältöä voi ikuisuuksiin myydä eri paketissa ja sen fiiliksen välttämiseksi on väsätty roima joukko uudenlaisia minipelejä vanhoista elementeistä. Valitettavasti osa niistä on niin tympeitä, että ilmankin olisi pärjätty ja DS:n Tetriksestä on menty tylsempään suuntaan.







Nintendo 3DS
Nintendo
Ikäraja: 3+
Arvostelija: Manu Pärssinen

Edellistä arviota mukaillakseni voisin sanoa että Mario on Mario on Mario ja vähän sillä ennakkoasenteella lähdin peliä pelaamaankin: “hohhoijaa, homman juju on kuitenkin sama, kuin kymmenissä Mario-peleissä ennen tätä”. Kun pelin alussa Bowser ryösti prinsessan, jota Mario lähti pelastamaan, en voinut kuin hymyillä ironisesti. Hieman pidemmälle pelattuani en sitten saanutkaan pelikonetta laskettua hetkeä pidempään käsistäni, kun oli taas pakko jatkaa loikkimista, ja ennakkoluulot alkoivat murtua. Laatu on laatua on laatua.

3DS on saanut siis oman Mario-pelinsä ja siitä odotetaan tietenkin pelilaitteelle myynninedistäjää ja joulumarkkinoiden suurta hittiä. Kun on vuosien varrella seurannut sitä, miten monet tasoloikat heikkenevät osa toisensa jälkeen, on pakko nostaa punaista lippalakkia Mario-tiimille: samoista elementeistä saadaan koostettua aina uudestaan nerokkaita kenttiä, maistuvaa menoa ja kieron koukuttavia kokonaisuuksia. Nostalgialla on osaksi sormensa pelissä, mutta tälläkin kertaa viihdearvo on ruuvattu tappiin.

Pesukarhuna luoksesi leijun


Periaatteessa Super Mario 3D Landin voisi sijoittaa pelimekaniikoiltaan jonnekin Super Mario Galaxyjen ja perinteisten Super Marioiden väliin. Se on myös ensimmäinen peli, jossa 3D-liukusäädin ei jää omalla osaltani alkuinnostuksen jälkeen off-asentoon: SM3DL:ssä sitä tulee räpättyä välillä päälle ja pois, sillä loikkien etäisyyksien hahmottaminen, palikoiden sijainti ja muutamat muutkin elementit havainnollistuvat paremmin syvyyselementin kera. Joissakin kentissä efekti on jotakuinkin pakko pitää koko ajan päällä, että touhu luonnistuu. 3D:n kustannuksella lasketaan myös hauskasti leikkiä, kun jotkut viholliset ovatkin ohuita pahvikuvia, eivätkä oikeita otuksia.

Yksi paljon toivottu, nyt palaava kikka on tanooki-häntä, jonka avulla pystyy läiskimään vihulaisia ja leijumaan pidempiä matkoja. Muutenkin matkan varrella tulee vastaan likipitäen ainoastaan tuttua juttua, mutta tavallista monipuolisemmin - kaikki työkalupakin tarvikkeet on otettu käyttöön, paitsi kun ruudulle pamahtaa pomo. Turhan simppelit areenataistelut ovat pettymyksiä, jotka ovat onneksi hetkessä ohi. Muutenkin vaikeustasoa olisi voinut hieman kiristää, sillä veteraanit huhkivat pelin loppupuolelle hetkessä - varsinkin jos he antavat pelin pojalleen hetkeksi ja tämä palauttaa sen 114:n lisäelämän kera. Myönnän kyllä, että välillä tuli hetkiä, jolloin päällimmäinen ajatus oli laitteen heittäminen seinään. Pelintekijöille aatelismerkki annetaan siitä, että useimmiten vika oli minussa itsessäni. Mikäli haluaa pettää itseään, pelaajalle annetaan muutaman epäonnistumisen jälkeen valkoinen Tanooki-puku, minkä jälkeen kuolemaan johtaa vain tippuminen. Toki kiusausta voi vastustaa ja jättää sen käyttämättä.

Koska on kyse Nintendon lippulaivasta ja SM3DL on osa ensimmäistä varta vasten 3DS:lle suunniteltujen pelien aaltoa, on myös presentaatioon panostettu. Vielä ei ole ehkä nähty, mihin laite äärimmilleen venytettynä pystyy, mutta tämän pelin myötä ruudulla viuhuu hämäävänkin tarkan näköistä värikästä karkkimaailmaa. Tämän komeampaa Mariota ei ole vielä taskukoossa nähty, eikä 3DS:n Mario-maailmat kalpene Wiinkään vastaavien rinnalla. Äänipuolella on luonnollisesti kierrätetty tuttuja sävelmiä, mikä aina vähän maistuu laiskuudelta, mutta toisaalta on taas osa viehätystä ja fanipalvelus.

Kannattaako ostaa 3DS, jotta saisi pelata tätä peliä joulusuklaita sulatellessa? Kyllään päin kallistuva ehkä, varsinkin jos Mario-pelit ovat ennenkin maistuneet. Kannattaako ostaa tämän peli, jos 3DS jo löytyy? Ehdottomasti.







Nintendo DS
Level-5
Ikäraja 7+
Arvostelija: Jari Tapani Peltonen

Mitäpä jos Level-5 tekisi uuden Miinaharavan? Pelissä joutuisi yhä arvailemaan. Toisinaan, kun yrität merkitä miinan, se räjähtää. Tarinatila olisi kuitenkin oiva! Audiovisuaalinen puoli vakuuttaisi. Pelissä olisi poikkeuksellista charmia, mikä tapaa uupua megapeleistäkin.

Professor Layton and the Spectre's Call on tarinavetoinen puzzlekokoelma menestysreseptillä. Innostuin heti, vaikka olen lyönyt kämmentä naamaan Level-5:n muita töppäilyjä todistaessani. Eurooppalaisesta versiosta on poistettu bonuspeli London Life, joka on laaja "jonkinsorttinen" roolipeli, kuten on moni muukin firman tekeleistä. Kiitos eurooppalaisten arvostamisesta, Level-5. Tämä ei ollut sarkasmia.

Spectre's Call on kronologisesti ensimmäinen tarina nokkelan herrasmiehen saagassa. DS-sukupolven oma Poirot liittoutuu ensi kertaa nuoren Luken kanssa. Oppipoika odottaa maailmanloppua, sillä öisin hänen kyläänsä polkee palasiksi aavejätti. Tärkeimmät juonenkäänteet on jälleen menestyksekkäästi animoitu tai ääninäytelty. Edellisen osan aikamatkutustarinan iskevyyteen peli ei aivan yllä, mutta harvapa sarja näin paljon edes yrittää. Ajoittain seikkailu puuroutuu, kun jokaisen hyypiön höpinöitä on kuunneltava lähinnä jotta vaadittu määrä puzzleja tulisi ratkottua. Seikkailusta olisi mahdollista tehdä seikkailumaisempi. Se tuntuu heti hyvältä, kun joku pölöttäjä vihjaa, mitä kohtaa staattisista taustoista on klikattava, jotta tarina etenee.


Level-5 on mestari tyrimään ohjauksen, joten näinkin simppelissä teoksessa stylusohjaus takkuilee, joskin vain yksittäisissä pulmissa. Spectre kenties sitoo pulmat aiempaa loogisemmin kokonaisuuteen. Näissä piireissä kaikki tyrkyttävät kaikille puzzleja, mutta Spectressä ne yleensä liittyvät tilanteeseen. Peli on edeltäjäänsä vaikeampi, ellen ole päätäni lyönyt tai juonut. Numeropulmat, palikkojen siirtelyt ja muut logiikkatestit ovat luonteeltaan juurikin loogisia, joten monimutkaisuus on tervetullutta. Kompakysymykset ovat - äärh - makuasia.

Eräässäkin tehtävässä on ensin ymmärrettävä, mikä on kysymys. Se on tämä: "mitä tarkoittaa hätäisesti kirjoitettu 13"? Olen ratkaissut tehtävän ennenkin, ja kun ratkaisin, se 13 tosiaan oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla. Tämä peli käyttää perusfonttia. Tehtävään kuuluu graafista materiaalia ja teema, jotka ovat vain hämäystä. Vastaus on (spoileri): "B". Tehtävä on mahdoton – joillekin aivoille. Vinkkisysteemi estää jumiutumisen, mutta on sekin vaarallista, että saatat tuntea itsesi tyhmäksi.

Pääasiassa kivaa puuhaa on runsaasti. Laytoneihin on panostettu. Aiempia osia palvoneet tuskin osaavat pettyä. Uusille inspiroituneille suosittelen edellistä osaa The Lost Future tarinan vuoksi.