Arvostelussa: huippupelin poika, pätevää pikkujännää ja PlayStation 3:lle dumpattu kännykkäpeli.


Sucker Punch Productions
€9,95


Näitä tarinoita nähdään tulevaisuudessa yhä enemmän. Cole MacGrath sai sähköiset supervoimat, mikä on vanhaa tietoa. Festival of Blood kertoo yöstä, jona äijää puraisi vampyyrikin. Kauloja järsien, sähköä lyhtypylväistä imien, lepakkolaumana liidellen ja hämähäkkimiehenä kiipeillen MacGrath peittoaisi vaikka Marvelin Zombiet. Moniosaajan on kohdattava paha imuttelijatar ja eukon alaiset, jotka retostelevat häpäilemättä karnevaaliyönä. Tarina lienee fiktiota. MacGrathin luottomies Zeke kertoo sitä tissitelineelle baaritiskillä.

Pelasin inFAMOUSia pari tuntia saatuani sen hyvitykseksi PlayStationin netin kosahduksesta. Elämystä en kritisoi, mutta toisaalta en ole muistanut jatkaa pelaamista. Ilman pääpelejä toimiva Festival of Blood on tuttua laatua. Harvoin sitä tuntee olevansa näin taitava heti kättelyssä. MacGrath apinoi itsensä korkeuksiin, ja oho, vaikka surffaa sähköjohtojen päällä. Myöhemmin, kun yrität yksinkertaisesti väistää demonin ammuksia, ja MacGrath alkaa kieppua lyhtypylväässä kuin Gene Kelly elokuvassa Laulavat sadepisarat, saatat pohtia, onko peli turhan vahvasti autopilotilla. Ehkäpä se ei ole. Kuolla voi ja akrobatiassa on tekemisen meininkiä, vaikka vain takoisit härpäkkeitä vuorotellen. Lisähaastetta saa Move-ohjauksella, joka sopii paremmin hitaampiin peleihin, joissa sähellyksen ja puoliautomaattisen kombotyylittelyn sijaan ammutaan ja lyödään laskelmoidusti.

Koluttavana on pienehkö avoin alue. Kokonaisuutta on harkittu, hintansa väärtinä tätä voidaan pitää, mutta ylistetyt emopelit tuskin pakahtuvat ylpeydestä. Tutkin aluetta hyvinkin tarkkaan tahtomattani. Eräässä vaiheessa ruudulle lyödään käyttöehtosopimus, jota en tietenkään lukenut. Jees, voin pelata käyttäjien luomaa sisältöä! Ensin kuitenkin pelaan pelin läpi? Pari tuntia harhailtuani ymmärsin, että ensimmäiset umpikuivat "käyttäjien luomat" tehtävät ovat pakollisia juonen kannalta. En ole ainoa, jota eräs vuoden tökeröimmistä suunnitteluvirheistä on hämmentänyt. Turhien bonuksien etsiminen ja iänikuisten teleporttailevien vampyyrien teloitus ei ole kaksista puuhaa tarinan ulkopuolella. Jos palaan ensimmäisen pelin pariin, en tee sitä tämän vuoksi, vaan vasta kun olen tämän unohtanut.

Emopelejä on kiitelty tarinasta, avoimesta maailmasta, hyvä/paha-asetelmasta ja lukuisista opittavista kyvyistä. Festival of Bloodille en tuota laulua laula. Sinänsä OK toimintapeli olisi iskevämpi tunnin mittaisena putkijuoksuna. Vapaa maailma tarkoittaa turhan usein vain ylimääräisiä kävelyreissuja.




Nordisk Film Games Publishing
€3,95


Marsilaiset (martians) marmorikuulat (marbles) tahtovat kerätä kuukiviä ja kaahata pakoon lentävällä lautasella. Tattia vedetään päinvastaiseen suuntaan kuin kuula laukaistaan. Nokkelat kimmokkeet tuovat menestystä. Luonnollisesti tällaista voidaan maustaa jos jonkinmoisilla kommervenkeillä. On koloja, on ansoja. Tasot saattavat liikkua, tai olla liikuteltavissa. Kun käytettävänä on useampi kuula, sopii miettiä, millä kuulalla on tarkoitus kerätä mitkä kivet. Saattaapa olla, että yhdellä kuulalla on tönäistävä toinen "hissiin", jolloin toinen voidaan ampua "hissin" päätepisteessä.

"PlayStation Minis" on kokemusteni mukaan kokoelma pelejä, joita ei kannata pelata ainakaan PlayStation 3:lla. Kontrollivalikossa komeilee PSP. Kävin siellä haaveilemassa, etten viimeksi huomannut jotakin. En sano tätä vailla häpeää, mutta... pidemmän päälle oli vaivalloista siirtää tatti toiseen laitaan saakka. Niin, ei siinä puolta sekuntia mene, mutta tatin liikerata on suuri suhteessa yksinkertaiseen toimintoon. Se ei aina auta, että tiedät täsmälleen, missä kulmassa kuula on laukaistava. Jos sormi tärähtää millimetrin murto-osan, pieleen menee. Päädyin toisinaan laukomaan tylsistyneenä vähän sinne päin, kunnes onni oli myötä. The Marbians toimii pääsääntöisesti, mutta kiehtovaksi pikaiseksi aivopähkinäksi tarkoitetun pikkupelin ei sovi koskaan taantua arvailuksi.

The Marbians on saatavilla myös kosketusnäyttövehkeille, joilla vetelyn luulisi olevan hauskempaa. Stylus-ohjaus on se mitä kaipailin. PS3:lla kömpelö ja karu pikselimössö tuppaa tuhoamaan taistelumielialan ylihelpoista alkulämmittelyistä alkaen. En tiedä mitä sanoa siitä, että valikoilla on vaikeuksia ymmärtää napin painalluksia. On vaikea uskoa, että tällainen tahmaisuus johtuu pelistä, mutta samalla kalustolla - vuorotellen - taoin tätä muutakin tarjontaa.

PlayStation 3:lla pelattuna:



Press Play
€9,95


Perinteisen näköisestä tasoloikasta Max and the Magic Marker puuttuu tasoja. Piirrät ne itse pysäytystilassa tai lennosta. Tämä on hauskempaa Movella (ja varmasti Wiillä) kuin peruskapulalla. Fysiikan lait vaikuttavat viivoihin ja häkkyröihin videopelilogiikalla, joka lienee kansalle tuttua Little Big Planetien ja Angry Birdsien myötä. Mikä on ylhäällä, se tulee alas. Rattaat ja muut kohteet auttavat luomaan luovemminkin: vaikkapa "maailmanpyörän". Maxin itsensä paino vaikuttaa tapahtumiin vähän miten sattuu. Vesisuihku ei jaksa nostaa Maxia, mutta piirrä viiva alle, niin jaksaa. Jos seisot keinulaudalla, pieni putoava sotku ei riitä sinkoamaan Maxia korkeuksiin, joten etsipä lisää tussia.

Kentät ovat lapsiystävällisiä rupsaisuja. Touhu varmasti toimii alustalla kuin alustalla. Pleikkarilla viimeiset kentät ovat hitusen kinkkisiä. Ilmaan ei ole aivan helppoa piirtää juuri oikeanlaista kuviota rajatulla tärpätillä. Varsinainen hyppely on täsmällisempää padilla, mutta tatilla piirtely on mahtavaa kuin soitanta suppilovahverolla. Useimmat kentät voi läpäistä kymmenissä sekunneissa. Standardien mukaisesti kovempaa haastetta etsivä kerää esineet ja kiirehtii. Yksinkertaisin ratkaisu on usein järkevin ratkaisu. Piirtämällä T-muotoja ja hyppimällä ennen kuin ne kaatuvat Max tavoittaa korkeudet. Alas sopii laskeutua ankkuroitujen U- ja O- muotojen avulla. Ryhdy leikkimään nokkelaa, niin peli on hauskempi. Kokeiltuani PC-version demoa, tuumin hiiriohjauksen olevan turhan helppoa, mutta toisaalta houkuttelevampaa kokeiluja ajatellen.

Lapsekkaat tuherrukset ovat löyhä teema. Pysäytystilassa maailma muuttuu pikkupennun piirustukseksi. Örveltävät munakoisot edustavat pahuutta. Pienten päihin pudotellaan kökköjä. Iso koiso ilmestyy toisinaan tekemään jotakin, mihin on reagoitava, jos tahdot kaiken saavuttaa. Grafiikka on yleensä selkeää, mutta toisinaan jää arvauksen varaan, mikä on kiinteää ja mikä taustaa. Lopulta toisto tekee maisemista ja hömppämusiikista puisevaa seurattavaa. Pelin selkein ongelma on ns. kameramies: kaikissa tilanteissa et näe tasoja, joiden varaan tahdot töhertää.

Konseptiin tukeutuvien pikkupelien tulvasta Magic Marker ei varsinaisesti helmenä erotu, mutta mainiota ideaa hyödynnetään ilmeisimmillä tavoilla, elikkä tyydyttävästi.




Q-Games
€7,95


Sarjassamme oikeita pelejä veteraaneille, jotka eivät ehdi pelata enää kuin tunnin viikossa: PixelJunk Sidescroller on sivuttain vierivä räiskintä.

Graafinen ilme on kunnianosoitus antiikkisille vektoripeleille, vaikka hohtavat tehosteet tekevätkin show'sta makeilua. Tyylikäs, selkeä, hektinen ja välittömästi rakastettava Geometry Wars onnistui tyylissä oivemmin. Sidescroller on käyttökelpoinen räiskintä, jossa vaikeustaso on kohdallaan muiden paitsi pullamössöjen ja superjapanilaisten mielestä. Siinäpä kuitenkin on ongelmaa kerrakseen, että on mahdotonta tietää, mikä osa-alue abstraktissa toimintapuurossa on kuolemaksi. Jos sukellat veteen... vesi roiskahtaa iloisesti? Katostakin voi sataa vettä. Vesi ei ole vaarallista, mutta mistäpä sen tiedät, jos et kovasti väisteltyäsi vahingossa siihen osu. Tämä on vain yksi esimerkki. Jokaisesta kentästä löytyy hetkiä, jotka lakkaavat hämmentämästä, kun opit mitä niissä oikeasti tapahtuu.

Sekava grafiikka ei ole sama asia, kuin tilanteet, joissa ilmassa on niin sakeasti lyijyä, että pärjätä voi vain tuurilla tai ulkoa opettelemalla. Tämä kuuluu asiaan. Turhaat kiroilet, jos kymmenen kertaa kuoltuasi ymmärrät, että olet turvassa luotisateelta yhdessä tietyssä kohdassa: jos tämä olisi kolikkopeli, olisit tunkenut koneeseen päivän palkan. Kentät on jaettu väliaikapistein sopivan kinkkisiksi pyrähdyksiksi. Moni sessio on vaikea, mutta ei koskaan niin pitkä, etteikö se mahtuisi työmuistiin.

Kukin kenttä alkaa samoin eväin, mihin kätkeytyy motivoiva sanoma: selviät tästäkin. On kolme elämää ja kolme heikkoa asetta. Konekivääri on luotettava. Kranaatit lentävät kaaressa. Laser on rytmitajuisen räiskijän tehokas valinta. Bonuksia keräämällä aseet saa roiskimaan ylimääräisiä suihkuja. Se ei ole tuhon sinfonia, vaan baletti, kun oma ja vihollisten alukset ja ammukset vuorovaikuttavat juuri kuten ennalta näet. Hienoina vaikeina hetkinä reitti löytyy kiemurtelevien vaarojen seasta vaikkapa pomotaistelussa. Typerinä vaikeina hetkinä et voi olla varma, miten läheltä ryöppyävän laavasuihkun saa ohittaa.

Peli on hyvin lyhyt, mutta hinnan ja harmin väärti.