Lienevätkö alkusyksyn timantinkovat pelijulkaisut tehneet minusta jotenkin erityisen kyynisen, vai onko arvostusrimani muuten vain noussut turhan korkealle, kun juuri mikään kuukauden sisällä testaamistani pelidemoista ei ole herättänyt minkäänlaista tarvetta lyödä eurojani pelikaupan tiskiin. Yksi kuukauden isoimmista henkilökohtaisista pettymyksistä oli odotettu räiskintäpeli Crysis, jota Matti ehtikin jo aiemmin testaamaan. Sanottakoon Demoputkan puolesta sen verran, että onhan Crysis tekniikkademona melko mullistava, mutta pelinä se vaikutti suunnilleen yhtä kiinnostavalta kuin säkillinen likaisia mummoja. Luokaa oma mielipiteenne tsekkaamalla pelin demo vaikkapa täältä. Putkan lopuksi Mikko tarjoaa vielä raportin keltanaamaisten animaatioveijareiden uuden pelin PS3-demosta.



Kotisivu

Testattu: PC
Saatavilla: Xbox 360, PS3, DS

Velvollisuus kutsuu jälleen kaikkia kynnelle kykeneviä sotamiehiä. Call of Duty -pelisarja on jaksanut niittää menestystä räiskintäpelirintamalla jatko-osa toisensa jälkeen. Sarjassaan neljäs CoD viskaa pelaajan toisen maailmansodan puhkipumpatuista maisemista vihdoin ja viimein moderniin maailmaan. Eipä sillä, että maisemanvaihto muuttaisi sen kummemmin toimintaa suuntaan tai toiseen. Pääpaino lepää edelleen puhdasverisen räiskinnän leveillä harteilla.

Tunnelmaltaan Call of Duty 4 muistuttaa yllättävän paljon Medal of Honor -sarjaa, joskin sillä erotuksella, että CoD:issa viholliset heittävät henkensä jo muutamasta osumasta, siinä missä MoH:eissa pahiksiin saa pumpata lippaan jos toisenkin. Sen, minkä vihollisjoukot menettävät nopeasti kuolevilla sotilaillaan, korvataankin sitten pahisten valtaisalla määrällä. Vihuja tuntuu lappavan ovista ja ikkunoista sellaisella intensiteetillä, että pienemmältä valtiolta loppuisivat kyllä asevelvolliset kesken alta aikayksikön. Vaikka kenttien putkimaisuus onkin naamioitu aiempaa paremmin, tuntuu turhantiukka skriptaus lyövän aika ajoin pelaajaa päin pläsiä.

Mitään turhan tuoreita ideoita ei Call of Duty 4 räiskintäpeligenreen tuo. Visuaalisesti peli on sarjassaan ihan ok, mutta ei räjäytä pankkia. Osa tekstuureista on melko suttuisia, mutta toisaalta räjähdykset ja savuefektit ovat kyllä mukavan näyttäviä. Tunnelmaltaan peli on kuitenkin tyylilajinsa paremman pään edustajia. Eiköhän Call of Duty 4: Modern Warfare uppoa, jos toiminnantäytteinen, todella intensiivinen, joskin toisaalta valmiiksipureskeltu ja koko lailla yllätyksetön sotiminen peligenrenä kiinnostaa.

Lataa PC-yksinpelidemo.



Kotisivu

Testattu: PC
Saatavilla: -

Vuonna 2038 Lontoo ei ole missään määrin miellyttävä paikka. Helvetin portit ovat auenneet ja kadut vilisevät jos jonkinlaista verenhimoista vihtahousun perillistä. Hellgate: Londonin maalaama tulevaisuudenkuva ei toden totta ole järin ruusuinen. Pelin tekijätiimi tunnetaan megasuositusta ja palkitusta Diablo -sarjasta. Rohkenevat jopa kutsua itseään action-roolipelien isiksi. Mene ja tiedä, tiukalla äksönillä varustettua roolipelaamista on tarjolla tälläkin kertaa.

Aivan ensimmäisenä pelaajan huomio kiinnittyy pelin karuhkoon ulkoasuun, jonka jälkeen kulmia kurttuun vetää vaatimattomaan grafiikkaan nähden suhteettomat konevaatimukset. Vastikään hankitulla näytönohjaimella peli ei jaksanut kieppua läheskään täysillä detaileilla pelattavasti. Toisaalta kaikki herkut päälläkään peli ei näyttänyt järin maukkaalta, joten mainosmiesten hehkuttamasta DX10-tuesta ei kannatane tämän pelin kohdalla välittää. Kenttäsuunnittelu ei myöskään onnistu demoversion perusteella vakuuttamaan. Tämä johtunee pääasiassa siitä, että suunnittelun hoitaa tietokone itse. Dynaaminen kentänrakennus on varmasti insinöörien mielestä hieno asia, mutta mielestäni Hellgatessa hommaa ei ole saatu toimimaan rikkomatta tunnelmaa. Yksinkertaisissa kentissä on hyvin runsaasti toistoa. Täsmälleen samannäköiset huoneet saavat pelaajan jatkuvasti vahvan deja vu -hämmennyksen valtaan. Toki ratkaisu on omiaan tekemään jokaisesta pelikerrasta uniikin.

Demoversion perusteella uskaltaisin povata, että Hellgate: Londonista tuskin tulee Diablon kaltaista jymyhittiä. Pelissä on yksinkertaisesti liian paljon pikkuvikaa. Ohjaus on kankeaa, animointi amatöörimäistä, grafiikka huonoa ja kenttäsysteemikin on tynkä. Korjaustiedostoilla toki voidaan pelastaa jonkin verran, mutta pelkäänpä vian piilevän astetta syvemmällä.

Lataa PC-demo.



Kotisivu

Testattu: Xbox 360
Saatavana: PS2, PSP, DS, XBOX360, PS3, Wii

Need for Speed -pelisarjaan voisi hyvin käyttää Forrest Gumpin suklaakonvehtivertausta - kun uuden NFS:n koneelleen asentaa, koskaan ei tiedä mitä saa. Pitkäikäisen autopelisarjan matkan varrelle mahtuu niin helmiä kuin hutejakin. En edes jaksa alkaa laskemaan, monesko peli sarjassaan NFS: Pro Street on. Miltään jackpotilta se ei demoversionsa perusteella valitettavasti vaikuta. Viime jouluinen Carbon ei onnistunut säväyttämään oikein lainkaan, siinä missä itse pidin sitä edeltäneestä Most Wantedista kovastikin. Sarja vaikuttaa kuitenkin vaihteeksi uudistuneen. Edellisosan tiimikaverit loistavat ainakin poissaolollaan, mikä lienee silkkaa plussaa. Pääpaino tuntuu olevan ihan oikealla, laillisella kilpa-ajolla, eikä niinkään laittomissa katukisoissa.

Graafisesti Pro Street noudattelee kultaista keskitietä. Ainakin VGA-monitorilta katsottuna sahalaidat näkyvät melko ikävästi - mistään täysipainoisesta hd-tason ilotulituksesta ei siis pääse nauttimaan. Äänipuolella kilparassien moottorit jylisevät harvinaisen miehekkäästi ja trendikäs musiikki raikaa taustalla. Ajettavuudeltaan Pro Street on melko tuttua NFS-kauraa. Demon tarjoamat kaksi rataa ovat molemmat valitettavan helppoja, joissa vaikeammillakin asetuksilla tekoälykuskit jäävät yrittämättäkin kauas taakse, eikä autojen käyttäytymisestä tahdo oikein saada täysipainoista kuvaa. Menopeleissä on jopa kohtuullinen vahinkomallinnus. Riittävällä toheloinnilla meno loppuu alkuunsa ja näyttävimmät lennot esitetään tyylikkään hidastuksen säestyksellä. Harmillisen vaisun demoversionsa perusteella NFS: Pro Streetistä on melko vaikea sanoa juuta tai jaata, mutta mutu-tuntumalla koettuna suhteellisen kertakäyttöiseltä viihteeltähän tämä vaikuttaa. Xbox 360-demo on ladattavissa Livestä.

Lataa traileri.



Kotisivu

Testattu: Xbox 360
Saatavana: PC, PS2, PSP, DS, Wii

Thrillville on idealtaan varsin mielenkiintoinen tapaus. Pelissä on hyvin paljon lainattuja peli-elementtejä, jotka muodostavat hyvin omanlaisensa pelillisen sekametelisopan. On oikeastaan vaikea sanoa, onko kyseessä enemmän hetken aikaa viihdyttävä lelu, vaiko ihan ehta peli. Pelaaja päästetään jokaisen lapsukaisen unelma-ammattiin - huvipuiston johtajaksi. Toimenkuvaan kuuluu tylsien paperi- ja kävijäkyselyhommien lisäksi tärkeimpänä huvilaitteiden testailua ja puiston kehittämistä eteenpäin. Perinteisempien pahaa oloa tuottavien vehkeiden lisäksi puistosta löytyy myös aimo läjä arcade-minipelejä, joiden ideat on lainailtu pääasiassa 80- ja 90-lukujen klassikkopeleistä. Demoversiossakin pääsee testaamaan niistä muutamaa.

Harmi sinänsä, että Off the Rails ei tunnu korjaavan juurikaan viime jouluna ilmestyneen ensimmäisen osan sekavuutta. Minipelien tasokin vaihtelee edelleen varsin rajusti. Stunt Rider -motskaripeli erottuu esimerkiksi edukseen yksinkertaisella ja hyvällä ideallaan, siinä missä taas robottinyrkkeily tuntuu täysin väkisin keksityltä ja turhalta ajanhaaskaukselta. Laitteiden testailu on edelleen suhteellisen epätyydyttävää, eikä hurjinkaan vuoristoratakyyti tuota oikein minkäänlaista mielihyvää. Ratojen rakentelu on sentään ihan hauskaa puuhastelua. Huvipuiston managerointipelinä Thrillville ei pärjää esimerkiksi klassiselle Theme Parkille, mutta ihan hauskana minipelikokoelmana se tuottanee hetken aikaa iloa ainakin perheen pienemmälle väestölle. Osassa minipelejä on myös vahvasti nostalginen tatsi, joka miellyttää varmasti myös vanhempia pelaaja-partoja. Kokonaisuutena Thrillville: Off the Rails kuitenkin horjuu, eikä onnistu saamaan pelaajasta juuri minkäänlaista otetta. Xbox 360-version demo löytyy Livestä.



Kotisivu

Testattu: PS3
Saatavana: X360, PS3, PS2, PSP, DS, Wii
Teksti: Mikko

Kuukauden PS3-demona esiintyköön uutisissakin monasti vilahdellut The Simpsons Game. Peliparodioilla hehkutettu piirrosperheen ties jo kuinka mones bitti-inkarnaatio lupailee paljon erilaista toimintaa ja luonnollisesti sarjakuvamaista ulkoasua. Kuori onkin ihan kunnossa, cel-shading saatiin jo viime konsolisukupolvella näyttämään aivan kelvolliselta eikä se ole siitä huonontunut.

Demossa Homer ja Bart taistelevat villiintynyttä donitsipoikaa vastaan. Hahmojen välillä voi - ja pitääkin - vaihdella, että saa jyrättyä vihuja Homer-pallolla ja liideltyä Bartmanilla. Toiminta on välittömästi kovin tuttua, kerättävine bonuksineen ja muineen. Taustalla molottaa uutisankkuri, jonka lausevaraston pienuus käy varsin selväksi, jos peli kestää yli viisi minuuttia.

Suurin ongelma on, että taas kerran toiminnasta on saatu jotenkin aivan tarpeettoman hankalaa soheltamista. Esimerkkinä donitsipojan virran sammuttaminen, joka vaatii loikan juuri oikealta korkeudelta oikeaan paikkaan ja sitten oikean napin painallusta. Tämä pitää luonnollisesti tehdä kolme kertaa, joka kerta entistä korkeammalta hypäten. Oi kun motivoi. Simpsons Hit&Run oli sentään kohtuullinen kyhäelmä, tämä ei demonsa perusteella onnistu herättämään minkäänlaista ostointoa. Kokeilla kannattaa silti, eihän se mitään maksa, eikä PS3:lle demoja vielä haitaksi asti tule vaikka ne lataisi kaikkikin.