Pienen firman pienellä budjetilla tehty pienen julkaisijan peli. Näistä lähtökohdista on nykypäivänä kohtuullisen vaikea ponnistaa, varsinkin kun tavoitteena on AAA-pelien haastaminen eikä indiemarkkinat. Kylotonn Gamesin The Cursed Crusade aiheutti julkaisunsa myötä mukavasti kuhinaa kansainvälisessä pelilehdistössä ja V2.fi pääsi jututtamaan sen luovaa johtajaa ja Kylotonn Gamesin perustajaa Yann Tambellinia jokin aika sitten Tanskassa.



The Cursed Crusade on verinen hack’n’slash-toimintaseikkailu, joka painottaa paljon taisteluun ja co-op-pelaamiseen. Sitä on kutsuttu mm. ‘Medieval Army of Two’ -nimikkeellä ja kieltämättä suorasukaisessa lähestymistavassa tappamiseen kaverin kanssa on yhtäläisyyksiä. Erittäin vahvalla ranskalaisaksentilla englantia puhuva Yann esittelee peliään innokkaasti, kertoen sen sijoittuvan neljänteen ristiretkeen, jolloin oli vaikea erottaa, kuka olikaan hyvien puolella. Historiallisissa puitteissa, joissain henkilöissä ja erityisesti aseissa on tiukka yhteys realismiin, mutta toki kaikkea on ryyditetty pelimaailman nimissä.

Yann selostaa pelin tapahtumia avustajan pelatessa esittelydemoa taustalla. Taas esiin nousevat erilaiset aseet, joita pelin edetessä pääsee käyttämään: ballistat, muurinmurtajat, kilvet, nuolet ja miekat vilahtelevat sekä ruudulla, että miehen puheessa. Ensimmäisen tehtävän alkaessa Yann kertoo, miten tietyt hahmot ovat saaneet inspiraationsa oikeista tuohon aikaan eläneistä henkilöistä ja kuinka rooleihin haettiin mahdollisimman saman oloisia näyttelijöitä.

Näytetyssä pelidemossa joukko palkkasotureita hyökkää liekeissä olevaan linnaan (joka Yannin mukaan on oikeasti olemassa) myrskyn keskellä nuolisateelta suojautuen. Graafisesti peli vaikuttaa varsin mukiinmenevältä, kun otetaan taas huomioon kehittäjän resurssit. Assassin’s Creedkin tulee väistämättä mieleen, mutta The Cursed Crusadessa on pelinä varsin erilainen - ja tavallaan retrohenkisesti simppelimpikin - painopiste. Yann myöntää, että yksi pelillinen esikuva tuleekin vuosien takaa, se on Golden Axe.




Yann vertaa pelin pääkaksikkoa Luke Skywalkeriin ja Han Soloon - kokeneempi, hieman vanhempi soturi ja innokas nuorukainen. Tässä astuu mukaan se ‘historian ryydittäminen’: Denziä ja Estebania vaivaa sukukirous, josta on sekä hyötyä että haittaa. Kaksikon retken aikana pitäisi löytää keino päästä siitä eroon. Yann myöntää, että kirous otettiin mukaan ainoastaan siksi, että saataisiin peliin lisää mystiikkaa ja jännitystä. Toki se toimii myös yhtenä pelielementtinä.

Kun kirousvoiman ottaa käyttöön, muuttuu ympäröivä maailma helvetilliseksi versioksi. Samalla pelaaja saa erikoiskykyjä, joilla vihollisista voi tehdä selvää vielä erilaisemmilla tavoilla, kuin keskiaikainen asearsenaali antaa myöden. Kääntöpuolena on se, että kirouksen käyttäminen vie omaa elinvoimaa ja jos sitä käyttää liikaa, heittää henkensä. Tällöin kumppanilla on hetki aikaa virvoittaa toveri takaisin elävien kirjoihin, ennen kuin käy lopullisesti kehnosti.

Taisteleminen on samaan aikaan monipuolista, mutta myös suoraviivausta. Monen napin komboja ei tarvita, mutta eri aseilla on tietenkin erilaisia käyttötapoja ja verta valtoimenaan roiskivia ‘lopetusliikkeitä’. Kahden pelaajan voimin vihollisten niittäminen on kertaluokkaa helpompaa ja tällöin taktikointiakin voi harrastaa. Aseet saattavat myös hajota kesken taistelun, joten oikean työkalun valinta oikeaan tilanteeseen on jossain määrin tärkeää. Ainoastaan jalkajousi on aina käytettävissä, mutta päälle rynnivien vihulaisten kanssa siitä ei ole paljon hyötyä. Yann esittelee asevalikoimaa ja painottaa, että jokainen eri aseyhdistelmä vaikuttaa taisteluun ja käytettäviin liikkeisiin.




Mukana on myös hieman roolipelielementtejä, niinkuin jokaisessa toimintapelissä nykyään, eli ‘hahmonkehitystä’, tässä tapauksessa parempien kykyjen ja aseiden muodossa. Kehittyviä taitoja ovat hahmon vahvuus, kirouksen vahvuus, aseiden käsittelykyky, suojavarusteiden määrä sekä yleiskunto.

Lopuksi Yann esitteli pelin myöhempää tasoa, joka sijoittuu Konstantinopoliin, keisari Theodosiuksen palatsin tienoille - näin ainakin sen nimestä “Forum of Theodosius”, päättelin. Siellä päähahmo käytti taistelussa aseina mm. lähettyvillä olleita tynnyreitä. Yann kertoi, että kaikkia pieniä esineitä, esimerkiksi tuoleja, voidaan käyttää apuna vihollisia vastaan. Ehkä liikaa spoilaamatta ja samalla pelin luonteesta vähän kertoen voi paljastaa, että lopetusliikkeenä käytettiin vastustajan naaman painamista liekehtivään öljysoihtuun. Tuloksena oli tuskan parkaisu.

“Pelattavaa on kymmenisen tuntia, tällainen on tämä meidän pelikonseptimme - toivottavasti se toimii!”, huikkaa Tambellini vielä, kun haastatteluaikani päättyy ja seuraava pelijournalisti kiilaa paikalle. Olen tykästynyt pelivuosieni varrella moneen hack’n’slash-peliin ja The Cursed Crusaden taistelut sekä ronski meno vaikuttivat sen verran vetoavilta, että odotin innolla peliä saapuvaksi arvosteluun - siitä seuraavassa.



Edellä jo kerrotaan hyvin pitkälti, mistä pelissä on kyse ja mitä siinä tehdään, mutta esittelytilaisuudessa en päässyt itse kiinni peliohjaimeen. Tässä siis lopullinen arvio siitä, pitivätkö ennakkofiilikseni ja Yannin puheet paikkansa.

Valitettavasti todellisuus pienen studion resursseista iskee heti alkumetreiltä. Nyt, kun pelin näkee oman olohuoneen televisiosta, paljastuu, että pelimoottori kykenee varsin keskitasoiseen grafiikkaan, jossa erikoisefektit näyttävät ‘liiankin hienoilta’ ja päälleliimatuilta. Hahmoissa tai ympäristöissä ei ole polygoneja tuhlattu, eivätkä animaatiotkaan ole aina niin viimeisen päälle. Ääninäyttelijät kyllä kuulostavat hyviltä, mutta eläytymistä ei ole kuin nimeksi, puhumattakaan siitä, että leuat liikkuisivat puheen tahtiin. Kirouksen kourissa peli näyttää jonkin verran komeammalta, mutta pelimoottorin ongelmat erottuvat sielläkin.


Kuinka paljon sitten pitäisi antaa painoarvoa sille, että kyseessä on todellakin pienemmän budjetin peli, jota myytiin myös heti halvempaan hintaan? Ehkä The Cursed Crusade on jossain Xbox Live Arcadesta ladattavan pelin ja ison budjetin pelin välimaastossa. Tosin XBLA:ssakin on nähty komeampaa ulkoasua... ja täyteen hintaan huonompaakin.



Keskitytään siis olennaiseen ja keskeiseen: miten pelin taistelut toimivat käytännössä ja ennen kaikkea - onko meno hauskaa? Heti ensimmäisten sekuntien perusteella ei. Taisteluista puuttuu sulavuus, vaikka rouheat lahtausliikkeet nostavatkin suupieleen pienen sadistisen virneen. Tökköiseen toimintaan kuitenkin turtuu, vaikka peliä eteenpäin tahkotessa on helppo aistia se, että Kylotonn on ollut oikealla ajatuksella ja suurella sydämellä liikkeellä. Paatuneimmat hack’n’slash-fanit voivat hetken pelattuaan väittää, että kyllä tätä ennen mättää, kuin selkäänsä ottaa. Totuus on kuitenkin, että Kylotonnin rahkeet ovat riittäneet vain ideatasolla, eivät lopullisessa toteutuksessa ja viimeistelyssä.


Usein tällaiset pelit päättyvät pienen piirin kulttiklassikoiksi, mutta varsinkin tänä loppuvuoden 2011 - alkuvuoden 2012 -ajanjaksona monet keskitason pelit tulevat jäämään auttamattomasti unholaan AAA-pelien vyöryessä markkinoille pelaajien lompakoita kurittamaan. Pienen toivon The Cursed Crusade kuitenkin herättää siitä, että mikäli jokin isompi julkaisija tai rahoittaja ottaisi tekijät suojiinsa, voisi Yann joukkioineen saada tuhdimmankin paketin aikaiseksi.