Lapsille suunnatut pelit ovat pahimmillaan nopeasti markkinoille sysättyä lisenssikuraa, parhaimmillaan pelejä, joita vanhemmatkin pelaavat mielellään - mieluusti jopa yhdessä lapsiensa kanssa. Tänä kesänä ilmestyi molempien kategorioiden pelejä, tässä niistä arvioita.




Olen pelannut poikani kanssa jokaista ilmestynyttä Lego-peliä ja suoraan sanoen viimeisimmän Star Wars -kokoelman kanssa alkoi tympiä: TT Games kloonaa samaa peliä uudestaan ja uudestaan pienin muutoksin, oli kyseessä sitten Batman, Indiana Jones tai joku muu. Siksipä Pirates of the Caribbean oli jossain määrin iloinen yllätys, sillä konseptiin on ainakin yritetty puhaltaa jotain uuttakin - ja on aina hauska nähdä Legoukko kännissä.

Pelattavaa pelissä riittää, sillä se sisältää kaikki neljä Pirates -leffaa palikkaversioina. Itse pelaaminen noudattaa pääosin samaa kaavaa, kuin kaikissa muissakin Lego-peleissä: loikitaan, pompitaan, etsitään, kerätään, rakennetaan, taistellaan, ja sama uudestaan. Jotenkin piraattiteema onnistuu kuitenkin tekemään touhusta kertaluokkaa pirtsakampaa, kun Star Warsit on nähty jo niin moneen kertaan.

TT:n pojille ja tytöille on annettu ylimääräinen rommipullo, tai sitten uhattu kölin ali vetämisellä, sillä LPotCtVG on hiotuin Lego-peli toistaiseksi. Ellei edellisiä ole pelannut kyllästymiseen asti, se on aivan ehdoton hankinta muksun kanssa pelattavaksi. Co-op toimii, keräily koukuttaa, eikä teknisestikään ole valittamista.


Arvio: Manu Pärssinen
Saatavana myös: Xbox 360, Wii, PSP, NDS, 3DS, PC
Ikäsuositus: 7+




Pidin ensimmäisestä Kung Fu Panda -leffasta ja sen kylkiäisiksi tuotettu lisenssipeli yllätti. Se oli ilmestymishetkellään komeagrafiikkainen, hauska ja melko monipuolinenkin tasoloikkaräimellys, ja välillä siinä jumiin jäänyttä muksuaan auttoi mielellään. Pidin myös toisesta Kung Fu Panda -leffasta. En pitänyt toisesta Kung Fu Panda -pelistä.

Tarina voidaan unohtaa tyystin, eikä tasoloikastakaan voi juuri puhua, kun 90% ajasta taotaan taistelunappeja. Tylsää mäiskettä pyritään katkomaan vielä tylsemmillä puzzleilla, joihin ei ole panostettu tippaakaan. Kontrollit kenkkuilevat, tekniikka tökkii ja isä huokaisee, kun leffasta intoillut poika haluaa vaihtaa peliä.

Minne katosivat kauniit grafiikat, minne näennäinen monipuolisuus? Veikkaanpa, että talouspuolen vastaavien laskukoneiden kiemuroihin, sillä kyllähän tätä muksuille ostetaan, vaikkeivat kaikki asiat olisikaan aivan kunnossa - miksi tuhlata resursseja johonkin, joka kuitenkin myy? No ainakin siksi, etteivät pelin ostaneet pettyisi. Kung Fu Panda 2 on dollarien ehdoilla ja ensi-iltapäivämäärän asettamalla kiireellä tuotettua lisenssikuraa, jonka lapsoset pelaavat kerran puoliväliin ja unohtavat.


Arvio: Manu Pärssinen
Saatavana myös: X360, Wii, NDS
Ikäsuositus: 7+




Pidin myös ensimmäisestä Autot-elokuvasta, vaikkei sitä Pixarin huippuhetkenä pidetäkään. Tämä johtui pääasiassa vieressäni istuneesta poikalapsesta, joka oli elämänsä ensimmäistä kertaa elokuvissa silmät taianomaisesti hämmästellen, ja jolle sitten piti ostaa kaikki oheislelut. Ensimmäinen Cars-pelikään ei ollut hullumpi, lisenssipeliksi keskitasoa, porttihuume lapsille parempiin autopeleihin. Kakkosleffa onkin sitten Pixarin heikoin esitys, vaikka kohdeyleisöönsä purikin, mutta kakkospeli ei petä niin pahasti.

“Ei hullumpi, lisenssipeliksi keskitasoa” sopii mainiosti myös Cars 2 -peliin. Se on edelleen arcadetyylistä ajelua lapsille ja lapsenmielisille, mutta leffan agenttiteeman mukaisesti autoihin on nyt pultattu aseistusta, suojia ja muita erikoistoimintoja. Näiden myötä pelissä voi havaita myös hieman Mario Kart -maustetta. Kaiken taustalla on paha Professori Z, jonka kätyreitä vastaan kisailun lomassa taistellaan.

Vaikeustaso on säädetty aika sopivaksi kohderyhmälle, areenataisteluiden aikarajat aiheuttavat tosin loppuvaiheessa turhautumista vanhemmillekin, eikä tekoäly käyttäydy kovin reilusti kisoissa. Teknisellä toteutuspuolella ei ole käytetty varmasti kaikkia resursseja ja uskon, että pelistä olisi saanut paremmankin näköisen, mutta varsinaisesti rimojakaan ei alitella. Cars 2 ei yllä pelillisesti viime vuoden monipuolisen Toy Story 3:n tasolle, mutta pandakaverinsa se pieksee jo lähtöviivalla.


Arvio: Manu Pärssinen
Saatavana myös: Mac, NDS, Wii, iOS, PC, Xbox 360
Ikäsuositus: 7+




Harry Potter- elokuvasaagan viimeisen osan pohjalta tehty peli Harry Potter and the Deathly Hallows: Part 2 kiidättää pelaajan Iso-Britannian velhomaailmaan. Harryn täytyy löytää ystäviensä suosiollisella avustuksella viimeinen Voldemortin sielunpalanen, joka tunnetaan nimellä hirnyrkki. Pelin ideana on putkijuoksun ohessa loitsuta vihollisia sekä tuhota tämä mystinen esine.

DH:P2 on teknisesti perusheikko lisenssipeli. Peli on hukkua omiin kliseisiinsä, joita ovat alati väärään suuntaan sojottava kamera, näkymättömät seinät, kädestäpitely ja ennalta-arvattavuus. Peligrafiikka on jälkeenjäänyttä, kuivaa ja bugeja pullollaan. Tallennuspisteet ja tekoäly hiersivät myös kärsivällisyyttäni. Tallennuspisteet voi yleensä laskea lisenssipelien tavallisimpaan miinuspuoleen, mutta huonoa tekoälyä ei voi selitellä millään. Taistelussa on loitsittava itse viholliset maanrakoon, kun vierellä kulkeva joukko ympäriinsä räiskiviä velhoja ei osu mihinkään.

Pelissä hyvää on tunnelma. Vaikka aivan elokuvan tasolle ei tehosteissa ylletä, ovat ne pelin kannalta riittävät. Tuomiopäivän värikarttaa noudattava grafiikka on hykerryttävän synkeä. Kontrolleista voi todeta sen, että ne ovat helpot ja nopeat oppia. Välianimaatiot ovat suhteellisen siististi toteutettuja ja ne kuljettavat juonta loogisesti ja elokuvan mukaisesti. Ääninäyttelystä on huomautettava, että ainoastaan alkuperäisten näyttelijöiden äänet ovat tarpeeksi uskottavat. Muu ääninäyttely tuntuu irralliselta.

Leffoja ja edellisten osien pelejä kympillä fanittava saa varmasti DH:P2:sta irti paljon. Lapsille peliä en kuitenkaan suosittele, sillä se aliarvioi täysin kohderyhmänsä kyvyn pelata. Jos joku junioreista kuitenkin sattuu peliin tarttumaan, kannattaa varautua lyhyeen, noin kahden - neljän pelikerran mittaiseen innostukseen.


Arvio: Anne Kukkura
Saatavana myös: PC, NDS, PS3, Wii
Ikäsuositus: 12+




Wii Play on yksi Wiin myydyimpiä pelejä, eikä varmasti vähiten siksi, että sen mukana sai moniin perheisiin kovasti kaivatun lisäohjaimen. Wii Play Motion pyrkii toistamaan menestyksen paketoimalla mukaan Motionplus-ohjaimen, mutta kun WiiU-konsoli on jo näköpiirissä, samanlaisiin myyntilukuihin ei varmasti ehditä pääsemään. Tämä on vähän harmikin, sillä pelin minipelivalikoimassa on muutama varsin koukuttava tapaus. Se taas johtuu paljolti siitä, että kaikessa hiljaisuudessa Nintendo järjesti yhteistyökumppaneilleen minipelien suunnittelukilpailun ja näistä parhaat sitten raakattiin mukaan. Minipelien taustalta löytyy mm. sellaisia nimiä kuin Sonicin isä Yuji Naka, Kirby’s Epic Yarnin tekijät Good Feel ja Chibi-Robon tehnyt Skip. Raikas henkäys on havaittavissa.

Minipelien tylsimmästä päästä ovat tasapainottelu Cone Zone, kivien heittely Skip Skimmer ja Whac-a-Mole -tyylinen Veggie Guardin’. Pose Mii, eli ‘Reikä Seinässä’ palaa hiottuna versiona ja valopyssytyyliseen räiskintään on varattu minipeli nimeltä Trigger Twist. Mikään näistä ei ole erityisen ärsyttävä, mutta ei mullistavakaan.

Pelikokoelman koukuttavin tapaus on Teeter Targets, joka on tasapainottelun ja flipperin pelaamisen yhdistelmä. Tämän pelaamiseen kulutin tunteja iltana jos toisenakin. Omaperäisempää pelisuunnittelua taas edustaa Spooky Search, joka ei rajoita pelaamista tv-ruudulle, vaan Ghostbusters-fiiliksiin pääsee tosissaan, kun aaveita metsästää ympäri huonetta, jossa itse seisoo. Tämä hämmästytti varsinkin muksuja.

Vielä pitää mainita Wii Play Motionin vaikein peli, jossa riitti haastetta sekä Elite- ja Thrust-klassikoviboja myös itselleni. Star Shuttlessa rakennetaan avaruusasemaa telakoimalla palasia toisiinsa. Näitä osasia liikutellaan suihkumoottoreita käyttämällä, eikä touhu ole helpoimmasta päästä.

Kaiken kaikkiaan Wii Play Motion tarjoaa aika sekalaisen kattauksen minipelejä, vähän kaikkea kaikille -meiningillä. Sitä on näkynyt jo kaupoissa jopa halvemmalla kuin pelkkää Motionplus-ohjainta, joten sellaisen tarvitsijalle minipelikokoelma on ehdoton ostos.


Arvio: Manu Pärssinen
Ikäsuositus: 7+