Alustat: Xbox Live Arcade, PlayStation Network, Microsoft Windows
Kehittäjä: Bedlam Games
Julkaisija: Atari
Hinta: 1200mps
Ikäluokitus: PEGI 16

Hack’n Slash markkinoille on tänä kesänä tunkua, kun Torchlight julkaistiin konsoleille keväällä ja Torchlight 2 sekä Deathspankin jatko-osa The Baconing ovat luvattu kesälle. Myös messiaspeli Diablo 3:n avoin beta on liikkunut huhuissa. Kovan tarjonnan vanavedessä kulkee jokseenkin aina myös säälittäviä räpellyksiä, joihin myös tuntemattoman Bedlam Gamesin alkukesällä julkaistu Dungeons & Dragons: Daggerdale kuuluu.

Daggerdalen hahmokaartissa on säälittävät neljä vaihtoehtoa, joista jokainen on kävelevä klisee. Taka-ajatus on, että neljän pelaajan co-opissa jokainen valitsisi eri hahmon parantajan, jousiampujan, soturin ja taikojan väliltä. Hahmokaarti siis sisältää samat vaihtoehdot kuin takavuosien D&D Heroes –toimintamätkeessä, eikä Daggerdalessa ole muutenkaan mitään omaa. Liikkumattomista kuvista kasatut välivideot maalailevat tarinaa Daggerdalen valtausta suunnittelevasta pahiksesta. Syvällistä. Tarina kiinnosti noin alle minuutin. Seikkailijat aloittavat kääpiöiden kaivoksista, jotka ovat kokemuksieni mukaan tylsin tapahtumapaikka joka ikinen kerta - poikkeuksetta.


Luolastot ovat lähes viivasuoria ja erittäin lyhyitä, joten pelaajaa luonnollisesti juoksutetaan samoja käytäviä edestakaisin vähintään puolen tusinaa kertaa. Kaikki käytävät näyttävät tismalleen samalta, joten eksyä voi jopa viivasuorassa putkessa, kun ei ole enää varma kummasta suunnasta saapui. Alueille syntyy jatkuvasti uusia vihollisia, yleensä vielä rumasti muutaman metrin päähän pelaajasta. Mörköjä on koko pelin aikana hyvällä lykyllä viittä eri laatua, joten vaihtelua on lähes runsaasti. Yleensä genren koukku on tavaroiden keräämisessä sekä kokemustasojen nousussa. Hahmolle sain ensimmäisen kokemustason tunnin pelaamisen jälkeen. Tasot nousevat todellista etanavauhtia, koska tasokatto on säälittävät kymmenen. Yllätyksettömästi roinan hamstraaminenkaan ei viihdytä, kun suurimmaksi osaksi vastustajilta tippuu vain kultaa ja parannusjuomia.

Peli on ruma ja täynnä bugeja. Seikkaillessani törmäsin jatkuvasti seisaalleen kuoleviin vihollisiin, näkymättömiin hahmoihin, tynnyreiden taakse jumiutuvaan tekoälyyn ja leijuviin esineisiin. Ensimmäisen pelimoottorilla luodun välivideon aikana kääpiöt upposivat maahan polviaan myöten, ja yksi heistä liukuu pois ruudulta. Ääninäyttelijät ovat korvattu muutamalla lähibaarin juopolla. Repliikkejä ei ole puhuttu, vaan niiden tilalla on epämääräistä ähinää. Vaikeustaso on aivan lapsellinen - jousiampujani joi ensimmäinen parannusjuoman noin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen. Kuolema korjasi nolla kertaa. Useimmiten vastustajat eivät ehdi edes lyöntietäisyydelle. Jätän lukijan mielikuvituksen varaan nelinpelin haastavuuden. Yritin nopeuttaa peliä juoksemalla tykinruuasta ohitse nähdäkseni hienoja bossitaisteluita tai ulkotasoja. Enpä nähnyt.

Daggerdalea voisi kutsua perinteiseksi diablo-klooniksi, mutta termin käyttö ajaisi kaikki muut genren pelit huonoon valoon. Uskallan haukkua seikkailua lyhyeksi, vaikka mielenkiinto ei edes riittänyt loppuun asti. Lunttasin netistä, että kärsimysnäytelmää olisi saanut kestää vielä yhden chapterin ajan, johon en missään nimessä ryhdy. Daggerdale on ikävystyttävä, buginen, helppo ja vieläpä kallis. Huonoin koskaan pelaamani hack’n slash.







Alustat: Xbox Live Arcade, Playstation Network
Kehittäjä: feelplus
Julkaisija: Square Enix
Hinta: 1200mps
Ikäsuositus: PEGI 12

Ihmiskunta on jälleen tuhon partaalla 2100-luvulla, kun eräs maailman herruutta havitteleva pojankloppi hönkäisee elottomiin koneisiin elämän siemenen. Onneksi toivo ei ole vielä menetetty, sillä maailman voi vielä pelastaa Moondivereiksi kutsutut neljä isosilmäistä piikkitukkaa.

Alun perin Necromachina –nimellä kulkenut Moon Diver on 2d-tasohyppelymätkintää Japanilaiseen tyyliin. Kovasti Super Smash Bros. Brawlin tarinamuotoa muistuttavassa Moon Diverissa yhdestä neljään tulevaisuuden toivoa voi hakata nekkuun tuhatpäistä konearmeijaa. Suurin osa tappelusta hoidetaan väistöllä, tuplahypyllä ja yhtä nappia peukalot ruvelle asti hakkaamalla. Lähinnä teräspölkyistä, kivipaaseista ja tuhoutuneista autoista koostuvia pelimaisemia madellaan eteenpäin metri kerrallaan, sillä miltei jokaisen askeleen jälkeen voi odottaa taas pariakymmentä vastustajaa. Tasojen loppuvastukset ovat yllättävänkin kovia kavereita, jotka saattavat lakaista pelaajan maton alle yhdellä iskulla. Checkpointteja ei luonnollisesti ole, joten mielenkiintoni laski entistä rivakammin, kun jouduin samaa roskaa hinkkaamaan useita kertoja loppuvastustajiin kuollessani.


Kuvottavan tylsää maastoa tutkiessa löytää väistämättä taikoja, joista voi valita kerralla käyttöönsä neljä. Kun joku pelaajista loihtii vähänkin tehokkaamman taian, nähdään useita sekunteja kestävä Final Fantasymainen valoshow, joka tauottaa kaikkien pelin. Jos (ja kun) yksi pelaajista spämmää näitä liikkeitä, ei välissä edes ehdi pelaamaan. Erikoisiskujen efektit ovat yhtä elämysrikkaita kuin Windowsin näytönsäästäjät, jossa muutama neonvärinen viiva lentää ruudun läpi. Muuten moninpeli on kaoottista sekasortoa, kun yleensä useimmat pelaajat haluavat vain rynnätä tasot läpi, eikä ruutu jää odottamaan hitaampia. Moninpeliä ei tosin juuri tullutkaan pelattua, sillä pelaajakadosta päätelleen muut ovat jo ymmärtäneet siirtyä parempien pelien pariin.

Graafisesti Moon Diver on luotaantyöntävä johtuen tasosuunnittelun aneemisuudesta. Ruutua saa vieläpä tihrustaa nähdäkseen elinvoima- ja taikavoimamittarit, jotka ovat ehkä pienimmät missään pelissä näkemäni. Taistelun keskellä elinvoiman ehtymistä on lähes mahdoton seurata. Soundtrackissa on muutama nautittava raita, mutta ne katoavat korvia vihlovien räjähdysten, ähinän ja sivallusten alle.

Moon Diver vaikutti menevältä 2D-seikkailulta vielä ensimmäisen tason ajan, ennen kuin on jo nähnyt kaiken. Satunnaisesti kiksejä saa nopeatempoisimmista akrobatiataisteluista ja muutamasta jännästä pomotaistelusta, mutta koko muu peli onkin sitten kuvottavan yksitoikkoista napin takomista. Parhaimmillaan peli on varmasti hyvän ystävän kanssa, mutta minulla ei ole sydäntä kuluttaa muidenkin kallista aikaa näin jonninjoutavaan räpellykseen.