Kuka syttyy energiaa lataavista kimittävistä blondeista oransseissa haalareissa? He lienevät avoimia pröystäileville välinäytöksille, joissa superolennot monistuvat ja galaksit repeävät pelaajan suorittaessa Speden reaktiotestiä. Dragon Ball: Raging Blast 2 ja Naruto Shippuden: Ultimate Ninja Storm 2 ovat perusteiltaan vastaavia kolmiulotteisia areenamätkintöjä. Piirroselokuvia apinoivat grafiikat viehättävät ja onton sisuksen kätkevät. Jos toiseen peliin onkin enemmän panostettu, tämä on merkityksellistä vain molempia anime- ja mangasarjoja palvoville. Värikästä jytypommitusta arvostaa itse kukin, mutta megatörttöilyn syvemmän merkityksen ymmärtämiseen tarvitaan fani.

Välinäytökset, millä tarkoitan erikoishyökkäyksiä, ovat nimikkeiden vahvin ja heikoin puoli. Kumpikaan peli ei osaa rakentaa hakemiaan fiiliksiä ilman niitä. Kun valmiiksi purkitetut hyökkäykset kestävät yli kolme sekuntia, haukotus kajahtaa varsinkin, jos hyökkäys ei ole matsin päättävä hyper-yli-lyönti, vaan heittoon verrattavissa oleva tapa nöyryyttää. Jos sellaiset pelit kuin Mortal Kombat ja Dead or Alive venyttävät animaatioita pitkään, tekevät ne sen tilanteissa, joissa uhri on ensin ajettu vaikkapa jyrkänteen reunalle. Naruto ja Dragon Ball siirtyvät välinäytöksiin milloin vain ja vieläpä ketjuttavat niitä. Mitään ei saisi tappelupelistä löytyä, mitä pelaaja ei ole valmis katsomaan tuhatta kertaa.





Ninja Storm 2 itseasiassa on seikkailupeli. On ahdasta putkijuoksua, ostettavia tavaroita, keräiltäviä esineitä, sivutehtäviä ja muuta japanilaisista "roolipeleistä" tuttua, jopa tarina. Areenatappelut ovat pääasia, mutta niitä ehtii janota. Satu on ummikolle sekava, mutta tunne siitä välittyy, että maailmaan ja hahmoihin on käytetty ajatusta jossakin vaiheessa aiheen historiaa. Tunnelma miellyttäisi ilman englannin kieltäkin.

Naruto on nuori ninja, jolla on lärvissä viikset tai kidukset. Se olisi turhan selvää, jos Naruto lähtisi kaatamaan kummituslohikäärmeillä ladattuja monessa muodossa viihtyviä kätkettyjä palailevia salaliittopahiksia muutaman läheisen ystävän kera. Alusta saakka hahmoja tursuaa joka tuutista. Pelaaja ohjaa eri sankareita ennen kuin tärkeimpiin on alustavasti tutustuttu. Pääsemmä todistamaan niinkin näppärää tarinankerrontaa, että kunhan Naruto on ravannut edestaas samoja katuja, hän lähtee matkalle, jolla ei tapahdu mitään. Sitten pelaaja ohjaa uusia ihme jannuja pitkin samoja polkuja.

Taistelut ovat kohtalaisen tyydyttävää sähellystä. Hahmoilla on eronsa - eräs mummo taistelee itsensä kokoisilla marioneteilla, joita voi liikutella -, mutta sähellys on sähellystä. Vihaan pyhästi kohtaamisia, joissa rehellisen taistelijan on tehtävä kaikkensa tavoittaakseen tulipalloa vaivatta viskelevä pelkuri, jolla on pöksyissä kuvainnollinen pommi lähikontaktin varalta. Kieltämättä komiaa sohimista katsoo mieluummin kuin pelaa. Muutamat tarinaan kuuluvat tappelut ovat kiihkeitä ja viihdyttäviä sitten, kun pelaajalta vaaditaan rämpytyksen lisäksi hyvää ajoitusta.

On lyöntinappi, on ampumisnappi. Ristiohjaimella laukaistaan erikoisesineitä. Energiaa ladataan kun ehditään ja käytetään taktisesti, vaikkapa tehostamaan perusliikkeitä. Pelissä on syvyyttä. Tiedän tämän, koska piipahdin nettipeleissä. Kun luulin hallitsevani perusasiat, "saman tasoiset vastustajat" latasivat leukaani kymmenen välinäytöstä putkeen joka kerta ja se siitä. Video sanoo, että hävisit? Voiko peli vähempää motivoida?

Kohtaamiset tarinan aikana huipentuvat toisinaan monivaiheisiin reaktiotestivideoihin. En moisista perusta, mutta Naruto voittaa puolelleen eeppisellä asenteella ja villillä surrealismilla. Jos en mitään muutenkaan tajua, miksenpä katsoisi filmiä, jossa sankari muuttuu sadaksi sankariksi ilman mitään selitystä. Monet sessiot ovat näyttäviä kuin parhaissa anime-elokuvissa. Heikko huulisynkka on pikkuvirhe muutoin piirroselokuvamaisessa elämyksessä. Jopa näteissä maisemissa käppäily on kivaa, kunnes sama yhdentekevä ruutu on ohitettu seitsemännen kerran tunnin sisällä. Loputon tallustelu sai minut kaipaamaan jopa satunnaistaisteluita. Motivoitunut Naruto-fani tahtoo muodostaa omat mielipiteensä, mutta muut eivät.






Voi perkele! Raging Blast 2 kuuluu samaan jatkumoon kuin vihaamani Budokai Tenkaichi -sarja. Dragon Ball Z on jo itsessään syy nukettaa Japani. Pelin mukana tulee yksi jakso vasemmalla jalalla piirrettyä animea, jossa kivesten laskeutumista odottavat vesipäät lataavat itseensä poweria pudottaakseen taivaalta universumin uusimman cyberhitlerin. Hupsis tupsis pimpeli pompeli! Pätkimämme pahikset ovat hengissä ja liittoutuneet ja oho, kuolemattomia, mutta nyt me voitimme heidät!! Lähdetään toiselle planeetalle!!! Siellä on leijuva voimakenttämies, jonka kaunasavukone osaa muuttua ultimaattiseksi uhkamieheksi!!!! Poseerataan ja kiljutaan se kuoliaax!!!!11 "Raging Blast" viittaa lääketieteeseen: kuului poks ja korvistani valui jotakin vaaleanpunaista.

Omaperäisyydestä pelejä on kiiteltävä. Nämä pyrkivät olemaan sekä pelaajan pelejä vaativaan makuun, että uskollisia poseeraustaisteluille. Kontrollit ovat simulaatiomaiset. Käytin kolme tuntia pelkän tutoriaalin parissa. On lyönti- ja ammusnappi. OK. Myös kaikki muut namiskat ovat käytössä. Ka-me-li-ha-me-ha-lauk-set ja muut hypersuperit laukaistaan tatin pääilmansuunnilla. Selvää pässinlihaa on tämäkin, kunhan mittari on ladattu ja pelikin tajuaa, että napautit sitä tattia. Väistö- ja vastaliikkeet, sekä muut liikkumis-liikkeet, piru periköön ne. Tutoriaali on sen verran epäselvä ja väittääkseni virheellinen, että selvisin hädin tuskin siitä. Session jälkeen en lainkaan muistanut, mikä liipaisimen ja nappulan yhdistelmä tekee mitäkin. Reaktiotestit tiettyjen liikkeiden kliimaksien aikana ovat tavallaan yksinkertaisia, mutten tahtoisi huitoa kärpästä hesarilla yrittäessäni laskeutua matkustajakoneella.

Tenkaichien tavoin Raging Blast on vaikea oppia, eikä se juuri millään tavoin palkitse. Kun perusasiat on sisäistetty, hahmot alkavat vaikuttaa hyvin samanlaisilta. 90 pelleä on tarjolla. Uniikkeihin spesiaaleihin kuuluu paukkujen lisäksi suklaamorffeja ja hauis-pumping-ihmeitä. Melko harva tappelupeli toimii siten, että kun olet ensimmäistä kertaa tehnyt hahmon kaikki temput, olet saanut hahmosta kaiken irti.

Yksinpeli on mukaelma arcade-tiloista. Hahmoille on väsätty omat haasteet, jotka suoritetaan halutussa järjestyksessä. Joskus vastustajia on useampi, joskus vastustaja on voitettava nopeasti, joskus on pärjättävä vähillä energioilla. Matkan varrella hahmot ansaitsevat vaihtoehtoisia hyökkäyksiä ja esineitä, jotta sekavuus maksimoituisi. Oletettavasti se, ketä vastaan kukakin ottelee, ja mitä matsien alussa sanotaan, merkitsevät jotakin sarjan ystäville. Heh heh, Majin Buuta haukuttiin paksukaiseksi. Niin totta.

Toiminnasta on vaikea pysyä kärryillä. Pällit osaavat liikkua ylös ja alas, ja viimeistään tällöin kameramies kadottaa vastustajan, vaikka se periaatteessa on siihen lukkiutunut. Lähitaistelu oli aikanaan sietämättömän tylsä keino ladata mitä lie mittaria. Nykyään lyönnit tekevät vahinkoa! Se tunne on kuningastunne, kun tunnet rankaisevasi paikallaan seisovaa harjoitusnukkea jo ensimmäisenä pelipäivänä. Nettipeli tarjoaa asiallisesti turnaustilaa ja muuta. Yritin tosissani päteä linjoilla raiskatakseni edes yhden kohderyhmäballinaaman. Kun ensimmäistä kertaa olin etulyöntiasemassa, jäin jumiin seinään ja vastustaja alkoi leipoa minua takaapäin... Juuri ennen kuin Raging Blast teki minusta selvää, otin yllättävän moraalisen voiton:


Dragon Ball: Raging Blast 2:n kuvat on materiaalin puutteesta johtuen kaapattu 720p-tarkkuuden trailerista, mistä juontuu kuvien lievä epätarkkuus.