Tällä erää arvostelussa on kaksi Xbox Live -peliä, joilla ei silmämääräisesti ole paljoa yhteistä: Vanhan Konami-yhtiön Castlevania HD -tasoloikka sekä amerikkalaisen Uber Entertainmentin uusi Monday Night Combat -joukkuetaistelupeli. Oikeastaan ainoat yhteiset tekijät ovat tekninen ongelmattomuus ja yksinpeliä huomattavasti viihdyttävämpi moninpelitila.




Konamin Castlevania on eräs pitkäikäisimmistä videopelisarjoista. Suoraviivaisina, sivulta kuvattuina 2D-toimintahyppelyinä tunnettu korkealaatuinen Castlevania-sarja muuttui aikanaan Symphony of the Night -pelin jälkeen vapaamuotoisemmaksi tutkimusmatkailuksi, jossa kartalta avautuu koko ajan uutta tutkittavaa. Harmony of Despairin kenttärakenne palaa kuitenkin vanhaan: peli on suora toimintatasoloikka, jossa on kuusi keskikookasta kenttää ja siinä se. Varo ajan loppumista, hankkiudu pomohuoneeseen ja hakkaa pomo, niin pääset seuraavaan kenttään.

Toki kentistä löytyy ylimääräistäkin tutkittavaa sivuhuoneiden ja niistä löytyvien aarrearkkujen muodossa. Pomohuoneeseen on aluksi vaikea hahmottaa reittiä, mutta käytännössä matka on hyvinkin suoraviivainen. Pelin läpäisyn jälkeen avautuu kovempi vaikeustaso, jossa löydettävät esineet ovat parempia ja viholliset huomattavasti vahvempia.

Castlevania HD:nakin tunnettu Harmony of Despair ei ole tyypillinen teräväpiirtografiikkainen uudisversio, sillä pelisarjasta tuttuja kaksiulotteisia pikseligrafiikoita ei ole todellakaan piirretty uudelleen korkeammalla tarkkuudella. Sen sijaan pelimaiseman ja lähes koko kentän pystyy halutessaan mahduttamaan ruudulle. Tällöin hahmoista tulee liikuttavan pikkiriikkisiä. Vanhojen pelien rakastajilta tulee varmasti ihailevia huokauksia, sillä pelin ulkoasu on vanhanaikaisen kaunista 2d-silmäkarkkia. Musiikkikin on pelisarjan hengen mukaista.

Pelihahmon voi valita kuudesta pelisarjan tunnetusta hahmosta, joista jokaisella on hieman erilainen taistelutyyli ja erikoishyökkäykset. Vanhimpia sarjan päähenkilöitä ei pelissä valitettavasti ole lainkaan. Tasohyppelyn ja taistelun oppii helposti, mutta vaikeustaso on aloittelijalle varmasti korkea, sillä muutama osuma riittää alussa viemään sankarin hengen, ja sitten kenttä on aloitettava alusta. Onneksi löydetyt esineet saa pitää, ja päähenkilöä saa vahvemmaksi haarniskaesineillä, joita löytyy aarrearkuista, päihitetyiltä vihollisilta ja ostamalla pelimaailmasta voitetulla rahalla. Samaan tapaan päivitetään myös aseita ja erikoishyökkäyksiä.



Yksinpelinä Harmony on valitettavasti puiseva tuotos. Siinä ei ole pelisarjan vanhempien tuotosten harkittua taisteluesterataa, jossa edistysaskeleet voitetaan. Pelissä ei ole myöhempien Castlevanioiden vapaata seikkailuakaan. Pelaaminen on enimmäkseen sitä, että pelaaja talsii huoneistot hitaasti läpi ja hakkaa yksinkertaisesti reagoivia vihollisia. Sitten hakataan pomovihollinen, ja mokomaa saa piestä paljon kauemmin. Esimerkkinä mainitakseni: kolmatta kenttää ei ole ajateltu lainkaan yksinpelin kannalta, sillä pomoon päästyään pelaajan on kohta kierrettävä koko vihollisista tyhjennetty taso uudelleen, että pääsisi hollille hakkaamaan pomon heikkoa kohtaa. Pelejä ei saisi suunnitella näin. Kolmostaso on muutenkin pelin rumin ja hätäisimmin koottu tuotos. Onneksi Harmonyn tuotanto on muuten kuitenkin korkealaatuista: bugeja tai pahoja tasapaino-ongelmia ei tullut vastaan.

Moninpelissä pelin virheet vaikuttavat vähemmän. Kentistä avautuu muutama uusi alue, tiimityö on sarjan peleissä uutta herkkua ja kuolleen, hupaisaksi luurangoksi muuttuneen toverin voi herättää eloon kentästä löytyvillä eliksiiriesineillä. Luulen silti, ettei Harmony tule vetoamaan Xbox Live -pelaajiin kovin pitkään, joten moninpeliä havittelevien kannattanee muodostaa kaveriryhmiä tai alkaa nopeasti pelailla ennen yleisen kiinnostuksen kuolemista.

Pelisarjan fanit, joihin lukeudun, saavat pelistä varmastikin eniten irti, mutta siltikin Castlevania HD tuotti pettymyksen: taas kerran tuotos näytti paljon paremmalta videoissa. Eritoten pelaaja pettyy, jos toivoo tästä moninpelattavaa toimintaseikkailua, sillä vapautta, tutkimusmatkailua tai seikkailua ei yksinkertaisesti ole. Peli on teknisesti virheetön, mutta sangen hengetön; kaukana sarjan kohokohdista. Pahoin pelkään, että Harmony joutuu "pelaan kerran läpi, muutaman kerran moninpelinä ja unohdan sitten nopeasti" -kategoriaan. Se on suuri sääli.






Kokeneet pelaajat tietävät heti millaisesta pelistä Maanantai-illan mäiskeessä on kyse, kun kerron sen olevan kolmannen persoonan 3d-tornipuolustusräiskintä, jossa on hahmoluokat. Pelaajahahmon voi siis valita muutamasta perustyypistä, hänet nähdään taistelussa selän takaa kuvattuna ja pelin tehtävänä on suojata tukikohta sinne hyökkääviltä roboteilta rakentamalla puolustustykkejä. Voitte kuvitella, että suuria yllätyksiä ei tule pelistä löytymään.

Pelimuotoja on avokätisesti laskettuna neljä: yksinpeli, kaksinpeli jaetulla ruudulla ja kaksi verkkopelimoodia. Yksin- tai kaksinpelissä taistellaan areenalle ovista pursuavia robottiaaltoja vastaan omilla aseilla ja rakennettavilla tykeillä. Peli on menetetty, mikäli rahapallon - eli tukikohdan ytimen - kilpi ensin murretaan ja ytimen energiamittari saadaan tyhjäksi. Moninpeli tarjoaa joko tätä puolustuspeliä vastaavan yhteistyötilan maksimissaan neljän pelaajan pelinä tai joukkue vastaan joukkue -taistelutilan, jossa areenalla on kaksi maksimissaan kuuden pelaajan joukkuetta ja molemmilla puolustettava tukikohta. Tarkoitus on tällöin puolustaa tykkitornein omaa tukikohtaa ja marssittaa (ainakin teoriassa yhteistyönä) oman joukkueen robottiaalto vihollisen tukikohtaan, sillä vain ne pystyvät murtamaan kilven.

Hahmoluokista huomaa, että Team Fortress 2 -henkiset joukkupelien vakioratkaisut ovat tekijöiden mieleen. Valittavissa on kohtuullisilla aseilla varustettu keskivertotyyppi, ilmaiskuihin ja parantamiseen erikoistunut huoltomies, pari raskaasti aseistettua äijänkorilästä, FPS-ammuntapelien vakioriesa eli kiikarikiväärimies sekä osittaisella näkymättömyydellä (ja ikävillä teräaseilla) varustettu ninjatyttönen, jota ei tietenkään kannata päästää lähelle. Kukaan näistä ei vaikuttanut suoranaisesti surkealta hahmolta, vaikka ninjoja liikkuukin pelaamissani moninpeleissä ehkä eniten. Hahmon saa valita aina ennen taistelua, luokkaa voi vaihtaa kuollessaan eikä yhteen luokkaan pidättäytymisestä saa mitään muuta kuin omien pelitaitojen karttumisen. Pelin aseet ovat enimmäkseen niitä ikiaikaisia miniguneja, lasereita ja pommeja, mutta pari outoakin tapausta löytyy: erään hahmon huvittava 'sokaisupommi' liimaa lähipelaajien ruudulle kasan mainoslehtisiä.



Teknisesti ottaen Monday Night Combat on virtaviivainen ja ongelmaton. Se ei bugita tai sekoile. Grafiikat sopivat teemaan, värimaailma on sarjakuvamaisen kirkas ja tavanomainen machomusiikki on tällaisissa peleissä vakiovalinta. Pelimaailma esitetään tulevaisuuden keveänä väkivaltaviihteenä, suupaltti selostaja selittelee satunnaisia ja taisteluareena on täynnä kuvitteellisten yhtiöiden ja tuotteiden mainoksia. Tällaisessa tapauksessa soisi huumorin olevan totaalisesti ylilyötyä, mutta harvinaisen laimeaksi ovat tämän pelin tekijät vitsinsä vetäneet.

Laimeus oikeastaan vaivaa koko peliä: käytännössä MNC tarjoaa neljän pelimuodon sijaan vain kaksi oikeasti erilaista, eikä pelissä ole yhtään mitään uutta tai kekseliästä. Achievement-henkisiä juttuja voi kerätä, jos ne kiinnostavat, ja taisteluita käymällä saa auki päivitettyjä versioita hahmoluokista, mutta muuta suurta ja hienoa pelistä ei heru. Se, haittaako laimeus tai pitkän tähtäimen sisällöttömyys pelaajaa, riippuu tietysti hänestä itsestään. Yksinpeli on arvattavasti vitsi, mutta Monday Night Combatia pelaa kyllä moninpelinä. Live-valikoimassa se on hajuttomuudessaankin kohtalainen lisä, mutta koukuttavampia matsipelejäkin on suuressa maailmassamme olemassa - joskaan ei välttämättä Liven pikkupelien luokassa. Uber Entertainmentin tuotos ei ehkä ole aivan niin überia viihdettä kuin se voisi toivoa, mutta menettelee toistaiseksi.