V2.fin vieraskynäniska pääsi jälleen Nintendon tiloihin pelaamaan tulevia nimikkeitä ja nyt näprättävänä oli yhteensä kuusi peliä. Kokeiluversiot olivat samat kuin alkukesän E3-messuilla, joten mitään ainutlaatuista ei Suomeen tällä kertaa saatu. Useiden pelien pituudessakin näkyi suuntaus messukansalle, sillä kokeilu saattoi olla ohi hetkessä. Tällä kerralla painotus oli yhteistyöpeleissä, sekä hieman vanhempien pelisarjojen uusissa tulokkaissa.




Golden Sunin kokeiluversio oli yksi niistä, jotka eivät häikäisseet pituudellaan. Peli oli jaettu erikseen yhteen lyhyeen luolastoon sekä kolmeen taisteluun, jotka molemmat olivat selkeästi suunnattu ihmisille, joille Golden Sun –sarja ei ole jo Gameboy Advancelta tuttu. Tarinaa ei demossa nähty lainkaan. Dark Dawn kuitenkin sijoittuu aikaan vanhojen Golden Sunien jälkeen, sillä internetin syöverit väittävät protagonistin olevan ensimmäisen osan Isaacin poika.

Dark Dawn oli juuri sitä, mitä olettaa saattoi. Tuttua Golden Sunia, joka yhdistelee Final Fantasy –sarjan tyylisiä vuoropohjaisia taisteluita Legend of Zelda –sarjan puzzleilla kyllästettyihin luolastoihin. Puzzleja ratkotaan edelleen teinisankarien maagisilla psynergy–voimilla, ja taistelussa apuna vilistää joukko ensimmäisistä osista tuttuja Djinn–olentoja. Pelisarja ei ole muuttunut kriittisesti käsikonsolisukupolvelta toiselle siirryttäessä. Grafiikka on saanut päivityksen kolmiulotteiseksi, mutta peli on pohjimmiltaan sama kuin ennen. Styluksella sohiminen ei ole pakollista, eikä toista ruutua käytetä kuin lähinnä taisteluanimaatioiden aikana. Taisteluissa ylemmästä ruudusta voi vilkuilla Djinn –olentojen tilaa, jota aikaisemmin piti tiirailla erillisistä valikoista.

Maistiaisen perusteella jatko-osa ei tee rohkeita muutoksia pelisarjaan. Pelin julkaisun ajankohta ei ole vielä tiedossa.




Nousevan auringon maassa professori Laytonin puzzleseikkailuja on ilmestynyt jo neljä ja viideskin on luvattu, mutta länsimaalaiset odottavat vasta kolmannen seikkailun ilmestymistä.

Kolmannessa osassa Professor Layton ja nuori Luke etsivät aikakoneen esittelyssä kadonnutta pääministeriä ja selvittävät mysteeristä kirjettä, jonka on kirjoittanut Luke kymmenen vuotta tulevaisuudessa. Juoni herätti mielenkiintoni, mistä osasyyllisenä on ihan mukiinmenevä dialogi ja ääninäyttely. Mielikuvaksi jää interaktiivinen piirretty, jossa tasaisin väliajoin pääsee tutkitmaan ympäristöä. Pääpainopiste on erilaisissa matemaattisissa ja loogisissa puzzleissa, joissa esimerkiksi autetaan poliisia löytämään juhlien kuokkavieras tai metsästetään bussiaikataulujen avulla reittiä määränpäähän.

Puzzlet tuntuivat suhteellisen helpoilta, mutta pelin edetessä uskoisin myös vaikeustason nousevan. Haastavampia aivopähkinöitä helpottamaan voi turvautua kolmeen oljenkorteen, mutta samalla palkinnoksi saatava pistemäärä pienenee. Tämä on mainio ratkaisu, jolla pelaaja saadaan houkuteltua keksimään ratkaisu ilman apuja. Vihjeetkään eivät paljasta ratkaisua heti, sillä ainakin bussiongelmassa ensimmäinen vihje oli luokkaa "yritä luonnostella aikataulut paperille”.

Sarjan aikaisempia osia pelaamattomana on hankala kertoa, onko mikään muuttunut. Kokeiluversion parissa ei kuitenkaan kovin kauaa viihtynyt, mutta syy ei piillyt pelissä - seisaaltaan leuka kiinni rinnassa autenttinen pelikokemus jäi lähinnä haaveeksi. Puzzlepelien ystävänä Professor Layton and the Unwound Future tuntui mainiolta. Pikku-Sherlockit pääsevät tonkimaan vihjeitä vielä tämän vuoden lokakuussa.




”Taas uusi Mario Party eri kuorrutuksella” lienee monien ensimmäinen ajatus, kun puhutaan Wii Partysta ja se on osaksi totta. Mario Partyista tuttu lautapelin ja minipelien yhdistelmä on vahvasti läsnä, mutta on enää vain yksi osa Wii Partya. Itse lautapeli on nopeatempoisempi ja suoraviivaistettu kilpajuoksuun vuoren huipulle. Virtuaalinoppaa nakkaa jokainen vuorollaan, jonka jälkeen pelataan yksi minipeli tuomaan taitavimmille etua antavat lisänopat seuraavalle heittokierrokselle. Matkassa on tietysti runsaasti tuuria erilaisista laatoista johtuen, mutta ainakin teoriassa minipeligurut ovat vahvoilla.

Minipelit nojaavat vahvasti liikeohjaukseen, ja moni peleistä on myös selvästi saanut inspiraationsa Wii Sportsin, Sports Resortin sekä Wii Fitin toimivimmista peleistä. Minipeleissä kisataan esimerkiksi raveissa, kalastuksessa, ilmapallojen puhkomisessa sekä muissa harmittomissa koko perheen lajeissa. Ainakin testiversio pelattiin ilman MotionPlus-palikkaa, joten liikeohjauksessa on oma epätarkkuutensa ja törttöilystään voi syyttää muutakin kuin perjantai-illan drinkkejä. Mario Partyjen epäselkeydestä, hitaudesta ja ohjaimen takomista vaativista minipeleistä on onneksi päästy eroon.

Lautapelin lisäksi kokeilin kahden pelaajan pelimuotoa, jossa tasapainoteltiin Mii–hahmoja kiikkerän laivan mastoon. Kahden hahmon asettamisen jälkeen pelattiin välissä yhteistyötä vaativa minipeli, jossa voitto palkittiin helpotuksella (aseteltavat Miit samankokoisia) ja häviö vaikeutuksella (iso ja pieni Mii). Kunnollisen yhteistyön puute olikin yksi Mario Partyn suurimmista vioista.

Juhlat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä päävalikossa pelaamattomina oli 1-4 pelaajalle suunnattuja pelimuotoja lisää arviolta toistakymmentä. Näihin ei päästy käsiksi, mutta mainospuheiden perusteella mukana on runsaasti erityisesti lapsille ja perheille sovitettuja pelejä, joista osa tuo kokemuksen kuvaputken ulkopuolelle. Mukana on mm. Wiimote–ohjainten piilotusta sekä leikki, jossa pöydältä napataan ruudulla näkyvän eläimen ääntä kailottava ohjain.

Rehellisesti Wii Party tuntui paremmalta kuin esikuvansa. Pelikonkarit tästä tuskin saavat mullistavia kokemuksia, mutta lasten tai aikuisten juhlissa peli voi oikeasti olla hauska. Nelinpeli nauratti, ja juhlissa pelaajiksi kelpuutetaan myös ne rytmitajuttomat, joita Rock Band ei innosta. Ilman neljää ohjainta ja pelaajaa kokemus voi jäädä vähän laihaksi. Loppuvuonna selviää, soveltuuko Wii Party sekä lastenkutsuihin että kotibileisiin. Ainakin suunta vaikuttaa oikealta.




Kirbyn uuden seikkailun silmiinpistävin puoli on pelin ulkonäkö. Peli luottaa vanhan ajan kaksiulotteiseen, riemunkirjavaan grafiikkaan, mutta se on tehty omalla yksilöllisellä tyylillään. Hetken aikaa Kirby muistuttaa hieman Yoshi’s Storya, mutta siitäkin ollaan aika kaukana. Kaikki hahmot ovat vain paksuja värillisiä ääriviivoja, langoista solmittuja hahmoja. Tausta on kuin suuri kangasverho, josta löytyy salataskuja, vetoketjuja, nappeja ja muita omituisuuksia. Ilman videota Kirbya on vaikea kuvailla. Aseensa, siis ruoskamaisen narunpätkänsä ansiosta Kirby voi roikkua napeissa, lyhentää etäisyyksiä vetämällä taustaa ruttuun ja pilkkoa vastustajat langanpätkiksi. Kirby taitaa myös muuntautumisen salat, sillä Kirby muuttuu esimerkiksi ufoksi, avaruusalukseksi tai sukellusveneeksi tilanteesta riippuen.

Upeasta tyylistään huolimatta Kirby’s Epic Yarnia vaivasi laimeus. 2D-tasohyppelyksi meno oli ehkä vähän turhankin kiireetöntä ja leppoisaa. Testiversio taisi olla todella keskeneräisestä pelistä, sillä siitä oli todella hankalaa raapia mitään kovin informatiivista kasaan grafiikan lisäksi. Esimerkiksi keräsin tasojen aikana satoja timantteja rakentaen ruudun yläreunaan helminauhaa, jonka olemassaolon syy ei selvinnyt. Leivottaessa Kirbyä turpaan vastustajat rohmusivat osan timanteista, mutta edes kukkaron tyhjentyessä peli ei loppunut – kuolla ei vaan yksinkertaisesti voinut. Pelin alussa se on muutenkin sula mahdottomuus, sillä viholliset eivät tarjonneet ruoskalle vastusta, eikä tappavia onkaloita ollut yhtään. Toivottavasti lopullinen peli on haastavampi ja antaa riittävän syyn bling blingin hamstraamiseen.

Kirbykin tarjoaa yhteistyöpelin, jossa toinen pelaaja ohjastaa prinssi Fluffia, sinistä kruunupäistä Kirbykloonia. Yhteistyöpelissä ei muutu oikeastaan mikään, vain joissakin ennaltamäärätyissä kohdissa pelaajille saatettiin jakaa omat tehtävät. Toista pelaajaa voi myös käyttää heittoaseena. Läpi käveleminen ei tosin onnistu, mutta sitä vaativia kriittisiä hetkiä en nähnyt.

Tällaisenaan ennakko tarjosi lähinnä silmäkarkkia ilman konkreettista osoitusta pelin hauskuusasteesta. Kirby’s Epic Yarn rantautuu Eurooppaan vasta vuoden 2011 alkupuolella, joten aikaa on lopullisemmankin tuotteen testiin. Julkaisua ennen tietoa saadaan myös Yhdysvalloista tai Aasiasta, joissa pelin pariin päästään jo tänä vuonna.




Pian ilmestymä Metroid: Other M sai testitilaisuudessa myös eniten peliaikaa. Tarinan alkua ja välivideoita seurattiin yhteensä vajaa tunti.

Havaitsen sekunneissa, kenet Nintendo on pestannut tekemään uuden Metroidin. Huomio kiinnittyy erityisesti välivideoiden tyyliin sekä taisteluun, jotka maistuvat todella puhtaasti Ninja Gaidenilta. Team Ninjan oma näkemys pelisarjaan ei kuitenkaan ole välttämättä huono asia, sillä Xboxin Ninja Gaiden keräsi aikanaan ylistyksiä jopa sukupolven parhaana toimintapelinä – fanipipo kiristää kirjoittajankin päätä. Vaikka molempien pelien pääsankarit pukeutuvat tiukkaan lateksiin, yhtäläisyyksiä ei ole liikaa. Ninjaisen sisimpänsä Samus Aran piilottaa haarniskaansa, ja Other M on selkeästi tunnistettavissa Metroid –sarjan peliksi.

Metroid: Other M jatkaa siitä mihin Super Metroid jäi. Häpeissäni myönnän Super Metroidin olevan aukko yleissivistyksestäni. Samus on kuitenkin jälleen voimissaan, ja tarinan alun kuntoutus toimii tutoriaalina uuden ohjaustyylin hallitsemiseksi. Uusi ohjaus on yksi kiinnostavimmista ja eniten mielipiteitä jakavista asioista. Suurimman osan aikaa ohjain pidetään vaakatasossa ja Samusta liikutellaan ristiohjaimella. Kakkosesta hypitään, ykkösestä ammutaan ja A:lla muuntaudutaan Samuksen tavaramerkkinäkin tunnettuun pallomuotoon. Erillistä puolustusnappia ei ole, vaan lähelle tulevia iskuja ja ammuksia väistellään sopivaan aikaan ristiohjaimesta väistösuuntaa sorkkimalla – ninjan refleksejä tarvitaan yhä. Taistelu perustui alussa lähinnä tasaiseen ammuskeluun, satunnaisiin lopetusliikkeisiin sekä väistelyyn.



Osassa vastuksia, tai rauhallisemmissakin tilanteissa, ohjaimen voi ja se pitää kääntää osoittamaan television ruutua, jolloin peli vaihtaa ensimmäisen persoonan kuvakulmaan. Tällöin ruudulla näkyy korostettuina kohteita, joihin voi lukittautua tutkiakseen tai ohjuksia tykittääkseen. Ohjauksen kanssa olin rehellisesti sormi suussa alusta loppuun, enkä vaikuttanut olevan ainoa. Samus ei ihan aina juossut haluttuun suuntaan, ohjaimen kääntely tuntui omituiselta ja välillä hypyt eivät millään laskeutuneet vihollisen päälle, vaikka lopetusliike sitä vaati. Joskus reagoin hieman hitaasti ja ehdin vaivoin kääntää ohjaimen raketin ampumiseksi, kun isompi välivastus oli jo uudestaan jakamassa oikeutta. Osaltaan tuntumasta voinee syyttää varhaista E3-versiota. Huono ohjaus ei ole, mutt totuttelua etenkin Wiimoten kääntely vaatii. Vaatihan Metroid Primenkin omituiset kontrollit aluksi treeniä, mutta toimivat parin tunnin jälkeen sujuvasti.

Harjoittelun jälkeen jatketaan hätäsignaalin perässä avaruuslaivalle, jossa kohdataan liuta sankarittaren vanhoja tuttuja ystävistä mörriäisiin. Peli nojaa vahvasti aikaisempia osia enemmän tarinaan, sillä kauniita välivideoita Samuksen nuoruudesta ja nykyhetkestä katsotaan runsaasti. Faneja tuskin lämmittää, että Samus tuntuu ja kuulostaa suorastaan masentavalta. Terapia olisi ehkä vaarallisia avaruusasemia parempi toipumisympäristö. Lohduttomia ovat myös maisemat, sillä lähes koko testiversio vietettiin sisällä harmaissa, kliinisissä, umpitylsissä avaruuskäytävissä. Hämärään harmaaseen yhdistyy ikävänä puolena myös isolta ruudulta esiinpistävät sahalaidat. Grafiikoiden osalta en peliä kamalasti ylistäisi, sillä Team Ninjalta on tottunut odottamaan hieman parempaa. Vasta aivan kokeilun loppuvaiheessa käytäviltä löytyi myös kasvustoa ja mielenkiintoisempia ympäristöjä. Trailerien ja kuvien perusteella Metroid –pelisarjalle tyypillisiä vaihtelevia ja silmää hiveleviä maisemia nähtäisiin runsaahkosti, joten Other M ilmeisesti vain kärsii Metroid Prime –taudista - senkin aluksi tuijotettiin vajaa tunti jo miljoonaan kertaan nähtyjä harmaan eri sävyjä. Kenttäsuunnittelu saisi täräyttää pelaajat ihmeellisiin maailmoihin hieman nopeammin, sillä ainakin itse olen nopeasti avaruuslaivojen putkikäytäviin kyllästyvää sorttia.

Testin perusteella Metroid: Other M jätti todella ristiriitaiset tunteet. Toiminta kelpasi ja pelin tunnisti Metroidiksi, mutta draamainen Samus, masentavat putkikäytävät sekä hieman epätarkka ohjaustuntuma eivät saaneet aikaan hurraahuutoja. Mielipide voisi tietenkin olla täysin toinen, jos pelattavana olisikin ollutkin kohtauksia eri puolilta peliä. Metroid: Other M saapuu kauppoihin 3. Syyskuuta.




Donkey Kong Country Returns tekee häpeilemättä Mariot ja muuttaa grafiikan täysin kolmiulotteiseksi jatkaen toimintaa kuitenkin vain X- ja Y-akselilla. E3-traileri oli luonut mielikuvan turhana uudelleenlämmittelyltä, jonka vuoksi pelin testaaminen jäi tilaisuudessa viimeisimpien joukkoon. Donkey Kongia pyörittäneet Wiit olivat kuitenkin jatkuvassa käytössä, ja kiinnostukseni kohosi naurun ja riemun kuuluessa juuri näiden ruutujen suunnalta.

DK luottaa perinteisyyteen. Neljästä pelattavasta tasosta löytyi vanhoista Donkey Kong Countryista tuttuja vaarallisia viidakkoja, aurinkoisia rantamaisemia sekä indianajonesmaisia kaivoskärrykyytejä. Visuaalinen anti ei häikäise upeudella, mutta toisaalta vinkumisen aihettakaan en löydä. Tasoissa kerätään edelleen järkyttävä määrä tavaraa: KONG –kirjaimia, banaaneja, kultaisia kolikoita sekä vaihteleva määrä piilotettuja palapelin paloja. Tutkittavaa ja löydettävää riittää. Kaikissa testattavissa tasoissa rymisteltiin tasaisesti vasemmalta oikealle ilman suuria mutkia. Välillä edellisistä osista tutut tynnyrit laukaisivat apinan syvyyssuunnassa kauemmalle tasolle, jossa toiminta jatkui hetken aikaa ennen paluuta ruudun etuosaan. Vaan miksi kameramies unohtuu etu-alalle? Kauempana toiminta kutistuu aivan liian pieneksi. Vaikeustaso tuntui sopivan haastavalta. Kuolema korjaa kahden osuman jälkeen, ellei tynnyrissä elävä Diddy Kong ole liittynyt seuraan. Kaksi lisäiskua kestävän luotiliivin lisäksi Diddy Kong tarjoilee myös muutaman erikoisliikkeen käytettäväksi.

Donkey Kongia voi ohjastaa pelkällä Wiimotella, mutta suosin paikan päälläkin käytettyä Wiimoten ja Nunchuckin yhdistelmää. Tatilla liikutaan, A hyppää ja ohjaimia täristämällä saa runnottua laatikoita, tainnutettua vihollisia ja heitettyä kärrynpyöriä. Allekirjoittaneen raivon partaalle ajanut, putkimiehen epätarkka ohjaustuntuma on korjattu, sillä apina tottelee liikkeitä todella sulavasti, eikä kovin helposti luistele suoraan kuiluun. Toinen suuri parannus on kimppakiva, jossa töniminen ja kaverin tappaminen ovat ohitse, sillä apinat osaavat kävellä toistensa läpi ja olla pilaamatta partnerin akrobatiaa. Toisen pelaajan ohjastama Diddy Kong saa runsaan edun rakettirepusta sekä pähkinäpyssystä, mutta yhteistyö on päivän sana. Vaarallisissa paikoissa kakkospelaaja voi hypätä Donkey Kongin selkään ja antaa lisävoimaa hyppyihin tai kärrynpyörään. Yhden pelaajan kuollessa pelaaja palautetaan takaisin toimintaan Marion tapaan leijuvassa tynnyrissä. Taival ei silti helpotu liikaa, sillä kaksi iskua tuupertavat aina, ja elämätkin ovat pelaajille yhteiset.

Kävin Donkey Kongin testikoneella jopa useita kertoja ja seurasin myös muiden peliä. Ongelmat, joiden vuoksi pidän New Super Mario Bros. Wiitä lähinnä keskinkertaisena hyppelynä, oli korjattu Donkey Kongissa, ja tasopomppu iski kovaa. Yllätyin, pidin, odotan. New Donkey Kong Country Wii… *krhm*, siis Donkey Kong Country Returns ilmestyy Euroopassa vielä loppuvuodesta.

Tero Huomo