Singstar: Take That sai minut menettämään lopullisesti uskoni siihen, että kyseinen pelisarja pystyisi uudistumaan. Ehkä jotain on tälle vuodelle tulossa, mutta talvi ja kevät tässä perheessä on lauleltu uskollisesti Microsoftin Lipsin tahdissa. Sama viisu jatkuu, sillä uusin Lips (I Love The 80s) höystettynä parhailla biiseillä edellisestä (Party Classics) tarjoaa 70-luvulla syntyneille sellaisen hittipotpurin, ettei paremmasta väliä. Samalla kotien kakkoskaraokesimulaattori on muuttunut askeleen verran enemmän peliksi kuin kilpakumppaninsa.




Kahdesta Lipsiä alusta asti vaivanneesta taudista ei ole vieläkään päästy eroon: mumisemalla mikrofoniin saa yhä edelleen pisteitä, vaikkakaan ei niin huippusuorituksia kuin ensimmäisessä Lipsissä. Xbox Liveä ei myöskään kauheasti hyödynnetä, vaikkakin uusien biisien ostaminen on kätevästi intergroitu kappalevalintaan. Mitään verkkopeliä tai omien suoritusten videointia ja jakamista verkossa kuten Singstarissa, ei kuitenkaan ole. Huipputuloksiaan voi toki vertailla kaverien kanssa.

Toisaalta taas Singstar ottaa itsensä vähän liiankin vakavasti, sillä nuottikorvattomilla ei ole mitään asiaa sitä pelaamaan - kun taas kuka tahansa lähipubin karaokea kuuntelemassa käynyt tietää, että nuottikorvattomat sitä lajia melkoisesti kuitenkin harrastavat. Lipsistä saavat hupia irti myös pienessä hönössä melodiaa muistelevat ja ne totaalisesti tasanuottiin takertuneetkin, elleivät muuten, niin liikkeentunnistavaa mikrofonia tamburiinina tai marakassina käyttäen.

Liikkeentunnistus on ollut myös mukana Lipsin laulusuorituksissa alusta alkaen - kun biisissä on menossa bassosoolo, tulee laulajan rummuttaa tahdissa kättään mikkiä vastaan tai heilauttaa sitä oikealla tavalla lisäpisteiden toivossa. Guitar Heroista on tavallaan lainattu Star Stream, jonka aktivoimiseksi mikrofonia pitää vispata. Tällaiset pikkulisät vievät Lipsin mielestäni lähemmäksi pelikokemusta, mikä sopii meikäläiselle, sillä karaoken laulaminen pelkän laulamisen vuoksi ei ole oikein ominta alaani. Enempikin kikkailuita olisi voinut keksiä, vaikkapa sitten ihan omaan pelitilaansa.


Reiluuden nimissä on sanottava, että Singstar on kuuden vuoden kehitystyön jälkeen monilta osin vielä hiotumpi tuote, sille on saatavana reilusti enempi laulettavaa ja sen käyttöön ottaminen on mutkattomampaa kuin X360:lla profiilien kanssa temppuilu. Lipsissä on kuitenkin sen verran raikasta tuulahdusta, että tällä hetkellä kun lauluinto valtaa sielun, nappaan sen hyllystä. I Love the 80s ei eroa ominaisuuksilta mitenkään Party Classicista, joten seuraavaksi siirryn hehkuttamaan molempien erinomaista kappalevalikoimaa.



Lips: Party Classics ei ole aivan niin 'kaikille jotain' -sillisalaatti kuin edeltäjänsä Number One Hits. Bileiden piristäjiä on kuitenkin kerätty monelta vuosikymmeneltä ennen vuotta 2000, joten perheen nuorimmat saattavat pyöritellä silmiään ja korviaan - ainoastaan muutama biisi löytyy tuoreempaa matskua. Kaikista kappaleista on mukaan saatu niin korkealaatuiset videot kuin mahdollista ja ellei sellaista ole olemassa, tai video kyllästyttää, voi valita pelin tekemiä animaatioita.

Pärssisen bileillassa soivat ainakin Alannah Mylesin Black Velvet, B-52'sin Love Shack, R.E.M.in Shiny Happy People, Right Said Fredin Too Sexy ja Deee-Liten vastustamaton Groove is in the Heart. Tapparafani vetäisi Live is Lifen ja bilehile Y.M.C.A.:n. Mukana on myös aimo kasa 'illan viimeistä hidasta' varten, mikäli sellaiselle löytyy tarvetta. Painopiste on vanhemmalla musiikilla, mistä todistavat mm. Divinyls, Nancy Sinatra, Foreigner, Don MacLean, Gloria Gaynor, Lynyrd Skynyrd ja Tom Jones.


Lips-pelien uusin tulokas on I love the 80s ja kyseinen vuosikymmen onkin katettu varsin herkullisena. Ellei kasarista pidä, tämän voi jättää suosista pelikaupan hyllyyn. Itse seitkytluvun puolivälissä syntyneenä huomasin tunnistavani ihan jokaisen kappaleen, vaikkeivat ne välttämättä nimen perusteella tuttuja olleetkaan. Ehdottomista klassikoista löytyy mm. Alphavillen Forever Young, New Orderin Blue Monday '88, aina Adam Sandlerin The Wedding Singer -leffan mieleen tuova Culture Clubin Do You Really Wanna Hurt Me, Frankie Goes to Hollywoodin Relax, Spandau Balletin Gold, Duran Duranin Rio ja Tears for Fearsin Shout.

Hieman hämärämpää matskua, mutta kasariviboja selkäpiihin tuovia ovat Devon Whip It, Erasuren A Little Respect, Kajagoogoon Too Shy, Rick Jamesin Super Freak, Soft Cellin Tainted Love ja Ultravoxin Vienna. Kaikkia niitäkin voisi kyllä väittää 80-luvun klassikoiksi. Sekä Party Classics että varsinkin I love the 80s ovat omissa kirjoissani tasalaatuisimpia lisämusapaketteja, joita musapelien kylkeen on tarjottu.

Toiset tykkää muhkummasta.