Olen hehkuttanut sivustolla moneen kertaan siitä, miten paljon Shutokou Battle -pelisarja on tuonut minulle iloa eri muodoissaan. Sen jälkeen, kun törmäsin pelin Dreamcast-versioon puolivahingossa vuonna 1999, olen suorastaan yrittänyt haalia sarjaa tutustuakseni sen eri osiin. Aivan täydellisen setin kerääminen ei oikein enää ole edes mahdollista, sillä virallinen kaanon sisältää myös toistakymmentä ainoastaan Japanin markkinoille tarkoitettua mobiilipeliä, mutta julkaisuja on kertynyt hyllyyni aina Super Famicomilta PS3:lle asti. Olinkin pitkään kohtalaisen varma, että vuoden 2007 Wangan Midnight ja sen PSP-käännös jäisivät viimeisiksi peleiksi koko sarjassa, mutta niin sitä joskus yllättyy myönteisestikin: alkuperäinen kehittäjä Genki ilmoitti taannoin työskentelevänsä uuden osan parissa, ja tammikuun lopussa se sitten vihdoin ilmestyi Steam Early Accessiin. Olin luvannut itselleni että ostan pelin jo pelkästään kannatusmielessä, vaikka 30 euroa onkin ihan rahaa keskeneräisestä tuotteesta.


Aivan ensimmäisiä osia lukuun ottamatta Shutokou Battle, jota lännessä on julkaistu satunnaisesti muun muassa nimillä Tokyo Xtreme Racer, Tokyo Highway Challenge ja Import Tuner Challenge, on koko ajan perustunut samaan ideaan. Pelaaja ottaa osaa Tokiota kiertävällä moottoritiellä pidettäviin laittomiin kilpa-ajoihin, ansaitsee niistä rahaa, virittää autoaan paremmaksi ja pyrkii nousemaan koko C1:n valtiaaksi. Periaatteessa juonentapainen voisi siis olla melkein mistä tahansa ajopelistä, mutta Shutokou Battlen nostaa erityiseksi tuotteeksi sen omintakeinen kisajärjestelmä sekä perinpohjainen japanilaisuus.

Kilpa-ajo nimittäin perustuu tappelupelien tyyliseen energiapalkkiin, joka lähtee vähenemään, kun vastapuoli pääsee tarpeeksi edelle (tällä kertaa tarkalleen 25 metrin päähän). Kisa aloitetaan väläyttämällä kilpakumppanille pitkiä valoja, ja se, kumpi tyhjentää toisen palkin ensin, voittaa ja kuittaa palkintorahat. Muistan yhä sen voitonriemun, kun lopulta tajusin tämän mekaniikan pelatessani DC-versiota (jonka kaikki ohjetekstit olivat tietenkin japaniksi).


Eikä siinä vielä kaikki. C1:llä kiertävät vastustajat ovat kaikki yksilöitä, jotka joko kuuluvat tiettyyn jengiin tai ovat yksin ajavia ”vaeltajia”. Jengin muut jäsenet voitettuaan pääsee ajamaan pomoa vastaan, vaeltajilla taas on muita täsmällisiä ehtoja kisailulleen. Jengeillä on yleisesti käytössä tietynlaisia autoja, ja niiden jäsenillä on kaikilla yksilölliset nimet. Nämä nimet taas ovat niin herkullista japanilaistettua englantia, ettei kyse voi olla kuin tahallisuudesta – vai miltä kuulostaa, että vastustajinani oli muun muassa RAGING CHOREOGRAPHER ja WOODPECKER SYNDROME? Myös pelaajan oma kutsumanimi muuttuu pelin edetessä sen mukaan, miten hän menestyy ja paljonko rahaa ansaitaan.

Soppaan voi vielä lisätä sen, että kaikki pelin autot ovat luonnollisesti japanilaisten tuunaajien suosimia – ihan sieltä AE86:sta lähtien – ja niitä saa viriteltyä parhaimmillaan aivan uskomattoman villin näköisiksi. Jokin tässä yhdistelmässä on niin koukuttavaa, että olen jaksanut kihnuttaa useammankin sarjan peleistä loppuun asti, vaikkei niissä periaatteessa tehdä muuta kuin kierretään samaa motaria edestakaisin ja haastetaan yhä vain vaikeampia vastustajia.



Early Access -tilastaan huolimatta Tokyo Xtreme Racer sisältää jo oleellisin osin pelisarjalle tutut elementit: on autoja, on motaria ja on miltei naurettavan kokoisia spoilereita sekä päheitä vanteita. Aiemmista osista hieman poiketen painotetaan nyt autojen, taitojen ja jopa viritysosien avaamista käyttöön ”Battle Pointseilla”, siinä missä systeemi on tähän asti lähinnä perustunut rahaan. Rahaan liittyy myös hyvin erikoinen rajoite: sitä ei voi aluksi kerätä ”tililleen” yli kolmea miljoonaa krediittiä, vaan tämän jälkeen loput voittorahat menevät hukkaan. Tämä oli kiva huomata siinä vaiheessa, kun oli jo menettänyt satoja tuhansia taivaan tuuliin. Lompakkoaan voi kasvattaa Battle Pointseilla, mutta tämä tuntuu kyllä tosi turhalta kikkailulta.


Autojen ohjattavuus on aina ollut Shutokoun vahva puoli, ja kunnossa se on nytkin – jopa vähän liiankin hyvin, sillä välillä tuntuu, että rukki taittuu kurveihin melkein luonnottomasti ja kuskilta loppuu uskallus ennen kuin renkaista pito. Renkaat tosin myös kuluvat ja menettävät pitoaan ajaessa, joten aina välillä täytyy pistäytyä tallilla, vaikka päällä olisi kuinka kuuma voittoputki tahansa.

Vaikka peli on kesken, sisältöä sinällään löytyy nyt jo useiksi tunneiksi; olen itse ajellut motaria edestakaisin yli 5 h ja vielä tulee uuttakin vastaan – mutta tuskin enää yhtä paljon. Alun perusjengit kuten legendaarinen Rolling Guy ovat melkoisia heittopusseja, mutta melko pian vastaan alkaa tulla myös kovempia ratin vääntäjiä, joita vastaan pitää hankkia parempi auto sekä hieman taktikoida ja käyttää hyväkseen muuta liikennettä. Harjoitusotteluita voi ajaa myös satunnaisia NPC-autoja vastaan, mutta tästä ei palkita mitenkään.


Itse asiassa moottoritie alkaa muutaman tunnin ajon jälkeen olla jo niin täynnä kaikenlaisia kuvakkeita, että uusien vastustajien löytäminen vaikeutuu, vaikka jotakin filttereitä tarjotaankin. Muutenkin pahin keskeneräisyys tuntuu liittyvän valikkojen käyttämiseen ja käyttöliittymään yleensä, sillä jo pelistä poistuminen tuotti ensimmäisellä kokeilukerralla ylettömiä vaikeuksia. Lopetusvaihtoehtoa nimittäin ei näy missään, ellei ymmärrä painaa Xbox-ohjaimesta erikseen valikkonäppäintä. Samoin analogitikulla liikkuminen ei suinkaan siirry valikon kohteesta toiseen, kuten vanhoissa konsoliversioissa, vaan ikään kuin liikuttaa hiiren kohdistinta ruudulla. Näin ollen on hyvin suotavaa käyttää hiirtä autotallissa liikkumiseen ja hoitaa pelkkä ajaminen padilla. Mikään rattiohjainpelihän tämä ei ole koskaan ollut, vaan tällaista hauskaa, kevyttä kaahailua.

Erityismaininnan saa musiikki. Vaikka eri kappaleita on (toistaiseksi?) vähän, laatu on korkeaa ja etenkin kilpailun käynnistyessä soimaan pamahtava eurobeat-tykitys on juuri sitä parasta japanidopamiinia, joka vetää suupielet hymyyn kuin väkisin. Grafiikka sen sijaan ei tee mitään erityistä vaikutusta, vaan tuo vahvasti mieleen toissavuosikymmenen konsoliversiot, mutta tämän pelin pointti ei ole missään vaiheessa ollutkaan mahdollisimman upea ulkoasu. Visuaalinen anti ei millään tavoin estä pelistä nauttimista.


Ei ole siis epäselvää, miksi Tokyo Xtreme Racer on edelleen Early Accessissa, mutta samalla en epäröi suositella sitä kenelle tahansa kaltaiselleni outolinnulle, jonka sydämeen tämä kummallinen pelisarja on jättänyt pysyvän jäljen. Täältä tullaan, PLAYFUL GENTLEMAN!

Testikokoonpano: Ryzen 9 7950X3D, 64 Gt RAM, GeForce RTX 4080 16 Gt, Windows 11 Pro