Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2021.

Nintendo oli länsimaissa miltei legendaarisen tarkka siitä, mitä NESille sai ylipäätään virallisesti julkaista. Japanissa aikuisemmatkin teemat kelpasivat, mutta raja kulki niin sanotun aikuisviihteen kohdalla. Siis virallisesti, sillä hakkerituotoksille firma ei mahtanut mitään.

Famicom Disk System syntyi vastaamaan siihen ongelmaan, että ROM-piirit olivat kalliita, isot pelit vaativat paljon tilaa, eikä pelimoduuleille voinut alkujaan tallentaa pelitilannetta tai muutakaan käyttäjän sisältöä. Levykkeillä sisällön jakelu oli halvempaa ja samalle disketille saattoi jopa ostaa uuden pelin pientä korvausta vastaan Disk Writer -automaatista. Haittapuolina olivat FDS:n korkeahko hinta, hitaampi lataus sekä tekniikan suhteellinen epäluotettavuus, mutta laite kävi kuitenkin kotimarkkinoillaan kaupaksi useamman miljoonan kappaleen edestä. Länteen sitä ei koskaan tuotu, sillä pelimoduulit olivat jo kehittyneet ja halventuneet NESin maailmanvalloituksen alkaessa toden teolla. Nintendolta tuskin jäi huomaamatta sekään, että levyjen kopiointi oli moduuleihin verrattuna lapsellisen helppoa, eikä se olisi kotimikroiluun tottuneessa lännessä ainakaan vähentynyt.

Kenties vähemmän tunnettu sivujuonne asiassa on se, että Disk Systemille ilmestyi myös omaa lisensoimatonta ohjelmistoaan – ja että suuri osa tästä ohjelmistosta oli melko kyseenalaista. Julkaisijoita kuten Mimi Pro, Super Pig ja Hacker International ei ole juuri nähty myyntilistojen kärjessä, eivätkä ne kyselleet konsolivalmistajilta lupia tuotoksilleen. Levykkeillä underground-materiaalin levittäminen oli vielä verrattomasti helpompaa kuin ROM-moduuleilla, jotka piti aina valmistuttaa erikseen jossakin syrjemmällä.



Dave Allweinin vuonna 2014 laatimalla listalla lisensoimattomista FDS-julkaisuista on viitisenkymmentä peliä. Varsinaisia eri nimikkeitä on vähemmän, sillä monista peleistä julkaistiin useita ”Volumeja”, mikä on kaunis tapa sanoa, että samaa koodia kierrätettiin vaihtamalla vain kuvat. Huomattavaa on myös, miten eräs tietty teema toistuu pelien nimissä: Bishojo Sexy Derby, Bishojo Sexy Slot, Kind Girls, Sexy Invaders… Sana “bishojo”, joka tarkoittaa söpöä tyttö-/naishahmoa, esiintyy noin puolessa kaikista julkaisuista. Lyhyesti sanoen siis juuri Disk Systemin hankkimalla pääsi kiinni myös japanilaisilta kotimikroilta tuttuihin, harrastajien väsäämiin tyttöpeleihin.

Olen yleensä yrittänyt löytää itselleni ainakin yhden peleistä joista kirjoitan, mutta tämän artikkelin kohdalla joudun tekemään poikkeuksen. Alkuperäistä FDS-törkyä tulee saataville aniharvoin, eikä Yahoo-huutokaupan seuraaminen ole tuottanut mitään kohtuuhintaisia tuloksia aikoihin. Vaikka rakastankin juuri tällaista roskaa, en sentään ole valmis maksamaan siitä aivan mitä tahansa. AliExpress-kauppa paikalla näkyy Famicom-moduuleiksi käärittyjä versioita näistä peleistä, mutta lataan kyllä pelini ilmaiseksi internetistä ennen kuin maksan jollekin niiden bootleggaamisesta. Sitä paitsi alkujaankin luvatta julkaistujen tuotteiden piratisointi ei ihan hirveästi omaatuntoa kolkuta.

Keskimääräinen Disk System -pornopeli on jonkinlainen yksinkertainen puzzle, jonka pelaamisesta palkitaan enemmän tai vähemmän eroottisella kuvastolla. Famicomin grafiikalla ei järin realistisia tyttökuvia esitetä, joten graafinen ilme nojaa vahvasti japanilaisen manga-sarjakuvan suuntaan. Jos unohdetaan aiheiden alatyylisyys, jälki sinällään on pääosin varsin kaunista kasibitti-Nintendoksi. Selvästi vähemmän paukkuja onkin sitten laitettu pelien ohjelmointiin. Pelaajan vuorovaikutuksen tarkoituksena on vain nähdä seuraava tuhma kuva, joten käytännössä on vain otettu jokin yksinkertainen idea ja toteutettu se niin hyvin kuin nyt on sinä päivänä jaksettu. Eipä näitä kukaan pelikokemuksen takia hanki.




Japanipelien laitapuoleen tutustuva oppii pian, että “yakyuuken” tarkoittaa kivi–paperi–sakset. Tällä ikiaikaisella menetelmällä on ratkottu taisteluita roolipeleissäkin, joten se sopii aivan erinomaisesti myös striptease-battlen keinoksi. Ottelun aluksi pelaajalla on yhdeksät kalsarit, Emi-neidolla taas sama määrä pikkupöksyjä. Ohjaimella valitaan haluttu käden asento ja painetaan nappia, jonka jälkeen Emi tekee oman valintansa.

Tasapelin sattuessa voitto menee Emille, joten pelaaja saa varautua tahimaan melko pitkään ennen kuin kasibittiset sulot paljastuvat. Lisävaikeutta tuo vielä se, että kuvien edetessä pidemmälle ruutuun ilmestyykin valkoinen palkki, joka pitää voittaa kolmasti nähdäkseen seuraavan kuvan. En tiedä pitäisikö sääliä vai kunnioittaa heitä, jotka ovat tämän arvonnan katsoneet loppuun ilman emulaattoria ja savestateja. Myöhemmin mm. Sega Saturnille julkaistu, RR:ssäkin käsitelty The Yakyuuken Special käyttää ihan samanlaista systeemiä – ja on vähintään yhtä epäreilu. Osa nettilähteistä mainitsee, että Super Pig saattoi olla Hacker International -porukan yksi alias.




Tätä peliä on julkaistu peräti kuusi eri osaa, mikä tekeekin siitä FDS:n eniten jatko-osia saaneen pelin. Jatko-osasta voidaan kuitenkin puhua jopa löyhemmin kuin nykyisten AAA-pelien tapauksessa, sillä kyseessä on täsmälleen sama peli vaihdetuilla kuvilla. Jokaisessa osassa on kymmenisen kuvaa, joista viimeisenä nähtävä bonuskuva on aina seuraavan osan ensimmäinen.

Varsinainen peli koostuu siitä, että pelaajan pitää kiivetä ruudun oikeassa laidassa olevia tikkaita pitkin näytön yläosassa odottavan naishahmon luo. Tämä vaikeutuu nopeasti, sillä ylhäältä putoaa pelaajan niskaan yhtä jos toistakin romua, minkä lisäksi reitit ovat melko mutkikkaita. Ylöspäin kiivetään naputtamalla A- ja B-painikkeita. Jälleen kerran peli alkoi kysyä enemmän kärsivällisyyttä kuin itselläni on, joten käytin sekä cheatteja että emulaattorin viriteltyä autofireä kaivaakseni nämä mestariteokset esiin.

Sivuhuomiona on todettava, että osa kuvatuista hahmoista vaikuttaa… erittäin nuorilta, mutta osittain tämä menee varmasti myös piirrostekniikan piikkiin. Sera fuku on tosin nimen omaan paikallisella yläasteella käytettävä koulu-univormu.




Jos Sera Fuku Bishojo Zukan pisti miettimään kuvattujen hahmojen ikiä, Lipstick ei jätä mitään arvailujen varaan: viisiosaisen pelin ensimmäinen osa on nimeltään Lipstick #1 - Lolita Hen. Tästä edetään sitten asteittain niin, että viides ja viimeinen osa tunnetaan nimellä Stewardess Hen, pääosassaan lentoemäntiä. Voimme täältä nykypäivästä käsin vain kuvitella sitä asenneilmapiiriä, jossa lapsia seksualisoivan pelin kehitys ja julkaisu on ollut jonkun mielestä kannatettava ajatus, mutta onneksi ykkösosa ei sisällä mitään järin raskauttavaa kuvamateriaalia eli vaatteet pysyvät sentään päällä.

Peli itsessään on hyvin yksinkertainen palikansiirtelypuzzle, jossa yritetään muokata sekaisin mennyt kuva takaisin muotoonsa. Palkinnoksi kuvan saa sitten katsoa kokonaan ennen siirtymistä seuraavaan. Pelillisesti tuotoksella ei ole juuri ansioita ja se saa muutenkin kyseenalaisen kunnian olla yksi harvoja pelejä, joiden pelkästä kokeilusta on tullut vähän paha mieli. Ruutukuva on vitososasta.




Siinä missä Mimi Pro ja Super Pig keskittyivät lähinnä esittelemään tuhnuisia kuvia, Hacker Internationalin tavoite oli korkeammalla. Mukana oli edelleen tyttöaspekti, mutta sen lisäksi ostaja sai myös pelin. Fairy Pinballista en itse edes löytänyt muuta eroge-aspektia kuin alun provokatiivisesti kumartuneen neitokaisen, mutta ehkä myöhemmin avautuisi muutakin kuvastoa.

Joka tapauksessa tarjolla on kaksi flipperipöytää, Midway ja Asteroid, joista kumpikaan ei ole hassumpi etenkään aikakautensa mittapuulla. Musiikkikin on aivan eri puusta veistettyä kuin Mimin pelien ärsyttävät renkutusversiot klassikoista.




Toinen Hacker-peli nostaa panoksia entisestään, sillä tämä on naiskauneudella höystetty golf-peli. Eikä itse asiassa lainkaan huono sellainen! Valittavana on erilaisia mailoja, lyönnissä pitää huomioida ympäristöä ja tuulen suuntaa, ja mukana on jopa BANKER eli tutummin hiekkaeste.

Hacker International jatkoi omia julkaisujaan myös PC Enginellä, osin nimellä Games Express, ja näitä pelejä näkee toisinaan tarjolla – useimmiten satojen eurojen hintaan. FDS-tuotoksiin verrattuna ne ovat vieläkin kunnianhimoisempia, sillä tarjolla oli muun muassa Final Fantasy -parodia Hi-Leg Fantasy.

Julkaisipa Games Express jopa PC Enginelle oman ”system cardin”, jolla sai ladattua näitä epävirallisia tuotoksia PCE:n CD-asemalla. Hacker-nimi tuli tutuksi myös Disk System -levyjen kopiointilaitteen nimestä. Tämän vuoksi myös kaikenlaisen pornon suhteen ehdottoman kielteinen Nintendo ei HI:n tai Games Expressin päätä silitellyt, mutta NECin kerrotaan joskus ohimennen kiittäneenkin heitä epävirallisesti PC Enginen menekin edistämisestä.


Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi