V2.fi-sivuston vakituiset lukijat saattavat muistaa Matiaksen matalapainepelit -juttusarjan (ensimmäinen osa täällälinkki). Sarjan jokaisessa osassa on testattu muutamia pienemmän luokan indiepeliä, jotka ovat herättäneet mielenkiintoni tavalla tai toisella: osa on rakastettuja indieklassikoita, toiset vartin pituisia taideprojekteja – ja loput jotain siitä väliltä. Useimmat peleistä on hankittu Epic Games Storen ilmaisjakelusta, muutamalla hilulla Steamin alennuksessa tai osana itch.io:n bundleja.

Noin puolitoista vuotta sitten kirjoittelin joulupelejä käsitelleen spesiaalin (linkki). Tällä kertaa olisi tarjolla vastaava erikoisnumero, mutta jouluhengen sijaan keskityn rentouttaviin peleihin, joihin uppoutuminen tuntuu lämpimän viltin alle sujahtamiselta. Viime vuosina ns. “wholesome gamesit” ja “cozy gamesit” ovat tulleet osaksi englanninkielistä pelisanastoa: vaikka termit eivät ole täysin synonyymeja, monet pelit lukeutuvat molempien alle. Ideana on tarjota rauhallisia, rentouttavia sekä positiivisia kokemuksia; sopiva suomennos voisi olla vaikkapa “hyvän mielen pelit”. Ja mikä olisikaan parempi aika uppoutua hyvän mielen peleihin, kuin hiljalleen kulman takaa kurkistava kevät!

Tällä kertaa osa arvioiduista peleistä on varsin uunituoretta kamaa. Sekä Minami Lane että Summerhouse julkaistiin helmi-maaliskuun taitteessa. Muut pelit ovat pari vuotta vanhempia. On peleillä ikää pari kuukautta tai vuotta, hintalappu ei päätä huimaa: useimmat peleistä ovat normaalihintaisina vitosen luokkaa, kalleintakin on saanut alennuksesta alle kympillä. Pelit ovat myös sen verran kevyitä, etteivät ne vaadi pelikoneeltakaan paljoa.

Vaikka arvosanat ovat aina olleet matalapainepeleissä varsin toissijaisia, tällä kertaa tähtimäärää kannattaa katsella lähinnä suuntaa-antavasti: tarkastelen pelejä pitkälti siinä miten hyvin ne onnistuvat artikkelin teeman mukaisesti, eli miten hyvin ne luovat seesteisen kevätpäivän tunnelman.




Kahden pelinkehittäjän, Dootin ja Blibloopin luoma Minami Lane on pastellinsävyinen managerointipeli. Termi “managerointipeli” synnyttää automaattisesti täysin vääriä mielikuvia: loputtomia taulukoita, kuivia käyttöliittymiä, stressaavia laskelmia ja ansaintamallien maksimointeja. Minami Lane ottaa aiheeseen kevyemmän lähtökohdan: miltä tuntuisi rakentaa omaa japanilaista kotikatua?

Pelaajan rakentamilla kaduilla on aina omat (kepeät) tavoitteensa. Yhdelle kadulle tulisi pystyttää kolmen tähden boba-teekioski, toiselle tielle pitäisi kehittää täydelliset karaokebaarit sekä ramen-kojut. Vaikka tavoitteet ovat selviä, ne ovat lähinnä antamassa kentille raamit. Peliä voi totta kai pelata myös hiki hatussa, mutta pastellinsävyisen maailman ällösöpöt asukkaat saavat lähinnä hymyilemään.

Peliä pelataan vuorokausi kerrallaan. Kadun asukkaat käyvät kaupoilla ja kävelyillä, tarjoten palautetta kadun nykytilasta: suusta voi kuulua vaikkapa “olisipa täällä enemmän puistoja” tai “ramen kaipasi lisää äyriäisiä”. Päivien aikana voi myös ansaita pientä lisätienestiä keräämällä roskia tai rapsuttamalla kissoja. Kun päivä on pulkassa, pelaaja pääsee rakentamaan uusia rakennuksia sekä päivittämään vanhoja, tai parantamaan kuppiloidensa tarjontaa. Ideana on iteroida annoksia ainesosan tarkkuudella, kunnes jokainen ravintola tarjoaa juuri sellaisia nuudeleita ja teekuppeja joita asukkaat kaipaavat.

Minami Lane viihdyttää lyhyissä pätkissä. Jaksoin pelata iloisesti yhden tai kaksi kenttää kerrallaan, mutta isommissa pätkissä raja tuli varsin nopeasti vastaan. En ole varma, onko Minami Lane löytänyt kultaista keskitietä leppoisan puuhastelun ja loogista pohdintaa vaativan suunnittelun väliltä, mutta lähelle se ainakin pääsee. Pelkkä ulkokuori on jo yksinään niin ihastuttava, että se piristi pahimmankin takatalven keskellä. Lyhyemmissä pätkissä pelailu ei minua myöskään haitannut, sillä Minami Lane sopii nimenomaan pieniin pausseihin, ei niinkään koko illan maratoonauksiin.






Toisena vuorossa on Garden Galaxy, Anneka Tranin kehittämä dioramapeli. Matalapainepeleissä on aiemminkin arvioitu vastaavia pelejä: isometrisesti kuvattuun tyhjiöön ilmestyy pikkuhiljaa neliön muotoisia laattoja, kuten nurmikkoa, soraa, hiekkaa ja asfalttia. Välillä laattojen sijaan ilmestyy esineitä: sammakkopatsaita, puita, telttoja, kottikärryjä tai vaikkapa nuotioita. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän esineitä ja laattoja ilmestyy. Pelaajan tehtäväksi jää suunnitella omanlaisensa puutarha laattojen ja esineiden avulla.

Garden Galaxyn simppeli kaava ratkoo ongelman, joka vaivaa monia kilpailijoita: jos kaiken saa ilmaiseksi, mikään ei tunnu miltään. Vaikka Garden Galaxyssa saa uusia esineitä käytännössä ilmaiseksi (niitä varten täytyy klikata alueelle muutaman sekunnin välein ilmestyviä henkiolentoja) niiden eteen joutuu silti näkemään edes näennäisesti vaivaa. Maailmaan pullahtavat esineet ovat myös sattumanvaraisia, jonka lisäksi pelaajan pitää keksiä varastointitapoja eri tavaroille. Pulmat ovat lähinnä nimellisiä, mutta ne tuovat Garden Galaxyyn tarpeeksi pelillisiä elementtejä, että unelmien puutarhan väkertäminen on palkitsevaa. Jos voisin vain valita valmiilta listalta loputtomasti haluamiani laattoja ja esineitä, peli-ilo puolittuisi.

Garden Galaxy on myös visuaalisesti viehättävä. Vaikka taustaväriä, värifilttereitä ja erilaisia sääefektejä – kuten leijailevia kirsikankukkia – voi vaihdella, kokonaisuus näyttää aina pastellinsävyiseltä päiväunelta. Aivan mahdottoman pitkää viihdykettä Garden Galaxysta on turha odottaa, mutta satunnaiseksi rentoutumishetkeksi se toimii erinomaisesti. Omalla kohdallani Garden Galaxysta tuli pieni iltarutiini: otin tavakseni väkertää puutarhaa noin puolisen tuntia joka ilta, podcastin pyöriessä taustalla.






Summerhouse on soolokehittäjä Friedemannin käsialaa. Kehittäjä on aiemmin työskennellyt mm. Islandersin parissa (linkki arvioon). Vaikka Summerhouse ja Islanders ovat molemmat minimalistisia rakentelupelejä, pelit ovat keskenään hyvin erilaisia: Islanders oli isometrinen kaupunginrakentelupeli, Summerhouse ennemminkin meditatiivinen talonrakennushiekkalaatikko. Kyllä, pelien genrettäminen menee välillä surkuhupaisiin sfääreihin.

Summerhousessa ei ole erityisiä tavoitteita tai rajoitteita. Ideana on valkata yksi ympäristö/tausta (kaupunki, aavikko, järvimaisema tai vehreä niitty) ja rakentaa alueelle oma “summerhouse”, kesäpäivien viettoon tarkoitettu majapaikka. Pala kerrallaan pystytettävästä rakennuksesta voi tehdä ihan mitä tahansa: ränsistyneen kirkon, monikerroksisen majapaikan, pikkuperheen kesämökin, kyläkaupan tai vaikkapa omakotitalon.

Seesteinen ambient-musiikki säestää meditatiivista kokemusta. Valikoin listalta sopivan näköisen seinänpalasen, etsin sille pittoreskin paikan ja klikkaan palan paikoilleen. Perässä seuraa yksi jos toinenkin seinänpalanen, vähän räystästä, ikkunoita, ovia, ehkäpä jopa pihapuuhun sidottu pyykkinaru, postilaatikko tai juoma-automaatti. Välillä liikun selkeän suunnitelman mukaisesti, toisinaan pinoan palikoita impulsiivisesti. Usein rakennan päässäni tarinaa: onko kyseessä entisen valtatien varrella ränsistyvä pysähdyspiste, joka oli männävuosina täynnä matkalaisia? Tai rakennanko kenties hektiseen kaupunkielämään turtuneen uusperheen pakopaikkaa?

Summerhouse tasapainottelee taidokkaasti: peli on sopivan yksinkertainen, ettei pelaaja huku valintoihin, mutta vaihtoehtoja on kuitenkin tarpeeksi, etteivät tuotokset ala muistuttaa liiaksi toisiaan. Visuaalisesti peli on ihastuttava. Raikkaan yksinkertainen tyyli muistuttaa nimenomaan lapsuuden loputtomista kesäpäivistä. Syvän sinisinä piirtyvät taivaat, niitä halkovat lentokoneen tiivistysjuovat sekä pehmeässä suvituulessa tanssivat lehdet kuljettavat pelaajan täydellisesti omanlaiseensa tilaan. Ainoa nipotus tulee siitä, mistä valitin aiemmin Garden Galaxyn arviossa: (lähes) kaikki tulee ilmaiseksi samantien. En silti valita liiaksi.

Taustalla kuuluu lintujen viserrystä. Havahdun tuijottamasta pikselimäisen pihalammikon peilikuvaa: omalla tavallaan peilikuvan olemassaolo sementoi rakennukseni aidosti osaksi ympäristöä. Hymyilen. Kesää on ikävä.






Moonglow Bayn arvioiminen osana tätä juttusarjaa ei ole täysin reilua, sillä kyseessä on reippaasti suuremman kokoluokan peli. Yleensä olen antanut jokaiselle matalapainepeleissä arvioidulle pelille yhden illan, mutta Moonglow Bay vaati minulta yli kymmenisen tuntia pelailua – enkä usko että ehdin lähellekään lopputekstejä.

Moonglow Bayn päähenkilö on kukoistavaan kalastuskylään muuttanut kaupunkilainen, joka löytää elämänilon troolarin kannelta. Onni ei kuitenkaan ole ikuista: elämänkumppani menehtyy äkillisesti, ja pelaaja syrjäytyy sohvanpohjalle vuosikausiksi. Tyttären yllätysvisiitti havahduttaa pelaajan homehtuvien pizzalaatikoiden keskeltä, mutta paluu arkeen vaatii ponnistelua: vuosien aikana kalastusveneen korjaukset ovat jääneet maksamatta, kukoistava kylä on vajonnut konkurssin partaalle ja kyläläisten täytyisi löytää yhteisöllisyyden henki.

Jos kaikki tämä kuulostaa jotakuinkin tutulta, ei ihme. Moonglow Bay on käytännössä 3D-versio Stardew Valleysta niille ihmisille, jotka uppoutuivat täysin Stardew Valleyn kalasteluun. Isoisältä perityn maatilan hoito on jätetty väliin, mutta muuten meininki on varsin identtistä. Kello tikittää kovaa vauhtia ja pelaajan täytyy tehdä vaikeita päätöksiä ajankäytöstään: käytkö kalastamassa pitkin poukamia, vietkö lahjoja kyläläisille, suoritatko näiden ilmoitustaululle jättämiä tehtäviä, kokkailetko merenantimista aterioita vai lahjoitatko resursseja kylän jälleenrakentamiseen?

Vaikka Moonglow Bay on ennemminkin apinointia kuin innovatiivista taiteilua, kyseessä on varsin mukiinmenevä peli. Kalastus on kivaa puuhastelua, vaihtoehtoisine vapoineen ja syötteineen, ja kyläläisiä haluaa auttaa askar kerrallaan. En kuitenkaan voi sanoa, että Moonglow Bay kohoaisi millään tavoin esikuvansa tasolle: liikkuminen ja toimiminen on varsin kankeaa, käyttöliittymä on sekava ja hahmot unohdettavia. Osa Stardew Valleyn seesteisestä viehätyksestä syntyi sen simppeliydestä: yksinkertaiset kontrollit ja mekaniikat tekivät pelikokemuksesta hyvin rentouttavan, vaikka kello tikitti jatkuvasti taustalla. Moonglow Bay ei ole suoranaisesti monimutkainen peli, mutta kaikki mekaniikat ovat ratkaisevan hintsusti hitaammiksi toteutettuja, jolloin peliin ei uppoa yhtä helposti.

Moonglow Bay on silti helposti aikansa arvoinen peli, jos Stardew Valley on tullut hakattua jo toistamisiin läpi. Sympaattiset pikseligrafiikat tuovat mieleen Legot ja Minecraftin, mutta palikkamaisuudestaan huolimatta Moonglow Bay herää kauniisti eloon.






Tämänkertaisen kattauksen viimeinen peli on osuvasti nimetty Spring Falls, seesteinen puzzlepeli kukkien kasvattamisesta. Tekijänä on SPARSE//Gamedev, yhden miehen kehitysfirma, jonka takaa löytyy pelintekijä Eric Billingsley.

Spring Falls on tämän kattauksen pelimäisin peli. Jokainen kenttä on kaistale vuorenrinnettä, josta löytyy kaikki botanistin perustarpeet: vettä, multaa ja kukansiemen. Pelaajan tehtäväksi jää yhdistää nämä kolme elementtiä toisiinsa eroosion avulla. Pelaaja voi liikutella tiettyjä hexoja pykälän alaspäin, että vesi pääsee virtaamaan fysiikan lakien mukaisesti alemmas. Jokainen vesihexaan koskeva maahexa kasvattaa nurmikkoa, kunhan nurmikko on päässyt leviämään alkuperäisestä lähtöpisteestään. Kenttä on läpäisty, kun sekä nurmikko että vesipiste ravitsevat kukkaa. Yksinkertaisesta perusasetelmasta on luotu 60 varianttia, joiden läpäisyyn saa kulutettua tunnin tai muutaman, hoksottimista riippuen.

Vaikka Spring Falls on sisällöltään puhdas puzzlepeli, taustalla soivat luontoäänet ja tyyni kitaramusiikki tekevät pelaamisesta hyvin rentouttavan kokemuksen. Vaikka päätään kuinka vaivaisi, rauhalliset soinnut viestivät että kaikki on hyvin, eikä mihinkään ole kiire. Levollista sunnuntaiaamua muistuttava tunnelma antaa pelaajan pohdiskella kärsivällisesti pulmia, kunnes kaikki haasteet ovat suoritettuja ja vuorenrinne kukoistaa kukkaloistossaan. Spring Falls on malliesimerkki siitä, miten pelaaja tuuditetaan lämpimän kevätauringon syleilyyn.