Kirjoittaja on 44-vuotias matematiikan opettaja, joka on pelannut varsin aktiivisesti aina vuodesta 1987, kun sai ensimmäisen tietokoneensa ja joka kannustaa lapsiaan monipuoliseen pelaamiseen ja tutustuttaa heitä erilaisiin peleihin.


Heti äskeisen kouluampumisen jälkeen 11-vuotiailta lapsilta kyseltiin koulussa, että ”kuka pelaa esimerkiksi pelejä, joissa on aseita?”. Opettaja oli kauhistellut ylös nousevien käsien määrää (Fortnite, ikäraja 12, ikärajajouston huomioiden yhdeksän vuotta).

Tänään lapsi tuli koulusta kotiin ja kertoi, että olivat joutuneet tekemään ryhmätyötä videopelien haitoista sekä ruutuajasta. Koulussa on muutenkin esiintynyt varsin negatiivisia asenteita videopelejä kohtaan, ja useampaan kertaan olen saanut kuulla opettajana työskentelevien aikuisten todenneen, että ”videopelit eivät ole harrastus” tai että ”videopelit ovat turhaa ajanhukkaa”. Kun mietin, että tällaista puhetta ja tällaisia asenteita esiintyy suurkaupungin keskusta-alueella sijaitsevassa koulussa, niin en uskalla edes ajatella, että millaisia asenteita esiintyy Suomen syrjäisemmillä alueilla.

Lähetinkin lapsen opettajalle viestiä ryhmätyöstä ja esitin toiveen, että hän kirjoituttaisi heillä ryhmätyön myös aiheesta "videopelien hyödyt". Ihan kuten kaikkien muiden harrastusten kohdalla, niin myös videopelien kohdalla harrastuksesta on paljon hyötyjä eikä pelkkiä haittoja. Videopelien hyötyjä raportoivia tutkimuksia on julkaistu etenkin viime vuosina valtavat määrät. Tärkeimpänä niistä nostaisin esiin kognitiivisten kykyjen kehityksen, silmä-käsi-koordinaation paranemisen, kielitaidon kehittymisen, ongelmanratkaisukyvyn kehittymisen puhumattakaan positiivisista ja mieleenpainuvista kokemuksista, jotka ovat itsellänikin seuranneet mukana aina lapsuudesta tähän päivään.

Itse opin myös esimerkiksi englannin kielen videopeleistä alakoulun ensimmäisen ja toisen luokan aikana 1980-luvun lopulla, jo ennen kuin kieltä alettiin opiskella koulussa. Kiitos Sierran seikkailupeleille, etenkin Leisure Suit Larry 1-3, Police Quest 1-2 ja Space Quest 1-3. Nykylapset myös hankkivat ystäviä pelien kautta, mikä itselle ei vielä ennen internet-aikaa ollut mahdollista.

On ihan totta, että videopeleistä voi ihan tutkitusti olla myös haittaa, mutta mutta ikävästi saa lapsilta kuulla aina siitä, kuinka opettajat koulussa puhuvat vain niistä haitoista.

Haitat realisoituvat yleensä vain niiden ihmisten kohdalla, jotka pelaavat liikaa.

Toki on täysin yksilöllistä, että mikä on liikaa, mutta heille, jotka eivät pelaa liikaa videopeleistä on pääasiassa vain hyötyä. Lapsi, joka lukee, liikkuu ja pelaa tasapainoisesti saa kaikista harrastuksistaan hyötyä. Ongelmiin törmätään yleensä siinä vaiheessa, kun tasapaino eri aktiviteettien välillä ei ole kohdallaan.

Tutkimusten mukaan se ryhmä, jolle pelaamisesta on haittaa, on melko pieni ja tästä syystä negatiivinen suhtautuminen peleihin ja pelaamiseen tuntuu aina vähän epäreilulta ja ennakkoluuloja ruokkivalta, kun huomioi miten esimerkiksi shakkiin, lukemiseen tai muihin ei-fyysisiin harrastuksiin suhtaudutaan. Pelaamisen hyötyjä ja haittoja on käsitelty mukavan tasapuolisesti esimerkiksi tässä Mielenterveysseurojen blogissa: Videopelaamisen edut ja haitat terveydelle.

Pelaamisen ja pelikasvattamisen asiantuntijoita löytyy Suomestakin, esimerkiksi Tampereen yliopistosta, jossa pelaamista on tutkittu jo yli parin kymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi kasvatustieteen tohtori Mikko Meriläinen on ansiokkaasti tutkinut lasten ja nuorten pelaamista, ja kirjoittanut ja puhunut aiheesta valtavasti. Kannattaa ehdottomasti tutustua hänen työhönsä, esimerkiksi tässä haastattelussa: “Sielun oopiumia nuorisolle” – Digipelaamisen haittoja liioitellaan, kertoo pelitutkija Mikko Meriläinen.

Toivoisin, että koulun välittämä kuva pelaamisesta ei olisi vuonna 2024 näin vanhakantaisen yksioikoinen kuin se välillä tuntuu olevan. Toisten mielestä pelaaminen on turhaa ajanhukkaa, toisen mielestä taas esimerkiksi kitaransoitto on turhaa ajanhukkaa. Itse pidän molempia mielekkäänä ja kehittävänä. Itse olen sitä mieltä, että turhuuden/hyödyllisyyden määrittelee se, että saako harrastaja itse asiasta mielekästä sisältöä elämäänsä eikä se, että miten joku toinen sen kokee.

Erityisen tärkeää olisi se, että vanhemmat osallistuvat lapsensa harrastukseen mahdollisuuksien mukaan ja tukisivat lasta kehittymään harrastuksessaan positiiviseen suuntaan. Kiinnostukaa lapsienne peleistä ja kyselkää heiltä heidän harrastuksestaan. Jos lapsi pelaisi jalkapalloa, niin olisitte melko varmasti kentän reunalla kannustamassa. Olisiko mitenkään mahdollista, että olisitte kannustamassa myös tiukan Fortnite-matsin aikana ja juhlisitte lapsen onnistumisia ihan siinä kuin niitä futiskentällä tehtyjä maalejakin. Victory Royale -teksti on totta kai jo itsessään palkitseva, mutta kyllähän se tuntuisi vielä makeammalta, jos vanhempi iloitsisi lapsensa saavutuksesta siinä vieressä.

Teksti: Jussi Kangas
Kuva: Tima Miroshnichenko